U(r)ho-tv

Veikkausliigan ja liigaseurojen pomojen pöksyt kastuivat ja ylisanat meinasivat jäädä piippuun kun nelisen vuotta sitten lähdettiin kohti uutta uljasta aikakautta, joka oli tekevä Veikkausliigasta maailmanluokan futisbrändin ja leipovan rahaa niin seuroille kuin liigallekkin. Silloin leivottiin kasaan mahtava viiden vuoden pannukakku, joka oli valitettavan helppo jo silloin nähdä pelkiksi keisarin uusiksi vaatteiksi. Minulle ei koskaan ole selvinnyt mistä Urho-ryhmä sai alkupääomansa, mutta kaikesta tekemisestä paistoi surullisella tavalla läpi enemmän unelmia kuin osaamista.

Firmalla oli autoja, taustasermejä, visuaalinen ilme ja suuria tavoitteita, mutta samalla kaiksita julkisista lausunnoista paistoi täydellinen ymmärtämättömyys arkitodellisuutta kohtaan. Idea varmaankin oli se, että SM-Liiga vetää niin hyvin, että siinä sivussa voidaan höpöhöpöillä jalkapallolla. Todellisuus oli kuitenkin toinen.

Urho-Tv selvästikin laski sen varaan, että lätkäpäät ovat niin totaalisia Urphoja, että tuotantoja voi tehdä vasurilla ja silti jengi ostaa suut vaahdossa maksukortteja. Samoin arvioitiin väärin se, miten paljon nettimyyntiä voidaan saada aikaan. Neljässä vuodessa maailma on sen osalta muuttunut rajusti. Silloin esimerkiksi minä ne yksinkertaisesti voinut ostaa netti-tv tuotteita kiun päätelaitteeni ei  pystynyt toistamaan niitä luotettavasti. Tämänpäivän maailma on aivan toinen.

Suurinmman virheen tUrho-tv kuitenkin teki hinnoittelussa. Paketit olivat liian isoja ja kalliita heti alusta. Olisi luullut, että edes se olisi tullut mieleen, että koitetaan koukuttaa porukka halvoilla aloituspaketeilla. Näin ei kuitenkaan tehty vaan myynnissä olivat alusta asti törkeän ylihintaiset paketit, joita vielä toimitti surkean pieni porukka jälleenmyyjiä. Ajatus oli ilmeisesti tässäkin, että urheiluviihteen kuluttajat poikkeavat kaikista muista asiakkaista siinä, että he tekevät myyntityönkin ihan itse ja tulevat juosten Urhometin luo, vaikka Urhometiä ei paljon asiakkaiden palveleminen kiinnostakkaan.

Kaikessa tässä tulee mieleen se, että minkälaiset neuvottelut on käyty Veikkausliigan ja Urho-tv välillä ja miten uskomattoman Urhoa porukkaa siellä päätöksiä tekemässä on? On purematta nielty tällainen fantasia yhteistyöstä, vaikka Urho-oluttölkkikin tajusi alusta asti, ettei ammattitaitoa paketin toteuttamiseen ole edes vähän alusta. Ilmeisesti päällikköosastolla on vain katsottu viivan alle ja sen yläpuolella ei ole ollut muuta tekstiä kuin: Urho-tv pays all. Siihen skoolaus päälle ja kaikki kuorossa höhöttämään, että Urho maksaa ou jee! Lähetään taksilla keskustaan Urho maksaa.

Itselleni rakkain Urho muisto on eräs sateinen kevätpäivä kun kiersin lähes kaikki urheilua näyttävät baarit Turussa ja yritin löytää sen pubin joka näyttää Veikkausliigaa. En löytänyt ainuttakaan. Joillakin ketjuravintolailla oli perus Urho, mutta Veikkausliigan kaikki pelit näyttävää Urho totalia ei ollut missään. Asiaa kyseltyäni selvisi, että kyseisen paketin hinta olisi ollut ravintolalle yli 600 euroa kuussa mikä oli enemmän kuin silloinen Canal+ suurin paketti. Jokainen varmaan tietää näkyikö baareissa Urho vai Canal. Kaiken surkeuden kruunasi se, että Urhon törkeä hintapyyntö poisti lopulta Veikkausliigan myös Canal+ ja se tiesi paluuta suoraan vuoteen nolla. Käytännössä siis Veikkausliigan unelmasopimus oli tuhonnut tähän mennessa sarjan tv näkyvyyden lähes täydellisesti. Hienoa työtä niin Veikkausliigan johdolta kuin Urho-tv:ltakin.

