Ei itketä lauantaina!

Huomenna mennään oikeen tosissaan.

On ollut outoa elää ilman liigacuppia ja valmistautua kauteen ilman kunnollista yhteyttä joukkueen prosessin etenemiseen. Pääsin lämmittelemään sentään Suomen cupin TPV-ottelun striimin äärellä Pikku-Torressa. Valitettavasti tasoero joukkueiden väillä oli niin valtava, että johtopäätöksiä joukkueen nykytilasta oli mahdotonta tehdä.

Ainoa asia jonka pystyi  varmasti havaitsemaan ottelusta oli suomalaisen futiskultuurin ohuus. Tepsillä oli todella suuria vaikeuksia pelata tasollaan, vaikka juuri tällaisten harjoitusotteluiden tärkein anti on toimia harjoitustapahtumana oman peli-identiteetin selkärankatason omaksumiselle. Tämä prosessi ei toimi toivotulla tavalla, jos pelaajat vähänkään lipsuvat pelikurista ja alkavat pelailemaan juuri ja juuri riittävällä intensiteetillä. Tällaisen kurinalaisuuden on oltava pelaajille sisäsyntyistä. Yksikään valmentaja ei voi huutamalla tai millään muullakaan sirkustempulla pelaajia piiskata kurinalaisuuteen sellaisessa olosuhteessa jossa itse peli kuitenkin on selvästi hallussa. Pelissä harjoittelemisen ja jatkuvan itseltä vaatimisen synty on pitkä, suoraan harjoittelu- ja lajikulttuuriin linkittyvä, prosessi.

Sitten huomiseen!

Huomenna päästään itse asiaan. Ulos, uudelle kotikentälle ja pelaamaan lauantaina. On vakavissaan pakko ihmetellä kenelle Veikkausliigaa pelataan? Miksi vuodesta toiseen otteluohjelma on ammuttu haulikolla kalenteriin. Julkisuudessa tästä asiasta ollaan kuultu vain huonoja ja röhönaurattavan huonoja selityksiä. Itselläni ei ainakaan ole asiasta pienintäkään käsitystä ja olen  Veikkausliigaa seurannut jo pari vuotta. Onneksi meillä on toisin!

Tepsillä on 11 lauantaiottelua mikä on enemmän kuin koko Veikkausliigalla yhteensä! Tämä antaa huikeille TPS-kannattajille mahdollisuuden osoittaa Veikkausliigan johdolle minkälainen elämys jalkapallo todella Suomessakin voi olla. Itse olenkin jo leukaillu, että jos otteluohjelmat ovat jatkossakin tällaisia Tepsin ei kannata nousta Veikkausliigaan lainkaan. Vaikka ymmärränkin ettei lauantai ole kaikille yhtä hyvä päivä katsoa pelejä kuin se minulle on, niin silti uskon edustavani enemmistöä tässä asiassa.

On aivan toisenlainen kokemus voida käyttää koko päivä rauhassa otteluun valmistautumiseen hyvässä seurassa, katsoa peli ja lähteä voitolla yöhön jälkipelaamaan. Arkipeliin joutuu ryntäämään kiireellä, suorittamaan katselun tehokkaasti ja joutuu lähtemään suoraan ottelusta kotiin nukkumaan tulevaa työpäivää jo puoliksi miettien.

Jalkapallo on kokonaisvaltainen kokemus jonka tyydyttävään nauttimiseen kuluu aika, rauha, hyvä seura, ruoka ja juoma. Parhaiten kokonaisvaltaiseen kokemukseen pääsee sellaisena päivänä jolloin voi uhrata vähintäänkin illan ja seuraavan aamun naatiskelulle. Tätä herkkua onkin luvassa poikkeuksellisen paljon tulevalla kaudella.

Bonuksena vieraskannattajilla on paljon paremmat mahdollisuudet tulla myös paikalle ja se nostaa tunnelmaa ja gyldyyriä, jos mikä.

Siksi esitänkin: Tepsin ei edes kannata nousta Veikkausliigan, jos otteluohjelmat ovat jatkossakin tällaiset. Kannattaa pelata mielummin Ykköstä lauantaisin, voittaa Suomen Cup, hankkiutua sieltä Eurooppaliigaan, voittaa Eurooppaliiga ja sieltä Mestareiden liigaan. Samalla voi kehittää pelaajia ja pelitapaa Ykkösessä ja on mahdollisuus oikeasti panostaa tärkeisiin cup-kilpailuihin täysillä.

Nikke ja Reiska tän idean saa varastaa.

HYVÄ RÄPY! #EiItketäLauantaina !

Advertisement

Miron tenho

Tenho tarkoittaa viehätystä tai lumoa ja sitä on käytetty myös kuvaamaan lappalaista taikuutta. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tenho  Tepsille Tenho tarkoittaa lumoavinta kehitystarinaa tällä vähemmän viehättävällä kaudella.

Minulle jä kammottavan hyvin mieleen se kun ensimmäisen kerran näin Miro Tenhon pelaavan. Se tapahtui tammikuun helteisellä Kupittaa vitosella tässä ottelussa http://tpstv.fi/kooste-fc-inter-tps-3-2-24-01-2014/ . Ottelun kymmenennellä minuutilla Interin elegantti herrasmiespelaaja Irakli Sirbiladze pistää kokemattoman Tenhon tylysti taskuunsa ja hölköttelee maalinedustalle josta tarjoilee Ihana-Severille maalisyötön. Miroa ei nähdä seuraavassa ottelussa ja silloinen huippumotivoitunut päävalmentaja Marko Rajamäki kuvailee minulle Tenhon kärsineen ottelussa kolhuja niin henkisesti kuin fyysisestikin. Voin rehellisesti myöntää, että olin melko varma tarinan päättymisestä siihen.

Kirjoitin talvella siitä miten Tepsin surkea tilanne tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden nousta liigapelaajaksi niille joilta löytyy tahtoa ja selkärankaa. Valitettavan harvalta on löytynyt. Todellisuudessa muutama kauden aluksi varmalta vastuunkantajalta vaikuttanut pelaaja on mennyt jopa taaksepäin.

Meiltä herkästi unohtuu se tosiasia, että vaikka näemme kansainvaälisillä kentillä yhä nuorempia ammattilaisia, hyppy miesten pääsarjaan junnupeleistä ei ole niin helppo miltä se näyttää. Tepsinkin tapauksessa talviharjoittelun kovuudesta jouduttiin tinkimään kun monen pelaajan pohjakunto ja -kestävyys eivät riittäneet ammattilaistason treenaamiseen. On haastava yhtälö valmennukselle tasapainoilla aika- ja tulospaineiden kanssa ja samalla koittaa pitää jalat ja päät ehjinä.

Älkää käsittäkö väärin. Moni nuori pelaaja on nostanut tasoaan, mutta päävastuun ovat kuitenki kantaneet jo ennestään ammattimaiseen tekemiseen tottuneet pelaajat. Ohituskaistalta ei varsinaisia superylättäjiä ole tullut, vaikka paikka olisikin ollut. Ainoa poikkeus, joka on pystynyt tasaisesti parantamaan ja pitämään tasonsa, on Miro Tenho. Ei hänkään vielä uusi Jallu ole, mutta tällä menolla hänestä voi kasvaa jotakin vielä suurempaa.

