Kolumni julkaistu Elmo lehden numerossa 11. 16.11.2017
Vuosituhannen alussa kaikkialla oli juttuja, joissa futisihmiset valittivat kuinka vaikeaa on löytää päteviä ja sitoutuneita valmentajia, varsinkin juniorijalkapalloon. Päätin tarjota aikaani ja osaamistani futisperheen käyttöön. Minulla oli vuosien kokemus erilaiseta harrastutoiminnan ohjaamisesta, mutta ei jalkapallotaustaa. Julkisen keskustelun ja kotimaisen jalkapallon tilan perusteella yhtälö ei kuitenkaan vaikuttanut mahdottomalta. Ikimuistoinen Andorra – Suomi maaottelu kypsytti päätökseni lopullisesti.
Ensimmäinen ongelmani oli, että paikkoja joissa aloittaa valmentajaksi kouluttautuminen on vähän. Moni vanhempivalmentaja aloittaa uransa “tuossa kassillinen palloja ja 30 peluria, mene ja valmenna.”- tyylillä, mutta edes näihin hommiin ei ulkopuolista ummikkoa oteta. Koulutuspolulle pääseminen on liki mahdotonta ilman pelaajataustaa tai seuraa. Sauraan pääseminen taas on hankalaa ilman koulutusta. Ensimmäiset 3 vuotta valmentajan urallani kuluivat näin itsenäiseen opiskeluun, matsien katsomiseen ja kaiken mahdollisen jalkapallo- ja valemennustiedon imuroimiseen. Yksikään taho johin olin yhteydessä ei vaikuttanut olevan kiinnostunut palveluksistani.
Vuonna 2008 löytyi viimein valmennuspäällikkö jonka ennakkoluulottomuus riitti -Pääsin kouluttautumaan ja tekemään hommia ison valmennustiimin 7.jäsenenä. Tuppauduin kaikkialle missä voin oppia, avustin kykyvalmennuksissa ja kiersin kaikki seuran, piirin ja liiton koulutukset. Tästä huolimatta palveluksiani ei katsottu tarvittavan ja sain häipyä seurasta alle kahden vuoden rupeaman jälkeen, ilman selityksiä tai kiitosta panoksestani.
Hetken ihmeteltyäni löysin puolivahingossa paikan lähikunnan pienemmästä seurasta. Hyppäsin suoraan syvään päähän ja vastuuvalmentajan tehtäviin, vaikka en, näin jälkikäteen katsottuna, ollut siihen valmis. Sain kokea uuden tekijäin toisen ongelman: Ketään ei kiinnostanut osasinko tai mitä oikeasti tein, koska olin tehtävässä vain siksi, että siihen ei löytynyt ketään muutakaan. Tukea tehtävän hoitamiseen ei tullut juuri keneltäkään, kritiikkiä ja vaatimuksia sen sijaan kaikilta.
Tuosta hetkestä tähän päivään olenkin sitten kiertänyt siellä ja täällä. Olen saanut tehdä hommia motivoituneiden vapaaehtoisten, sekä myös leipääntyneiden ammattilaisten kanssa. Vaatimuksien ja näkemysten esittäjiä on riittänyt, mutta tukea ja resursseja vaatimusten täyttämiseen ei niinkään. Minua on matkallani suojannut näyttelijänä hankkimani paksu nahka. Vähemmän luupäinen olisi jo luovuttanut, sen verran tylysti futisperhe ulkopuolisiin suhtautuu.
Kokemuksieni pohjalta vaikuttaa siltä, että futisperheessä ei juuri pysähdytä miettimään miten harrastuksesta tehtäisiin mielekästä myös toimihenkilöille. Haastattelussa on helppoa toivoa enemmän tekijöitä, sitoutumista ja intohimoa, välittämättä onko toiveen toteutuminen kenttätasolla realistista.
Jos sitoutuneita ja innokkaita uusia valmentajia todella halutaan, futisperheen tulisi ajatella tarkemmin miten tulokkaisiin suhtaudutaan. Valmentajien tulisi toivottaa tulokkaat tervetulleiksi ja saada nämä kokemaan itsensä tärkeiksi, nyt vallalla olevan reviirin puolustamisen sijaan. Tämän vaikeus johtunee siitä, että futisperhe ei tunnista omaa sisäänpäinläpeävyyttään. Puheissa ollaan syli avoinna vieraiden tulla, mutta arjessa maltti ei riitä horjahtelevien ensiaskelten tukemiseen. Lajiperhettä voi kuvailla koiralaumaksi, joka ei ymmärrä olevansa pelottava, koska ei itse koe itseään pelottavaksi.
Räpymies 