Nyt tuosta riippakivestä on vihdoin päästy kun koko Urho-vitsi on kuopattu ja sopimukset palutettu seuroilla lukuunottamatta Veikkaus-tv osuutta, joka takaa jonkinlaisen yleisnäkyvyyden. Veikkaus-tv on ihan kiva juttu, mutta edelleenkin toivoisin, että Veikkausliiga saataisiin YLElle ja sarjan johdossa tajuttaisiin se, että näkyvyys ja nimenomaan kattava ilmainen näkyvyys on paljon arvokkaampaa kuin toivotaan toivotaan sopimukset joidenkin epävarmojen toimijoiden kanssa. Pelkästään YLEn ohjelmabuffauksella on suurempi markkinoinnillinen arvo kuin koko Urho-tv projektilla. Silloin koko Suomi näkee, että jalkapalloa pelataan ja milloin sitä pelataan. Myös YLEn osaaminen itse lähetyksien tekemisessä on niin arvokas osa sitä kuvaa, joka ihmisille jää itse tuotteesta, että pelkästään se voidaan laskea palkkioksi oikeudesta lähettää pelejä.

Tärkeintä kuitenkin nykytilanteessa verrattuna synkkään Urho-aikaan on se, että pelejä voi nähdä helposti ja paljon. Monilla paikkakunnilla pystytään tekemään jo omia lähetyksia otteluista tai vähintäänkin koostepaketteja pelien jälkeen.

TPS-TV on loistavasti aivan terävimmässä kärjessä uuden uljaan toimintatavan kehittämisessä. Seura on tuotava ihmisiä lähelle niiden kanavien kautta ja niillä medioilla jotka ihmisiä kiinnostavat. Tällä hetkellä ihmisille on helpointa seurata kaikke itselleen kiinnostavaa netin ja sosiaalisen median välityksellä. Näiden keinojen monipuolinen ja tehokas asiakaslähtöinen käyttö tulee nostamaan kannattajien, seurayhteisön ja itse kilpailemisen seuraamisen aivan uudelle tasolle. Minulla on poikkeuksellinen etuoikeus olla mukana tässä työssä ja kuka tietää ehkä ääneni kuullaan tulevaisuudessa selostamassa TPS-TVn lähetyksiä kotiotteluista aidolla turunmurteella. Se se olisi lutuuria, jos mikä!

RISKIRETKEN UUSINTA TÄNÄÄN! http://www.hjk.fi/hjktv_live HYVÄ RÄPY!

Advertisement

Pelin taso

Uusi vuosi ja uudet kirjoitukset. Sen kunniaksi on pakko kiittää kaikkia lukijoita menneestä, Räpymiehen ensimmäisestä, vuodesta. Menestys on ollut kerrassaan huimaa ja lukijamäärät ovat ylittäneet kaikki odotukseni. Silti olen myös hieman pettynyt. En ole saanut ainuttakaan tappouhkausta ja kirjoituksieni kommenttiosiot ovat jääneet valitettavan hiljaisiksi. Toisaalta olen jo ehtinyt saada kiitosta muilta blogisteilta ja futisniiloilta, joten jonkinlaista vaikutusta suomalaiseen futiskeskusteluun on kirjoittelullani ollut. Tällä tiellä pyritään jatkamaan ja varmasti ainakin yhteistyö TPSTV:n kanssa tulee uutena juttuna mukaan kuvaan. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun tehtäväni tulee olemaan ennenkaikkea pelin analysointi ja kriittinen arvioiminen.

Melkein aina kun puhutaan Veikkausliigan ongelmista nousee esiin pelin taso ja sen parantaminen, jotta yleisöä kiinnostaisi enemmän. Tässä on yksi kriittinen ongelma. Jonkun pitäisi tietää mitä pelin taso tarkoittaa. Suomessa moni on pudonnut penkiltä kun HJK puolustaja Mikko Sumusalo siirtyi Saksa kolmannelle sarjatasolle. Tämä on erinomainen kuvaus pelin tasosta ja siitä missä mennään. Monelle henkilöprostituidulle ei ole lainkaan selvää se, että valtaosa Valioliigan heikoimpien joukkueiden runkomiehistä olisi maajoukkuemiehiä Suomessa. Esimerkiksi Arsenalin penkkimies Carl Jenkinson kävelisi tai tarkemmin sanottuna juoksisi suoraan maajoukkueemme oikeaksi pakiksi ilman kunnollista kilpailua.