Tenho on kuvaillut parhaaksi ominaisuudekseen vahvan henkisen puolen. Tämä on nähdyn perusteella helppo uskoa. Minä heitin hänen osaltaan pyyhkeen kehään jo ensimmäisen matsin jälkeen, niin kammottavassa vienissä nuorimies oli. Onneksi hänellä itsellän oli kovempi pää. Näyttääkin siltä, että ”I kill you”n oppitunti veikkausliigatason pelikovuudesta toimi kimmokkeena, jonka kautta Miro löysi tenhonsa. Kun edellisessä ottelussa porotokkaa vastaan näin Miron viimeistelevän kylmän viileällä puskulla liigauransa ensimmäisen maalin tuntui todellakin siltä, että hän oli langettanut lumouksensa koko stadionin ylle. http://tpstv.fi/kooste-tps-rops-4-2-31-08-2014  Miestä ei pystynyt enää tunnistamaan samaksi eksyneeksi pikkupojaksi, joka oli hortoillut ympäri Kupittaata vain puoli vuotta aikaisemmin. Tällaiset tarinat jäävät liian usein syntymättä kun pelaajille ei uskalleta antaa vastuuta.

Kävi Tepsille säilymistaistossa kuinka vaan on täysin varmaa, että Miro Tenho on tehnyt läpimurtonsa Veikkausliigassa. Tämä tosiasia toimii myös muistutuksena siitä, että muitakin nuoria lupauksia varmasti löytyy Suomesta niiden kuumimpien ja itsestäänselvimpien ”lahjakkuuksien” takaa. Toivottavasti ainakin Tepsissä uskalletaan jatkossakin antaa kokeilupaikkoja laajasti nuorille pelaajille ja uskalletaan luotta myös hiukan epävarmempiin kortteihin. Pelaajatarkkailu on Suomessa toistaiseksi niin epämääräistä, että Tenhoja ja Tukiaisia http://www.iltasanomat.fi/jalkapallo/art-1288729734856.html  on varmasti löydettävissä enemmänkin. Valitettavasti seurat tuntuvat arvostavan enemmän tonnin vierastyölaisia ja pelaajatarkkailua youtubessa.

HYVÄ RÄPY! After football i put a tenho on you!

 

Rakas Jouluägä

Suomalaisessa jalkapallossa tuli joulu nyt kesän keskelle ja laitettiin myös pesä kehitykselle. Kokokansanklubin edistysjuna puksutteli uudelle pysäkille, vastoin kansallisen rautatieyhtiön esimerkkiä, etuajassa. Tämä kehitys ja saavutus henkilöityy hyvin vahvasti HJK:n toimitusjohtajaan Aki Riihilahteen ja siksi haluankin kirjoittaa hänelle toivomuslistan siitä mitä pikku Räpymies toivoisi Klubin menestyksellään tekevän.

Edellinen suuri seikkailu jossa Riihilahti itsekin sai olla mukana tuotti paljon kerrottavaa jälkipolville ja monta hienoa pelaajauraa, mutta hyvin vähän pysyvää iloa jalkapallon perustekemiseen Suomessa. Toivottavasti tällä kertaa asioita tehdään toisin. On ollut jo tähän mennessä hienoa seurata mitä ja minkälaisilla tavoitteilla Klubi käyttää rahojaan ja vaikutusvaltaansa suomalaisessa jalkapallossa. Muutama juttu tulee kuitenkin vielä mieleen joihin kaivataan Klubin selkeää mielipidettä.

Olisi kansallisen lajikulttuurin mukaista keskittyä oman asemansa pönkittämiseen muiden kustannuksella. Klubilla on jo urheilullinen ja markkinoinnillinen ylivalta Suomessa. Eurooppaliigan lohkovaiheen myötä Klubin taloudellinen etumatka muihin repeää entisestään. Samalla Veikkausliigassa puuhastelu jatkaa rehottamistaan ja perustekemisen taso kyntää yhä röhönaurattavan ja itkettävän välimaastossa.

Toivoisin että Klubi valitsee strategiaksi koko suomalaisen jalkapallon toimintaympäristön kehittämisen siitäkin huolimatta, että asioiden nykyinen tila antaa mahdollisuuden tujottaa vain omaa napaa. Klubi voi olla sokeiden valtakunnan silmäpuoli Litmanen tai koittaa saada muutkin näkemään. Valinta on teidän.

Käytännössä tämä tarkoittaa kilpailullisten sääntöjen tiukentamista ja seurojen toiminnan taloudellisen kestävyyden tarkempaa valvontaa. Tepsin junnujoukkue on pystynyt osoittamaan, ettei Veikkausliigan rahankäytössä ole juurikaan järkeä. Seurat lahjoittavat rahaa keskinkertaisille pelaajille ja saavat vastineeksi väsynyttä surffailua. Vain osa seuroista kehittää pitkäjänteisesti junioriorganisaatioitaan ja pyrkivät tuottamaan pelaajia edustusjoukkuettaan varten.

Tähän Klubi on jo vastannut omassa organisaatiossaan. Toivon että Klubi pyrkii myös jakamaan osaamistaan laajasti koko jalkapalloilevan Suomen hyväksi. Toivon Klubilta rohkeutta vaatia entistä laajempaa ja tiukempaa home grown säännöstöä ja pelaajien työehtosopimusta. Tällaiset säännöt ovat varmasti kova pala monelle seuralle, mutta nähdyn toiminnan perusteella ainoa keino saada kaikki ymmärtämään ettei rahan kaataminen edustusjoukkueeseen pitkällä tähtäimellä tuota yhtään mitään pysyvää.

Jääkiekon puolella taloudellisen vakauden ja suoranaisen protektionismin nimissä on urheilulla ja kilpailemisella pyyhitty pöytää. Toivottavasti Klubin kanta on täysin päivastainen ja Klubi ajaa omalta osaltaan urheilemisen ja kilpailemisen asiaa. Kaikesta bisneksestä ja viihteellisyydestä huolimatta urheilun ydin on kilpailu ja vaikka se väistämättä tuottaa kaaosta ja anarkiaa se myös sytyttää sen kuumimman palon urheilun seuraamiseen.

Klubin kohdalla on jo nyt nähtävissä, että jatkuva voittaminen ja isot pelit ovat saaneet osan katsojista ylenkatsomaan tavallisia sarjaotteluita. Tämä kehitys tulee vain kiihtymään, jos koko Veikkausliigaa ei saada ammattimaisemmaksi. Skotlannin esimerkki on raaka. Rangersin häviäminen pääsarjasta on syönyt Celticin pelillisen laadun häkellyttävän nopeasti. Tämä sama ongelma tulee vastaan Klubille Suomessa hyvin äkkiä. Ainoa tapa jatkaa kehittymistä on saada entistä kovempaa kilpailua kotimaassa.