Tämä ei silti missään nimessä kerro vielä mitään siitä millainen on Veikkausliigan taso. Veikkausliigaan pelaamaan pääseminen vaatii valtavaa työmäärää ja sitoutumista. Moni ajatteleekin tässä kohtaa väärin kuvitellessaan, että Veikkausliigassa voi pelata kuka hyvänsä. Ei voi. Sen ovat puolestaan osoittaneet hyvin täällä vierailleet Valioliigajoukkueiden junnupelaajat, joilla on ollut ylitsepääsemättömiä ongelmia mahtua pelaamaan Veikkausliigassa. Samoin moni kohtuullisella pelihistorialla saapunut kehäraakki on jätetty tylysti penkille, jos homma ei ole natsannut.

Minun syyttävä sormeni tässä kohtaa osoittaakin kohti toimittajia, selostajia ja kommenttaattoreita, jotka höpisevät pelin tasosta ihan mitä sattuu. Ylen lähetyksiä ei ole voinut katsoa pitkään aikaan suuttumatta vähintään kerran kunnolla lähetyksen aikana ja studio-osuuksia en ole katsonut olleenkaan enää pariin vuoteen. Syynä lienee Kari Männyn linjaus siitä, että Ylen jalkapallotuotannot ovat helposti lähestyttäviä myös niille jotka eivät seuraa aktiivisesti jalkapalloa. Nyt tilanne on se, että jalkapalloa aktiivisesti seuraavat on jätetty muiden yhtiöiden asiakkaiksi. Tämä johtuu puhtaasti siitä miten yksinkertaistavaa ja suorastaan lapsellista analyysiä pelistä Yle tarjoaa.

Varsinkin selostajien ammatti-ja pelinlukutaito on todella kyseenalaisella tasolla. Moni tuntuu tulkitsevan jalkapalloa ihan samoilla kriteereillä kuin jääkiekkoa eli vauhti ja maalit on laadun tae, vaikka jalkapallossa tämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Tämä ei sinänsä olisi niin vakava ongelma, jos selostajat eivät pitäisi niin oleellisena tehtävänään pelin tasosta höpisemistä. En ole vielä tähän päivään ymmärtänyt miksi selostajan tarvitsee sitä edes mitata. Katsojalla on mielestäni täysi oikeus arvioida pelin taso ja selostajan tehtävänä on selostaa. Sama koskee lopputuloksen veikkaamista. En näe mitään syytä sille, että selostaja alkaa puhumaan pelin ratkeamisesta tai lopputuloksesta ennen kuin peli on pelattu. On katsojalle antikliimaksi seurata peliä, jos selostaja kertoo sen päättyneen ja tunnin kohdalla, varsinkin kun melko useasti arvio on vieläpä väärä.

Kaiken median toiminnalla on oleellinen vaikutus siihen miten katsojat suhtautuvat peliin. Sillä että selostajat ja toimittajat puhuvat mitä sattuu on suuri merkitys siihen millaisia asioita katsojat odottavat jalkapallolta. Veikkausliigan maine pelillisesti heikkona sarjana onkin pitkälti median luoma käsitys. Johtuen siitä, että jalkapalloa ei osata laittaa oikeaan perspektiiviin. Pelin taso kun ei ole lainkaan suoraviivainen määre. Jalkapallon suosio maailmanlaajuisesti on tehnyt lajista niin kilpaillun, että taso huipulla on käsittämättömän kova ja jo pienikin pudotus vie monta sarjatasoa ja palkkaluokka alemmas. Tästä meillä on hyvänä esimerkkinä Touren veljesten vanha pelikaveri Venance Zézé, joka viime kaudella pelasi Suomessa ykköstä, vaikka samaan aikaan samasta akatemiajoukkueesta ponnistaneet Yaya ja Kolo pelasivat Valioliigassa.

Peliä pitääkin aina verrata itseensä ja kulloisiinkin olosuhteisiin. Siksi Veikkausliiga on hyvin mielenkiintoinen ja tasokas sarja. Veikkausliigan voimasuhteet ovat Klubia lukuunottamatta sekä tasaiset että vaihtelevat. Pienet erot heilauttelevat sijoituksia nopeastikin ja sarja on viimeisinä vuosina ollut todella tasainen. Kaikki joukkueet voivat oikeasti voittaa kenet tahansa ja yllättäviä tuloksia nähdään joka kierroksella. Tästä syystä jokainen ottelu on mielenkiintoinen, vaikka pelaajien taitotaso ei olekkaan samaa luokka kuin suuremmissa ja kauniimmissa sarjoissa. Viihteen ja jännityksen näkökulmasta se on kuitenkin yhdentekevää. Paljon mielenkiintoisempaa on seurata pitkää tarinaa. Sitä miten joukkueet ja niiden peli kehitty. Sitä miten oman kylän junnut kasvavat vastuunkantajiksi ja lähtevät ehkä maailmallekkin.

Taso ja tarinat meillä siis on. Uudelle vuodelle toivoisinkin, että niistä kerrottaisiin paremmin. Minä aion tehdä TPSTVn kanssa oman osani ja haastan kaikki muutkin Panu Pokkisesta twitteristeihin tekemään omansa. Vähemmän valittamista ja enemmän tarkkanäköistä kritiikkiä. Enemmän laadukasta analyysiä ja vähemmän sankarikulttien palvontaa.

HYVÄ RÄPY!

Kun sisältö ei riitä

YLE on tuutannut verkokalvoillemme viime aikoina suorastaan ihailtavasti futista ja vieläpä suomalaista futista. On maajoukkuepelejä, Suomen-Cupia ja kaikenlaista muutakin kivaa, jopa junnumaajoukkueen otteita on voinut seurata Areena nettipalvelun välityksellä. Hienoa kehitystä. Ehkä häkellyttävintä on ollut kuitenkin futisdokkareiden yllättävä ilmestyminen YLE:n ohjelmistoon. On ollut Huikeita Helmareita, Moisanderin Nikken hellyyttävää taivalta Turusta maailmalle, Lahelaisten kannattajien elämää seurannut Jalkapallomaa, josta jo horisinkin aikaisemmin https://rapymies.wordpress.com/2013/09/29/syyllinen-kunnes-lakkaa-kannattamasta/ ja sitten kruununjalokivenä Tero Karhun Klubi-dokumentti Kun mestaruus ei riitä.

Aivan ensimmäinen asia, joka nousi mieleen Kun mestaruus ei riitä dokumentista oli se että Tero Karhulla täytyy olla hyviä kavereita. Muuten ei oikein pysty selittämään miten teos on saatu tuotettua ja vielä esitykseen YLE:lle. Rosoisen ja ristiriitaisen Jalkapallomaa projektin olemassaolon ymmärtäminen oli paljon helpompaa. Olen itse ollut melko paljonkin tekemisissä erilaisen taiteen tekemisen kanssa ja tiedän hyvin miten nihkeää rahoituksen hankkiminen hyvilekkin projekteille on. Toivon kuitenkin vilpittömästi, että tuotantotiimi käyttää kontaktejaan ja tuottaa lisää juttua suomalaisesta seurajalkapalloilusta ja mielellään jatkossa hieman laajemmasta näkökulmasta. Tällaisia dokumentteja ei missään nimessä ole liikaa.

Kun mestaaruus ei riitä on hämmentävä teos ja myönnän aivan suoraan, että minun ongelmani teoksen suhteen on se etten ole kohderyhmää. Uskon että tuo dokumentin kaapuun puettu mainoselokuva puhuttelee varmasti pääkaupunkiseutulaisia teinejä, joille se että Suomessa edes pelataan Mestareiden liigaa on uutta tietoa. Kaltaiselleni muuta seuraa kuin Klubia kannattavalle jokapäiväisesti suomifutista seuraavalle hörhölle teos ei tarjoa juuri mitään uutta.

Mielenkiintoisinta sisältöä on ehdottomasti se, että Olli-Pekka Lyytikäinen saa kerrankin rauhassa omin sanoin linjata sitä mitä hän Klubilta odottaa ja mihin hän haluaa Klubia viedä. Samalla hänelle myös siunaantui mahdollisuus osoittaa sisältöosaamisensa olevan paremmalla tasolla kuin juoruilijat haluavat antaa ymmärtää.

Röhönaurattavinta paskapuhetta taas edustaa päävalmentaja Boströmin itku siitä, että joukkueen harteille asetettiin liikaa paineita. Valmentajat aliarvioivat usein katsojia törkeästi, mutta jos Boström ihan tosissaan on sitä mieltä, että nelinkertaiselle mestarille on liikaa vaadittu mennä ensimmäiseltä Mestareiden liigan karsintakierrokselta jatkoon, olisi hänelle oikea työpaikka Helsingin Järkijättöjen Klubi.