Lopuksi haluan toivottaa valtavasti onnea kerrassaan huikeasta saavutuksesta. Toivoin Klubilta ja sinulta Aki Riihilahti aikaisemmin riman nostamista korkeammalle kuin koskaan ennen ja te olette nyt sen tehneet. Toivottavasti muiden seurojen johtajat jaksavat analysoida tekemisenne syitä ja seurauksia ja esimerkkinne osoittaa etteivat asiat tapahdu sattumalta. Jalkapallon suurimpia hienouksia on se, että kilpailullinen haaste ei lopu koskaan. Laji on niin laajasti harrastettu ja myös bisneksenä niin valtava, että absoluuttista huippua on käytännössä mahdoton saavuttaa pysyvästi. Toivottavasti sinulta ja Klubilta löytyy oikeaa kunnioitusta ja kunnianhimoa tätä taivaisiin nousevaa vuorta kohtaan. Huipulle pääseminen on mahdotonta, mutta se ei saa estää yrittämästä.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ ÄGÄ!

Tuomas Aho jo 300 ottelua tason mittausta

Räpymies tahtoo onnitella tällä kirjoitukselle 300 Veikkausliiga ottelua pelannutta Tuomas Ahoa.

Fc TPS toimitusjohtaja Juha Reini sanoi eräässä tiedotustilaisuudessa kokeneista Veikkausliigapelaajista hieman hölmösti. Hänen mielestään liigajyrä on negatiiviseen kalskahtava termi. Minä kehtaan olla täysin eri mieltä. Liigajyrä on kunniamaininta, vaikka itse käytänkin mieluiten termiä ”tason mittari”.

Ajatelkaan kaikki kannattajat nyt tarkkaan. Millainen sarja Veikkausliiga olisi ilman tiettyjä pelaajia. Sellaisia kuin jo lopettaneet Jallu Heinikangas, Antti Pohja, Rami Hakampää ja Ilja Venäläinen tai nykyisinkin meitä ilahduttavat Tuomas Aho, Mathias Lindström, Antti Okkonen, Mikko Hyyrynen, Pänä Lehtonen ja tietenkin Räpy. Olisi varmasti vielä monia muitakin, mutta luonnollisesti omat silmäni näkevät parhaiten ne sankarit, jotka vaikuttavat täällä lounaisnurkalla. Varmasti jokaisella seuralla on omat sankarinsa, jotka ovat kovan työn ja halun kautta taistelleet itsensä kannattajien sydämmiin, vaikka he eivät olisikaan niitä kaikkein kauneimpia ja eleganteimpia taitoniekkoja joiden perässä ulkomaiset suurseurat juoksevat vaahto suupielissään.

Nämä tason mittarit ovat olennainen osa sitä identiteettiä mikä määrittää suomalaisen jalkapallon. Nämä pelaajat ovat niitä jotka omalla panoksellaan kasvattavat ne uudet sukupolvet ja opettavat seurojen ja liigan tavoille. Toisin kuin potkupallohöpöilijöiden jutuista voisi päätellä vaatii käsittämättömän määrän työtä, osaamista ja halua nousta Veikkausliigaan ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, että sarjan selkärankana on tämä kokeneiden liigajyrien joukko. Nämä pelurit ovat niitä, joiden kanssa pitää ensin pärjätä ennenkuin kannattaa edes haaveilla suuremmista ympyröistä.

Ulkomaalaispelaajia tulee ja menee ja heidän joukostaan nousee vain silloin tällöin Rafaeleja, Valluja ja Erejä eli pelaajia jotka todella myös antavat seuroilleen ja sarjalle jotakin. Omankylänpojat tai vakiintuneet seuraikonit ovat ne ankkurit joihin kannattajat osaavat samaistua. Ilman heitä sarja on vain kun saluunan ovet. Lähinnä tiellä kun pelureita ravaa sisään ja ulos.

Tälla kirjoituksella minä haluan kunniottaa kaikkia liigajyria ja seurojen omia sankareita. Kaikkia niitä kannattajien suosikkeja joita kiitokset ja kunniamaininnat liian usein kiertävät. Jalkapallo on peli jonka ytimessä on joukkue, mutta josta liian usein puhutaan sankarikulttien kautta. Yksikään sankari ei nouse ilman joukkuetta ja joukkueen ytimessä ovat liigajyrät.

KIITOS TUOMAS AHO! HYVÄ RÄPY!

 

Pennejä taivaasta

Urheilun tulevaisuudesta on puhuttu paljon viimeisen viiden vuoden aikana. On Valoa, HuMua, Olympiakomiteaa, Arhista, Kalea, MM-lippufarssia, KHL-Jokereita, Europuppelointia, Kabinettinousuja, Perumaleja, TamUja, Sumjaloita. Hallintopuolelta ei ole hyviä uutisia kuultu juuri lainkaan. Yksittäiset joukkueet ja urheilijat ovat välillä kuitenkin onnistuneet kaikesta järjestelmien ja järjestöjen vastustuksesta huolimatta.

Meillä on keskellä kylää valtava kuoppa. Se valtava kuoppa on meidän urheilumme menestyksen salaisuus. Jossain toisessa kylässä on ollut savupiippu, kolmannella ehkä joki ja neljännellä autokauppa. Ei sen niin väliä. Tarinan opetus on kuitenkin se, että joku on tehnyt rahaa jossakin ja sitten säälistä tai pönkittääkseen omaa asemaansa on jakanut sitä siihen, että lapset saavat leikkiä ja ne jotka eivät koskaan ole kasvaneet aikuiseksi saavat jonkun rehdin keinon hakata naapurikylän poikia, ettei tarvitse hoitaa sitä hommaa tanssilavan nurkalla. Tällä rakenteella on heitetty keppiä, hiihdetty vastatuuleen parta jäässä suossa ilman suksia ja potkittu palloa.

Seurauksena tästä rakenteesta on aiheutunut se, että urheilun ammattilaisten joukosta on jäänyt pois kaksi kriittistä spesialistiryhmää. Johtajat ja myyjät. Johtajat on otettu muualta ja Suomessa on korkeintaan kourallinen vain urheiluliiketoimintaan erikoistuneita johtajia. Myyjiä meillä ei taida olla lainkaan. Se että entistä peluria kutsutaan myyntipäälliköksi ei tee hänestä myyntipäällikköä. Perusongelma on, että urheilu on aina saanut rahansa ei ansainnut niitä oman toimintansa kautta. Nyt kun piippu ei tupruta, joki ei virtaa, kuoppa ei syvene. Jäljellä on vain Lotto, mutta ei Lotollakaan kaikkia ruokita, vaikka suomalaisella typeryydellä rahapelien suhteen ei tunnukkaan olevan rajoja.

Nyt on tullut aika ansaita ydintoiminnalla. Urheilussa on kaksi selkeää haaraa. Hyvinvointipalvelut ja urheiluviihde. Hyvinvointipalveluiden rahoitus muodostuu suoraan itse harrastajien välityksella ja urheiluviihteen tulot syntyvät välillisesti erityyppisten asiakasryhmien kautta. Pääasiassa katsojien ja yhteistyökumppaneiden. Näillä molemmilla ryhmillä on omat erilaiset tarpeenasa ja heille tulee myydä siten eri tuotteita eri argumenteilla. Nyt tuntuu, että suomalainen urheilu ei osaa myydä itseään kenellekkään, koska ei koskaan ennenkään ole tarvinnut. Toisaalta kärsitään myös siitä, että niin moni palvelu on itsestäänselvyys eivätkä ihmiset ymmärrä saamiensa palveluiden arvoa. Eivät ne hallit ja kentät elä pyhällä hengellä, vaikka jokunen vapaaehtoinen toimihenkilö vielä voi jostakin löytyäkin tekemään töitä pelkästä rakkaudesta lajiin.

Esimerkiksi jalkapalloseuran kaksi päätuotetta ovat harrastus junioreille ja edustusjoukkueen ottelutapahtumat. Helppoa vai mitä. Tästä huolimatta futisjunnut kiertävät aiheuttamassa myötähäpeaa sukulaisissaan myymällä keksejä ja vessapaperia, vaikka olisi ehdottomasti luonnollista, että juuri he myisivät edustuksen ottelulippuja ja kausikortteja.

Stadionit ovat Suomessa taakkoja kun muualla ne ovat tuotantovälineitä. Pääasia ei ole saada ihmisiä paikalle katsomaan peliä. Se on oheistuote. Pääasia on saada väkeä paikalle jotta heille voidaan luoda positiivinen kokemus, jonka yhteydessä heille voidaan myydä jotakin tuotteita välittömästi ja toisia tuotteita välillisesti mainonnan ja markkinoin kautta. Itsestäänselvää ja silti täysin mahdotonta.

Urheilun päätuote ei ole menestys, kuten usein väitetään. Urheilun päätuote on yhteisö. Katsojalla siihen yhteisöön kuuluminen ja yhteistyökumppanille mahdollisuus vaikuttaa siihen yhteisöön ja sitten myydä sille yhteisölle jotakin tai myydä sillä yhteisöllä jotakin.

Tästä syystä se, että urheilun rahoitus perustuu enimmäkseen siihen, että anotaan joltakin taholta rahaa enemmän tai vähemmän vastikeettomasti on pahin kehityksen jarru.

Urheilun pitää oppia kantamaan itse itsensä. Rehellisesti ja oikeudenmukaisesti. Oppia pyytämään toisaalla hintaa siitä kovasta ja laadukkaasta työstä jota tehdään massojen kanssa ja hinnoittelemaan ja myymään huipputuote siten, että se tavoittaa oikeat kohderyhmät. Jos urheilu jää makaamaan kerjuu rahoituksen varaan huippu-urheilu nykyisessä muodossaan tulee hiipumaan entisestään ja samalla harrasteurheilu kasvaa kasvamistaan tuottamatta kuitenkaan kovinkaan paljon huippuja ainakaan säännöllisesti.

USKOKAA TAI ÄLKÄÄ! HYVÄ RÄPY!

U(r)ho-tv

Veikkausliigan ja liigaseurojen pomojen pöksyt kastuivat ja ylisanat meinasivat jäädä piippuun kun nelisen vuotta sitten lähdettiin kohti uutta uljasta aikakautta, joka oli tekevä Veikkausliigasta maailmanluokan futisbrändin ja leipovan rahaa niin seuroille kuin liigallekkin. Silloin leivottiin kasaan mahtava viiden vuoden pannukakku, joka oli valitettavan helppo jo silloin nähdä pelkiksi keisarin uusiksi vaatteiksi. Minulle ei koskaan ole selvinnyt mistä Urho-ryhmä sai alkupääomansa, mutta kaikesta tekemisestä paistoi surullisella tavalla läpi enemmän unelmia kuin osaamista.

Firmalla oli autoja, taustasermejä, visuaalinen ilme ja suuria tavoitteita, mutta samalla kaiksita julkisista lausunnoista paistoi täydellinen ymmärtämättömyys arkitodellisuutta kohtaan. Idea varmaankin oli se, että SM-Liiga vetää niin hyvin, että siinä sivussa voidaan höpöhöpöillä jalkapallolla. Todellisuus oli kuitenkin toinen.

Urho-Tv selvästikin laski sen varaan, että lätkäpäät ovat niin totaalisia Urphoja, että tuotantoja voi tehdä vasurilla ja silti jengi ostaa suut vaahdossa maksukortteja. Samoin arvioitiin väärin se, miten paljon nettimyyntiä voidaan saada aikaan. Neljässä vuodessa maailma on sen osalta muuttunut rajusti. Silloin esimerkiksi minä ne yksinkertaisesti voinut ostaa netti-tv tuotteita kiun päätelaitteeni ei  pystynyt toistamaan niitä luotettavasti. Tämänpäivän maailma on aivan toinen.

Suurinmman virheen tUrho-tv kuitenkin teki hinnoittelussa. Paketit olivat liian isoja ja kalliita heti alusta. Olisi luullut, että edes se olisi tullut mieleen, että koitetaan koukuttaa porukka halvoilla aloituspaketeilla. Näin ei kuitenkaan tehty vaan myynnissä olivat alusta asti törkeän ylihintaiset paketit, joita vielä toimitti surkean pieni porukka jälleenmyyjiä. Ajatus oli ilmeisesti tässäkin, että urheiluviihteen kuluttajat poikkeavat kaikista muista asiakkaista siinä, että he tekevät myyntityönkin ihan itse ja tulevat juosten Urhometin luo, vaikka Urhometiä ei paljon asiakkaiden palveleminen kiinnostakkaan.

Kaikessa tässä tulee mieleen se, että minkälaiset neuvottelut on käyty Veikkausliigan ja Urho-tv välillä ja miten uskomattoman Urhoa porukkaa siellä päätöksiä tekemässä on? On purematta nielty tällainen fantasia yhteistyöstä, vaikka Urho-oluttölkkikin tajusi alusta asti, ettei ammattitaitoa paketin toteuttamiseen ole edes vähän alusta. Ilmeisesti päällikköosastolla on vain katsottu viivan alle ja sen yläpuolella ei ole ollut muuta tekstiä kuin: Urho-tv pays all. Siihen skoolaus päälle ja kaikki kuorossa höhöttämään, että Urho maksaa ou jee! Lähetään taksilla keskustaan Urho maksaa.

Itselleni rakkain Urho muisto on eräs sateinen kevätpäivä kun kiersin lähes kaikki urheilua näyttävät baarit Turussa ja yritin löytää sen pubin joka näyttää Veikkausliigaa. En löytänyt ainuttakaan. Joillakin ketjuravintolailla oli perus Urho, mutta Veikkausliigan kaikki pelit näyttävää Urho totalia ei ollut missään. Asiaa kyseltyäni selvisi, että kyseisen paketin hinta olisi ollut ravintolalle yli 600 euroa kuussa mikä oli enemmän kuin silloinen Canal+ suurin paketti. Jokainen varmaan tietää näkyikö baareissa Urho vai Canal. Kaiken surkeuden kruunasi se, että Urhon törkeä hintapyyntö poisti lopulta Veikkausliigan myös Canal+ ja se tiesi paluuta suoraan vuoteen nolla. Käytännössä siis Veikkausliigan unelmasopimus oli tuhonnut tähän mennessa sarjan tv näkyvyyden lähes täydellisesti. Hienoa työtä niin Veikkausliigan johdolta kuin Urho-tv:ltakin.