Pari ihan aitoa teknistä mokaakin on lipsahtanut joukkoon. Musiikin käyttö on dokumentissa epäonnistunut pahoin ja varsinkin lopun T2-tuomionpäivä teema ja heti sitä seuraava Boulevard of broken dreams jättivät suuhun kitkerän kakan maun. On esittävän taiteen perussääntöjä, että liiallinen alleviivaus saa katsojan tuntemaan itsensä idootiksi ja se tuskin on tekijän tarkoituksena. On todella tyylitöntä tykittää tarina, kuva ja musiikki katsojan naamalle täysin samalla tunteella. Minulle ainakin tuli sellainen olo kuin tekijät kuvittelisivat etten tajua mitä juuri tapahtui, vaikka sitä hirvittävää katastrofia pakkosyötettiin kaikille aisteilleni.

Toinen kämmi liittyy black box haastatteluihin. Idea on erinomainen ja on todella hyvä, että tekijät uskaltavat luottaa raakaan ja pelkistettyyn puheeseen ja ihmisten mielipiteisiin. On kuitenkin katsottava tarkkaan miltä puhujat näyttävät taustaa vasten tai koko idea kääntyy itseään vastaan. Muiden haastateltujen kohdalla homma toimi ja henkilöiden sanoma oli pääosassa, mutta Sari Mikkonen-Mannilan ja Timo Innasen kohdalla huomion veivät täysin väärät asiat. Mikkonen-Mannila oli istutettu tuoliin valkoisissa housuissa ja ainakin minulle jäi hänen osuudestaan mieleen vain valtavat reidet mustaa taustaa vasten. Tämä tuskin oli tarkoitus ja hänen reitensä tuskin edes ovat valtavat, mutta puhdas valkoinen mustalla taustalla tekee raakaa jälkeä. Innanen puolestaan toi mieleen Irvikissan. Hänen tummat vaattensa ja hiuksensa hävisivät täysin taustaan ja hänestä jäi jäljelle vain ilmassa leijuvat kasvot. En muista Innasen puheista sanaakaan. Muistan vain häiritsevät tyhjyydessä lipuvat vaaleat kasvot.

Dokumenttiin on joissakin uutisissa viitattu sanalla kohudokumentti. Minulle jäi täysin auki mikä dokumentissa oli sitä kohu osuutta. Tietysti, Klubin oma köyhän miehen Räpy, Sakari Mattila sanoi, että joukkue kusi ja paskoi housuunsa, mutta minusta se ei ihan riitä kohu tason saavuttamiseen. Lähestulkoon kaikki mitä dokumentissa esitettiin oli varsin avoimesti käsitelty jo jossakin muuallakin ja itselleni ainakin yllätyksen kokemukset tai kuohutukset jäivät puuttumaan. Suurimmaksi kummastuksen aiheeksi jäikin se, että millainen dokumentti olisi ollut, jos kaikki olisi mennyt niinkuin piti? Mistä olisi syntynyt draama ja ristiriidat, jos Klubi olisi marssinut torvien soidessa lohkovaiheeseen. Silloin koko dokumentti olisi muuttunut vielä leimallisemmin pelkäksi fanihehkutukseksi vailla minkäänlaista vastakkainasettelua. Voikin sanoa, että Klubin puppelointi oli Tero Karhun onni ja dokumentin mielenkiinnolle valtava piristysruiske.

Loppuun haluan vielä lähettää terveiseni tekijöille. On loistavaa että tällainen dokumentti on tehty ja toivon sydämmestäni, että tällaisia tehdään lisää, mieluiten ihan joka joukkueesta. Kaikki kritiikki on esitetty kärkkäydestä huolimatta rakentavalla ajatuksella ja on aivan huikeaa, että Tero Karhu on esikoistyössään pystynyt saavuttamaan näin korkean tason. Kaikesta huolimatta on sanottava, että ainakin minua kiinnostaisi vaikkapa ykkösdivaripelaajan käytännön arki suomalaisessa toimintaympäristössä paljon enemmän kuin Väykän musiikin kuuntelu Turkissa. Tämä voi olla tekijöille yllätys, mutta HJK nauttii niin yliverteisesta mediahuomiosta Suomessa, että on hyvin hankalaa löytää Klubista jotakin uutta kerrottavaa. Vastaavasti löytyy tuhansia intohimoisia omasta selkänahastaan raatavia laji-niiloja joille kukaan ei anna ääntä. Se ryhmä ansaitsisi omat dokumenttinsa, koska jokaisen Klubi-pelaajankin taustalta löytyy tuhansia laskemattomia tunteja töitä. Suomessa on jalkapalloa myös Töölön takana.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ TERO!

Hämärästä aamunkoittoon

Alan ymmärtää blogisteja, jotka aina vinkuvat olleensa kirjoittamassa sitä taikka tätä kun jokin kiinnostavampi aihe muuttikin suunnitelman. Minäkin olin kirjoittamassa Roope Riskistä, sympaattisista pikkuseuroista ja Tepsin identiteetistä, mutta päädynkin kirjoittamaan otteluohjelmasta, Veikkauksesta, näkyvyydestä ja sarjajärjestelmästä. Kiitos tästä suunnanmuutoksesta kuuluu Juha Maliselle ja Jesse Saariselle. Juha Malinen tarrasi mirriä hännästä ja tempaisi sen jokseenkin kovakouraisesti keskelle pöytää, kommentoimalla Etlarissa sarjaohjelmaa ja Veikkauksen roolia. http://www.ess.fi/?article=423676 Jesse Saarinen puolestaan kolumnoi Tepsin ottelulehtisessä sarjan näkyvyydestä seuraavaa: http://fc.tps.fi/lahti-ottelun_digilehti.2672.html nyttemmin kirjoitus on tarjolla myös Jessen blogissa http://takavasara.wordpress.com/2013/08/05/urheiluruutuvalahdyksia-ja-urhotv/ Molemmat aiheet kietoutuvat toisiinsa ja molemmissa ollaan vahvasti Veikkausliigatuotteen ongelmien ytimessä.

Malinen ansaitsee muutenkin erityishuomiota, koska hän näyttää olevan ainoa Veikkausliigavalmentaja, joka haluaa oikeasti vaikuttaa oman ammattinsa asemaan kuluttajien mielikuvissa. Koittakaapa vaikka etsiä muiden valmentajien Twitter tilejä tai muistelkaa koska olette kuulleet heidän tekevän julkisuudessa mitään muuta kuin valittavan. Veikkausliigan valmentajien ja pelaajien ylimielisyys markkinointityötä kohtaan onkin suorastaan häkellyttävää. Kimi Räikkösellä on swagiä sen verran, että hänestä poseeraaminen ja small talk voi olla puuduttavaa, mutta Veikkausliigassa työtään tekevältä Antti Muurismainen ”Ei multa voi mitään vaatia kun palkkakin on niin huono”- logiikka on törkeää asiakkaiden aliarvioimista. Kaikilta näiltä markkinointityön yläpuolella olijoilta tahdonkin kysyä: Voiko sitä palkkaa paljon maksaakkaan, jos vastineeksi saa noin vähän? Arsenal-ManC markkinointihöntsän Stadikalle tulon varmistuttua oli seuraavana päivänä Arsenal pelaajien videotervehdyksiä tarjolla houkuttelemaan suomalaisia faneja lipunostoon. Samaisella viikolla pelattiin Oulun paikallismatsi mihin toisen oululaisjengin kapteeni houkutteli porukkaa paikallisessa lehdessä keromalla, että peli on ihan mikä tahansa sarjamatsi ja tarjolla on vain kolme pistettä. Totta ehkä, mutta surkeaa markkinointia. Pelaaja ei ilmeisetikään saa korvausta siitä, että jotakuta kiinnostaa maksaa lipuista.

Sitten itse asiaan. On huvittavaa miten kihlattuni, joka ei voi sietää jalkapalloa, tietää kyllä, että UCL-pelit on tiistaisin klo 21.45. Samaten on huvittavaa miten hän aina jaksaa hämmästyä kun kerron meneväni Veikkausliiga otteluun. Hänelle ei mene mitenkään järkeen, että otteluita pelataan aivan milloin sattuu ja ei se kyllä oikein mene omaankaan ymmäryykseeni. Minä olen vain totunut tähän pelleilyyn vuosien saatossa ja oma työni esimerkiksi on niin epäsäännöllistä, että sillä ei ole juurikaan vaikutusta peleihin pääsemiseen. Kuitenkin kuten totesin jo https://rapymies.wordpress.com/2013/07/26/in-vino-veritas/ oheismyynteihin pelipäivällä on varmasti paljonkin vaikutusta. Malisen Veikkauskritiikki onkin aiheellista, koska minullekin on tullut sellainen tunne, että Veikkausliiga on Veikkaukselle tärkeä vain rahapelituotteena, ei lainkaan jalkapallotuotteena.