Nyt tuosta riippakivestä on vihdoin päästy kun koko Urho-vitsi on kuopattu ja sopimukset palutettu seuroilla lukuunottamatta Veikkaus-tv osuutta, joka takaa jonkinlaisen yleisnäkyvyyden. Veikkaus-tv on ihan kiva juttu, mutta edelleenkin toivoisin, että Veikkausliiga saataisiin YLElle ja sarjan johdossa tajuttaisiin se, että näkyvyys ja nimenomaan kattava ilmainen näkyvyys on paljon arvokkaampaa kuin toivotaan toivotaan sopimukset joidenkin epävarmojen toimijoiden kanssa. Pelkästään YLEn ohjelmabuffauksella on suurempi markkinoinnillinen arvo kuin koko Urho-tv projektilla. Silloin koko Suomi näkee, että jalkapalloa pelataan ja milloin sitä pelataan. Myös YLEn osaaminen itse lähetyksien tekemisessä on niin arvokas osa sitä kuvaa, joka ihmisille jää itse tuotteesta, että pelkästään se voidaan laskea palkkioksi oikeudesta lähettää pelejä.

Tärkeintä kuitenkin nykytilanteessa verrattuna synkkään Urho-aikaan on se, että pelejä voi nähdä helposti ja paljon. Monilla paikkakunnilla pystytään tekemään jo omia lähetyksia otteluista tai vähintäänkin koostepaketteja pelien jälkeen.

TPS-TV on loistavasti aivan terävimmässä kärjessä uuden uljaan toimintatavan kehittämisessä. Seura on tuotava ihmisiä lähelle niiden kanavien kautta ja niillä medioilla jotka ihmisiä kiinnostavat. Tällä hetkellä ihmisille on helpointa seurata kaikke itselleen kiinnostavaa netin ja sosiaalisen median välityksellä. Näiden keinojen monipuolinen ja tehokas asiakaslähtöinen käyttö tulee nostamaan kannattajien, seurayhteisön ja itse kilpailemisen seuraamisen aivan uudelle tasolle. Minulla on poikkeuksellinen etuoikeus olla mukana tässä työssä ja kuka tietää ehkä ääneni kuullaan tulevaisuudessa selostamassa TPS-TVn lähetyksiä kotiotteluista aidolla turunmurteella. Se se olisi lutuuria, jos mikä!

RISKIRETKEN UUSINTA TÄNÄÄN! http://www.hjk.fi/hjktv_live HYVÄ RÄPY!

Tekopyhäinhäväistys

Kun Toni Kolehmainen siirtyi kesken kauden 2012 Tepsistä norjalaiseen Hönefossiin, moni kannattaja repi fanipaitansa ja itki seuran luovuttaneen mestaruustaiston ja menettäneen uskottavuutensa. Kyseisellä siirrolla seura kuitenkin varmisti tasapainoisen tilikauden ja mahdollisuuden jatkaa toimintaansa kutakuinkin samoilla resursseilla kuin kuluneellakin kaudella. Nyt kun urheilullinen menestymättömyys ja pelaajien siirtojen puuttuminen on ajanut samaisen seuran taloudelliseen ahdinkoon kannattajat itkevät puolestaan sitä, miten on voitu tehdä budjettia urheilullisen menestyksen varaan.

Yrittäkää hyvät ihmiset päättää mitä te haluatte.

Veikkausliigassa yksikään joukkue ei toimi täysin ilman talousdoupingia. Veikkausliiga on yksinkertaisesti liiketoiminnallisesti niin heikosti organisoitu ja säännelty, että toimintatapojen kirjavuus on suorastaan häkellyttävää. Jollain on namusetä, toisella bingo, kolmannella rokkikonsertti ja neljännellä kuka ties mitä turvaamassa sen, että sarjassa pystytään kilpailemaan. Aina kun joku puhuu seurojen markkinoinnista tai ylipäätään jostakin liiketoiminnan lainalaisuuksista liittyen jalkapalloon voikin todeta kyseisen henkilön katsoneen liikaa telkkaria.

Ropsin sopupelioikeudenkäynnin yhteydessä tuli julkisuuteen tieto, että pelaajasopimukset oli raapustettu kuulakärkikynällä ruutupaperille ja niistä selvisi sopimuksen osapuolet ja joku taskuraha. Tällaisella ammattimaisuuden tasolla homma siis oikeasti pyörii. Suosittelen tutustumaan tähän ehdottomasti hintansa arvoiseen artikkeliin, jos haluaa sukeltaa suomifutiksen ammattimaisuuden huikeisiin pyörteisiin. http://longplay.fi/fi/single/11/

Moni onkin Tepsin kohdalla jälkiviisastellut, että olisi pitänyt turvata toiminta sijoittamalla omaisuutta fiksummin. Tämä on ihan kelpo kommentti koskien namusetä Sairasen aikaa, jonka kuitenkin oli tarkoitus kestää kolme kertaa pidempään kun se lopulta kesti. Oikeastaan on aivan käsittämätöntä ettei romahdus tullut jo aikaisemmin, ottaen huomioon mihin tilaan Sairanen seuran jätti.

Casagranden toimitusjohtajakauden aikana seura pyrki sijoittamaan omaisuuttaan strategiansa mukaan eli pelaajiin. Se mitä moni ei tunnu hyväksyvän onkin, että jos pelaajalla on kolmen kävyn arvoinen sopimus, silloin sopimuksen voi ostaa ulos kolmella kävyllä. Siksi Casan tekemät, paljon taivastelua osakseen saaneet, ”kalliit” sopimukset oliva täysin strategian mukaisia.

Nykytilanteeseen on siis kolme hyvin yksinkertaista syytä. Sairasen kermakannun tyhjeneminen ennen aikojaan. Casan haluttomuus tinkiä urheilullisesta menestyksestä tasatakseen kadonnutta rahavuorta ja kolmantena pelaajien arvon nostamisen epäonnistuminen, joka on sekä pelaajien itsensä että valmennuksen vastuulla.

Pelaajien arvon kehitys on monimutkainen asia ja sen arvioiminen on niin monesta muuttujasta kiinni, että siinä lopullisen vastuulisen määrittäminen on vaikeaa. Raaka totuus kuitenkin on se, että varsinkin Jani Tanska, Jarkko Hurme, Petteri Pennanen ja Wayne Brown epäonnistivat sekä tuottamaan heihin sijoitettua palkkaa vastaavaa urheilullista tulosta että nostamaan osaamistaan korvaukselliseen siirtoon vaadittavalle tasolle. Nämä pelaajat oli hankittu siirtymään eteenpäin. Perustepsiläiset runkopelaajat ovat luonnollisesti olleet myös siirtotoiveissa mukana, mutta heitä ei voi samalla tavalla pitää sijoituspelaajina kuin edellämainittua ryhmää. Tammilehdon jätin pois listalta siksi, koska hänellä ei ollut mitään mahdollisuuttakaan onnistumiseen loukkantumisen takia.

Nykytila on niin monien tekijöiden summa, että kaikessa jälkiviisastelussa on törkeän tekopyhyyden maku. Paljon olennaisempaa on miten tästä jatketaan. Muutama asia on ainakin täysin varmaa. Tepsissä on nyt nuorelle kunnianhimoiselle pelaajalle paremmat saumat nousta veikkausliigapelaajaksi kuin missään koskaan. Se vaatii kuitenkin kovaa henkistä kanttia testata mihin itsestä oikeasti on. Yksikään opportunistinen pullasosrsa ei tule liigamiehistöön kävelemään, vaikka tilanne onkin tukala.

Tämä antaa valmennukselle tilaisuuden näyttää mihin heistä oikeasti on. Minä uskon vakaasti, että Strömborgilla vahvistunut Rajamäen valmennusryhmä on valmis osoittamaan kaikki pahat puheet vääriksi ja tekemään sen nimenomaan siellä missä sillä on eniten merkitystä eli kentällä. Tulevalla kaudella ei kuitenkaan tule olemaan mitään tekosyita joiden taakse piiloutua, jos homma jää valmennuksesta kiinni. Kokemattoman ja nimettömän ryhmän kohdalla on turha itkeä ainakaan pelaajien diivailua tai sitoutumisen heikkoutta, koska ne asiat ovat täysin valmennuksen käsissä.

Meidän kannattajien vastuulla on osoittaa, että välitämme ja tuemme joukkuetta täysillä tilanteesta huolimatta. Kaikki kannattajat tarvitaankin heti liigacupin alusta alkaen kentänlaidalle näyttämään niin nykyisille kuin testissä olevillekin pelaajille, että joukkueesta välitetään. Samalla pystymme osoittamaan valmennukselle, seurajohdolle ja yhteistyökumppaneille, että joukkuetta ei ole hylätty.

Kauden alkaeassa tavoite onkin hyvin yksinkertainen: saada Olympiakatsomo auki niin usein kuin mahdollista eli ostaa kausikortteja ja ottelulippuja. Minä ainakin henkilökohtaisesti lupaan ostaa itselleni lipun Olympiakatsomoon aina kun se avataan, vaikka minulla onkin kausikortti pääkatsomoon. Pieni ele, mutta ennenkaikkea itselleni jokaisen euron arvoinen.

HYVÄ RÄPY!

Pelin taso

Uusi vuosi ja uudet kirjoitukset. Sen kunniaksi on pakko kiittää kaikkia lukijoita menneestä, Räpymiehen ensimmäisestä, vuodesta. Menestys on ollut kerrassaan huimaa ja lukijamäärät ovat ylittäneet kaikki odotukseni. Silti olen myös hieman pettynyt. En ole saanut ainuttakaan tappouhkausta ja kirjoituksieni kommenttiosiot ovat jääneet valitettavan hiljaisiksi. Toisaalta olen jo ehtinyt saada kiitosta muilta blogisteilta ja futisniiloilta, joten jonkinlaista vaikutusta suomalaiseen futiskeskusteluun on kirjoittelullani ollut. Tällä tiellä pyritään jatkamaan ja varmasti ainakin yhteistyö TPSTV:n kanssa tulee uutena juttuna mukaan kuvaan. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun tehtäväni tulee olemaan ennenkaikkea pelin analysointi ja kriittinen arvioiminen.

Melkein aina kun puhutaan Veikkausliigan ongelmista nousee esiin pelin taso ja sen parantaminen, jotta yleisöä kiinnostaisi enemmän. Tässä on yksi kriittinen ongelma. Jonkun pitäisi tietää mitä pelin taso tarkoittaa. Suomessa moni on pudonnut penkiltä kun HJK puolustaja Mikko Sumusalo siirtyi Saksa kolmannelle sarjatasolle. Tämä on erinomainen kuvaus pelin tasosta ja siitä missä mennään. Monelle henkilöprostituidulle ei ole lainkaan selvää se, että valtaosa Valioliigan heikoimpien joukkueiden runkomiehistä olisi maajoukkuemiehiä Suomessa. Esimerkiksi Arsenalin penkkimies Carl Jenkinson kävelisi tai tarkemmin sanottuna juoksisi suoraan maajoukkueemme oikeaksi pakiksi ilman kunnollista kilpailua.

Tämä ei silti missään nimessä kerro vielä mitään siitä millainen on Veikkausliigan taso. Veikkausliigaan pelaamaan pääseminen vaatii valtavaa työmäärää ja sitoutumista. Moni ajatteleekin tässä kohtaa väärin kuvitellessaan, että Veikkausliigassa voi pelata kuka hyvänsä. Ei voi. Sen ovat puolestaan osoittaneet hyvin täällä vierailleet Valioliigajoukkueiden junnupelaajat, joilla on ollut ylitsepääsemättömiä ongelmia mahtua pelaamaan Veikkausliigassa. Samoin moni kohtuullisella pelihistorialla saapunut kehäraakki on jätetty tylysti penkille, jos homma ei ole natsannut.

Minun syyttävä sormeni tässä kohtaa osoittaakin kohti toimittajia, selostajia ja kommenttaattoreita, jotka höpisevät pelin tasosta ihan mitä sattuu. Ylen lähetyksiä ei ole voinut katsoa pitkään aikaan suuttumatta vähintään kerran kunnolla lähetyksen aikana ja studio-osuuksia en ole katsonut olleenkaan enää pariin vuoteen. Syynä lienee Kari Männyn linjaus siitä, että Ylen jalkapallotuotannot ovat helposti lähestyttäviä myös niille jotka eivät seuraa aktiivisesti jalkapalloa. Nyt tilanne on se, että jalkapalloa aktiivisesti seuraavat on jätetty muiden yhtiöiden asiakkaiksi. Tämä johtuu puhtaasti siitä miten yksinkertaistavaa ja suorastaan lapsellista analyysiä pelistä Yle tarjoaa.

Varsinkin selostajien ammatti-ja pelinlukutaito on todella kyseenalaisella tasolla. Moni tuntuu tulkitsevan jalkapalloa ihan samoilla kriteereillä kuin jääkiekkoa eli vauhti ja maalit on laadun tae, vaikka jalkapallossa tämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Tämä ei sinänsä olisi niin vakava ongelma, jos selostajat eivät pitäisi niin oleellisena tehtävänään pelin tasosta höpisemistä. En ole vielä tähän päivään ymmärtänyt miksi selostajan tarvitsee sitä edes mitata. Katsojalla on mielestäni täysi oikeus arvioida pelin taso ja selostajan tehtävänä on selostaa. Sama koskee lopputuloksen veikkaamista. En näe mitään syytä sille, että selostaja alkaa puhumaan pelin ratkeamisesta tai lopputuloksesta ennen kuin peli on pelattu. On katsojalle antikliimaksi seurata peliä, jos selostaja kertoo sen päättyneen ja tunnin kohdalla, varsinkin kun melko useasti arvio on vieläpä väärä.