Hyvällä omatunnolla voimmekin todeta viimekertaisen sarjauudistuksen epäonnistuneen. Sen tarkoituksena oli lisätä joukkueiden tuloja tarjoamalla enmmän laadukkaampia pelejä pienemmän porukan kesken. Tämä hypoteesi on mennyt pahasti metsään. Kukaan ei selvästikkään tullut ajatelleeksi kahta isoa ongelmaa tässä uudessa systeemissä. Ensinnäkin Veikkausliigan kattavuus supistui. Se supistui tarkalleen kahden paikkakunnan verran ja niillä hävityilla kattavuusalue neliökilometreillä elää kuitenkin joukko maksavia asiakkaita. Nämä asiakkaat ajettiin muutoksella kylmästi ulos Veikkausliigasta.  Toinen ongelma on edelliskauden kaltainen irtiotto tilanne, jos kärki ja pohja erottuvat jo kahden sarjakierroksen aikana niin selvästi kuin 2011 tapahtui. On kolmannella kierroksella aivan liian vähän panoksia. Tuolloin neljä joukkuetta pelasi sijoituksista 2-3. Kuka katsoja viitsii raahautua keskellä synkintä syksyä katsomaan kiinnostavaa liigaottelua sijoista 5-11? Tämä onkin liigan kiinnostavuuden suurin ongelma. Otteluilla ei ole tarpeeksi painoarvoa. Väitän että se on jopa osasyyllinen eurofloppiin. On yhdentekevää paljonko on pelejä, jos niistä merkittävä osa on pelkkää terveisien viemistä. Ei ole mitään väliä miten laadukkaat joukkueet on kentällä, jos joukkueilla ei ole mitään muuta pelattavaa kuin päivän tason mittaus. Suuret tarinat ja suuret tunteet syntyvät kovista panoksista ja sitä ei ole suomalaisen jalkapallon parissa tajuttu. UEFAn jakamat solidaarisuusrahat ovatkin jo nousseet sille tasolle suhteessa Veikkausliigan tuloihin, että jokaiselle seuralle pitäisi olla pääpaino euro-otteluissa, koska siellä on mahdollisuus tienata kohtalaisen nopeasti sellaisia rahoja joilla toimintaa saadaan pyöritettyä parikin vuotta ja sen luulisi motivoivan nähtyä enemmän.

Minun mallini on seuraava. Veikkausliigaan 16 joukkuetta, kaksinkertainen sarja. Mestari ja sijoitukset suoraan sarjapisteiden mukaan. Eurokarsinnat kaksi osaisella karsinnalla 2. vastaan 5. ja 3. vastaan 4. Kolme putoaa suoraan. Ykköseen 14 joukkuetta. Kaksi nousee suoraan ja 3-6 karsii kolmannesta paikasta. Nelja putoaa suoraan. Kakkoseen neljä kymmenen joukkueen lohkoa mestarit suoraan ykköseen. Ottelupäiviksi perjantai ja lauantai. Perjantaisin pelit kello 19 tämä aika käytössä vain kesä-elokuussa. Pääpelipäivänä siis lauantai ja aikoina 15 ja 17. Niin kauan kun pelataan Valioliigaa käytössä vain klo 15, mikä on muutenkin optimi peliaika kylmiin syksyihin ja keväisiin ja keskikesällä sitten myös 17. Näin pystytään hyödyntämään Valioliigan ihmisille juurruttamaa rutiinia lauantain kello viiden ottelusta. Telvisionti on pakkomyytävä Ylelle, vaikka ilmaiseksi. Ehtoina Yle-tason lähetykset ja reilu puffaaminen viikon aikana valmistaen tulevaan otteluun. Lottovoittosopimuksia on ihan turha koittaa sorvata ennenkuin on näyttöä vakaasta yleisöstä. Tämä on minun visioni. Toivottavasti keskustelu jatkuu ja sitä käydään muuallakin kun Veikkausliigan hallituksen saunailloissa.

HYVÄ RÄPY!