Kaiken median toiminnalla on oleellinen vaikutus siihen miten katsojat suhtautuvat peliin. Sillä että selostajat ja toimittajat puhuvat mitä sattuu on suuri merkitys siihen millaisia asioita katsojat odottavat jalkapallolta. Veikkausliigan maine pelillisesti heikkona sarjana onkin pitkälti median luoma käsitys. Johtuen siitä, että jalkapalloa ei osata laittaa oikeaan perspektiiviin. Pelin taso kun ei ole lainkaan suoraviivainen määre. Jalkapallon suosio maailmanlaajuisesti on tehnyt lajista niin kilpaillun, että taso huipulla on käsittämättömän kova ja jo pienikin pudotus vie monta sarjatasoa ja palkkaluokka alemmas. Tästä meillä on hyvänä esimerkkinä Touren veljesten vanha pelikaveri Venance Zézé, joka viime kaudella pelasi Suomessa ykköstä, vaikka samaan aikaan samasta akatemiajoukkueesta ponnistaneet Yaya ja Kolo pelasivat Valioliigassa.

Peliä pitääkin aina verrata itseensä ja kulloisiinkin olosuhteisiin. Siksi Veikkausliiga on hyvin mielenkiintoinen ja tasokas sarja. Veikkausliigan voimasuhteet ovat Klubia lukuunottamatta sekä tasaiset että vaihtelevat. Pienet erot heilauttelevat sijoituksia nopeastikin ja sarja on viimeisinä vuosina ollut todella tasainen. Kaikki joukkueet voivat oikeasti voittaa kenet tahansa ja yllättäviä tuloksia nähdään joka kierroksella. Tästä syystä jokainen ottelu on mielenkiintoinen, vaikka pelaajien taitotaso ei olekkaan samaa luokka kuin suuremmissa ja kauniimmissa sarjoissa. Viihteen ja jännityksen näkökulmasta se on kuitenkin yhdentekevää. Paljon mielenkiintoisempaa on seurata pitkää tarinaa. Sitä miten joukkueet ja niiden peli kehitty. Sitä miten oman kylän junnut kasvavat vastuunkantajiksi ja lähtevät ehkä maailmallekkin.

Taso ja tarinat meillä siis on. Uudelle vuodelle toivoisinkin, että niistä kerrottaisiin paremmin. Minä aion tehdä TPSTVn kanssa oman osani ja haastan kaikki muutkin Panu Pokkisesta twitteristeihin tekemään omansa. Vähemmän valittamista ja enemmän tarkkanäköistä kritiikkiä. Enemmän laadukasta analyysiä ja vähemmän sankarikulttien palvontaa.

HYVÄ RÄPY!

Järkevä kannattaminen on tyhmää

On asioita joista ei yleensä firman pikkujouluissa paljon puhuta. Ne ovat uskonto, politiikka ja oma suosikkifutisjengi Suomessa . Syykin on sama: nuo kaikki ovat niin henkilökohtaisia asioita, että niistä ei voi puhua kovinkaan analyyttisesti ja pelko leimaantua joksikin pitää suut usein supussa. Toinen syy on se, että näissä kysymyksissä on hyvin vaikea määrittää oikeaa tai väärää. Jokainen kuitenkin valitsee uskonnon, poliittisen puolueen ja suosikkijenginsä oman makunsa ja samaistumisensa mukaan.

Tästä huolimatta kuulee jatkuvasti, kuinka milloin kukakin valopää puhuu siitä, että menestys tuo kannattajia. Ei tuo. Menestys tuo henkilöprostituoituja ja se voi tuoda myyntiä tai hetkellisen piikin katsojalukuihin, mutta ei sen varaan voi identiteettiä rakentaa. Kenen mielestä on fiksua valita uskonto tai poliittinen puolue sen mukaan mikä on suosituin? En nyt lähde väittämään etteikö joku niin tekisi, mutta onhan se ajatuksena ihan yhtä typerä kuin se, että joku alkaa pitämään Cheekiä parhaana muusikkona vain sen takia, että hän sattuu myymään eniten levyjä.

On jotenkin hullua, että tilanne on toinen kun puhutaan kansainvälisestä huippufutiksesta. Moni suomalainenkin kulkee ylpeästi ruoto suorana mainostaen jotakin kansaivälistä suuryritystä. Tottakai on pakko myöntää, että suurimmat seurat ovat onnistuneet brändäyksessä hyvin. Sen näkee siinä, että lähes kaikkien mielestä on ihan oke kulkea FC Parsaloonan pipossa, vaikka onkin nähnyt yhden joukkueen pelin kuluneen vuoden aikana, eikä edes tajua markkinoivansa samalla katalonialaista kansallistunnetta. Ihan yhtä oke on heittää asiantuntemuksella potkupallomantraa kun näkee jonkun kulkevan Veikkausliigaseuran huivi kaulassa. Näiden asetelmien ja mielikuvien muuttaminen on suomalaisten seurojen, Veikkausliigan ja Palloliiton suurin haaste. Eikä asetelman muuttamiseen auta lainkaan se, että kyseisten instituutioiden toimihenkilöt kulkevat ympäri tiedotusvälineitä hokemassa lopputurnaushöpinöitä ja harhaisia toiveita Mestareidenliigan lohkovaiheesta.

Perustavanlaatuinen ongelma tässä asiassa on se, että seurat, Palloliitto ja Veikkausliiga luulevat, että he saavat valita kannattajansa. Suurin osa futiksen vähäisestä markkinoinnista on heikosti suunnattua ja usein sillä tavoitellaa liian epämääräistä joukkoa. Juhlapuheiden ja arkipäivän toimen perusteella maksukykyiset perheelliset kannattajat ovat johtajien unelmissa ykköskohteena. Tämän asiakasryhmän ongelma on se, että juuri tämä porukka vaatii olosuhteita joita jalkapallolla ei ole tarjota. Lajipäättäjien tulisikin tehdä kunnollinen markkinatutkimus ja kohdistaa markkinointiresurssit sen mukaan. Kannattajat nimittäin määrittävät joukkueen eikä päivastoin.

Sanojeni vakuudeksi otan Aleksi Valavuoren. Hän on tehnyt kaiken käytännössä täysin päivastoin kuin suomalaisen urheilujohtamisen rautaiset ammattilaiset. Hän on purrut kättä joka ruokkii. Hän on kulkenut ympäri kyliä sanomassa mielipiteitä asioista joihin hän ei pysty vaikuttamaan. Hän ei ole tajunnut omaa parastaan, eikä kumartanut kuvia tai nimiä. Hän on sanonut ääneen unelmoivansa ja mikä pahinta ottanut riskejä unelmiensa toteuttamiseksi. Hän on vastannut kun kysytään ja kaikesta tästä huolimatta hän on pystynyt tekemään valtavasti asioita joista vielä ennen häntä oli täysin varma tieto, että ne ovat mahdottomia. En epäile hetkeäkään etteikö häntä pidetä kabineteissa ärsyttävänä nousukkaana ja moni varmasti odottaa pääsevänsä nauramaan hänen epäonnistumiselleen.

Mikä sitten on hänen salaisuutensa ja eronsa muihin? Hän elää tässä ajassa. Hän tarjoaa kannattajille sitä mitä he haluavat, eikä yritä päättää kannattajien puolesta. Hän uskaltaa otta riskejä ja eläytyy tekemiseen. Tärkein ero on kuitenkin se, että hän tuntee kohderyhmänsä paljon paremmin kuin vanhanliiton pomot. Valavuori tekee kaiken siten, että hän kutsuu kaikki mukaan kokemaan jotakin ainutkertaista. Kun taas muut urheilujohtajat keskittyvät karsimaan pois väärinkannattajia ja toitottamaan mahdollisia esteitä ja riskejä ympäri tiedotusvälineitä.

Toivonkin tässä, että futispomot ymmärtävät katsoa maailmaa hieman toisesta vinkkelistä ja tajuavat, että menestyksen sijaan jalkapallon päätuote on yhteenkuuluvuuden tunne. Se tunne ja kokemus kuulua johonkin ja kokea niin voitot kuin pettymyksetkin omien värilasiensa läpi. On tajuttava, että nykyinen tapa puuttua ja rajoittaa tunteenpurkauksia niin kentällä kuin katsomossakin sotii kaikkea sitä vastaan miksi ihmiset peleihin tulevat. On sanomattakin selvää, että ylilyönteihin tulee puuttua, mutta nykyinen neuroottinen hyssyttelylinja tulee näivettämään orastavan kannattajakulttuurin alkuunsa. Jotta jalkapallokulttuuri voi nousta Suomessa kansainväliselle tasolle on annettava kaikkien kukkien kukkia. Ensin on panostettava määrään. Määrän kautta tulee tunnelma ja lopulta tunnelman kautta tulot. Sitten kun tuo pyörä pyörii voidaan joskus saada aikaan tuloksiakin. Tämä ketju ei toimi, jos sitä yritetään toteuttaa jossakin muussa järjestyksessä.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ BISONS! KUOLEMA MONOPOLEILLE!

Lääkkeet Mixu LÄÄKKEET!

Nerokkaan suomalaisen animaatiositkomin Pasilan keskeinen esimieshahmo Rauno Repomies on toisinaan hieman sekava ja puhelee kummallisia juttuja. Silloin hänen on syytä napata mielialalääkkeensä, joista myös hänen alaisensa muistavat häntä napakasti huudahtaen muistuttaa.

Tämä tuli välittömästi myös Räpymiehen mieleen kun luin uusimmasta (#47 2013) Urheilusanomista maajoukkueemme päävalmentajan Mixu ”Positiivisuuden Prinssi” Paatelaisen purkauksen suomalaisesta junnutuotannosta. Mitä ihmettä voi sokeasti Teemu Pukin uuteen tulemiseen luottavan, median edessä pelkkiä pehmoisia puhuvan, entisen voimahyökkääjän päässä liikkua kun hän kohdistaa kritiikkinsä junnutuotantoon?

Junnutuotantoon joka ihan oikeassa todellisuudessa on pelkkää amatöörien puuhastelua ihan vanhimpia ikäluokkia ja suurimpia seuroja lukuunottamatta. Mixu käskee katsomaan junioritoiminnassa peiliin. Mixu kenen sinne peiliin pitää katsoa? Sen lapsensa joukkuetta valmentavan vanhemmanko, joka oman työnsä lisäksi pyörittää joukkueen valmennusta pelkällä hyvällä tahdollaan? Hänenkö? Onko Mixu suomalaisen futiksen rakenteet ja ammattimaisuus sillä tasolla, että tuollaisen kommentin voi edes heittää? Tiedätkö Mixu Paateleinen edes missä kunnossa sen ihan tavallisen keskivertoseuran junnuvalmennus on?

Edellisessä Urheilusanomien numerossa (#46 2013) PK-35 vantaan uusi päävalmentaja Jari Europaeus taas on paljon rehellisemmällä linjalla. Hän tyrmää ulkomaille haluavat juniorit haihattelijoiksi ja agenttien marioneteksi. Tämä onkin jo paljon lähempänä arkitodellisuutta kuin Mixun peiliinkatsomis jutut. Voisikohan Mixu soittaa Jarille ja kysyä mitä, esimerkiksi PK-35 tarjoaa 15-17 vuotiaille junioreille, joka on sellaista, että pelaajan ei oman kehityksensä ja mahdollisen jalkapallolla itsensä elättämisen nimissä kannata pyrkiä ulkomaille niin pian kuin pääsee?

Monessa ulkomaisessa akatemiassa pääsee kuitenkin jo rivipelaaja keskittymään vain jalkapalloon jalkapallomyönteisessä ympäristössä, vaikka ei mitään Lauri Dalla Valle tyyppistä sopimusta saisikaan. Valmentajat ovat päätoimisia ja heillä on apunaan myös ammattimaista tukihenkilöstöä. Vaikka pelaaja ei pääsisi välttömästi kiinni mihinkään miljoonatienesteihin on kuitenkin lahjakkaalla ja oikeasti ammattilaiseksi haluavalla pelaajalla mahdollisuus kustantaa oma elämisensä, asumisensa ja opiskelunsa keskittyen vain jalkapalloiluun. Moniko suomalainen seura pystyy tarjoamaan tällaiset puitteet 15-17 vuotiaille pelaajilleen?

Kaikille suomalaista jalkapalloa seuraaville on kuitenkin harvinaisen selvää ja ihan käytännössä osoitettua, että ainakin Veikkausliigan ja ykkösdivisioonan joukkueet sijoittavat vähät rahansa mielummin ulkomaalaiseen tusinaturistiin kuin suomalaiseen junioriin. Tässä kohtaa yleensä itketään sitä, että suomalaisten taso ei riitä, mutta mielellään heitä silti roikutetaan kokoonpanon täytteenä niin kauan kuin he eivät rupea vaatimaan muuta kuin ”nappikset ja tuulipuku”-tyyppistä sopimusta. Näiden faktojen valossa Europaeuksen lausunto tuntuu ihan yhtä absurdilta kuin Mixunkin. Samalla myös näemme miten kaukana ovat divarivalmentajan ja maajoukkuekoutsin huolet toisistaan.

Vanha suomalainen sanonta kuuluu: Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Tämä kannattaa jokaisen futisihmisen muistaa. Oli kyse junnusta, valmentajasta, seurasta tai maajoukkueesta. Sen sijaan, että Mixu höpäjää peiliin katsomisesta hänen tulisi mennä aktiivisesti mukaan järjestämään olosuhteet siihen kuntoon, että parempia junnuja edes voidaan toivoa. Hänen tämänkerteinen heittonsa vastasi realismiltaan sitä kuin vaatisi lottoajaa treenaamaan kupongin täyttämistä jotta päävoitto osuisi todennäkoisemmin. Samaten Europaeus voisi junnujen haaveilun kieltämisen sijaan keskittyä pistämään oman seuransa ammattimaisuus niin kilpailukykyiseen kuntoon, että seuraan tultaisiin kauempaakin sen sijaan, että sieltä lähdettäisiin.

HYVÄ RÄPY!