Joskus suorastaan ketuttaa olla turkulainen. Kaikkein pahimmilaan tilanne on kun aletaan puhua Kupittaan jalkapallostadionista. On täydellisen käsittämätöntä, että yksi valtakunnan ainoista todellisista jalpalloareenoista on lapsellisen työpaikkakiusaamisen välikappale. En viitsi lähteä asiaa sen enempää puimaan koska siitä tulee niin kamala päänsärky, etten sitä toivoisi edes pahimmalle hinaajalle. Kirjoitan siis jostakin tärkeämmästä.
Kuten olen aikaisemmin todennut olen vasta aloitteleva Tepsi kannattaja. Ne takanani Olympiakatsomossa istuvat herrat ovat käyneet siellä jo ennen syntymääni ja se on osa Tepsin vahvuutta ja identiteettiä. Silti minäkin olen nähnyt jo kaksi aikakautta ja nyt valmistaudun kolmanteen. Pakkohan tässä on koittaa jäsennellä sitä mitä toivoo ja mitä omasta mielestä pitäisi tehdä, jotta oma vaikeasti rakastettava suosikkijoukkue nousee taas kerran siitä kuopasta jossa tällä kertaa ollaan.
Sairasen aikakaudella tänne haettiin rahalla ulkoa parempaa osaamista. Ostettiin kaikkea mitä ostaa voi ja nyt tiedämme, että se mikä on ostettua lähtee rahojen mukana, identiteetti ei. Casagrande otti kapulan haltuunsa kun se oli putoamassa kovaa ja korkealta. Siirryttiin aikaan jolloin katsottiin keihin voidaan luottaa ja toisaalta myös keihin ollaan valmiit sitoutumaan. Mustavalkoinen sydän punnittiin Marcon vaa’alla ja toisessa kupissa ei ollut montaa kolikkoa vastapainona. Minä itse tiedän etten ole lainkaan kunnon Tepsiläinen. Asia tuli minulle hyvin selväksi kahden seurassa toimihenkilönä viettämäni vuoden aikana. Tepsin sisäpiiri on veljeskunta jossa historia on nykyisyyttä painavampaa ja lojaalius ajaa aina totuuden edelle. Nämä ovat tärkeitä arvoja seuratoiminnassa ja minulle ei kohtelustani jäänyt mitään hampaankoloon, mutta tiedän etteivät kaikki ole yhtä ymmärtäväisiä kuin minä.
Mitä nyt sitten voidaan tehdä? Rahat on loppu ja pelaajille on kerrottu, ettei seura pistä vastaan jos joku haluaa lähteä. Uutta Sairasta tuskin löytyy, joten ulkopuolinen raha on tiukassa. Casagranden tiivistysmetodi on puristettu maksimi tiukkuuteen. Olisiko aika tehdä jotakin mikä on varmasti tuskallisen vaikeaa Tepsiläiselle ajatusmaailmalle? Olisiko aika tunnustaa avoimesti, että tarvitaan jokaisen apua? Olisiko aika muuttua ulos sulkevasta veljeskunnasta joukkoon kutsuvaksi mustavalkoiseksi heimoksi? Mitä minä siis ehdotan?
Minä ehdotan, että jokainen nykyinen, entinen ja tuleva Tepsiläinen kutsutaan joukkueen avuksi. Ensimmäinen ja erinomainen keino on ryhtyä Tepsin juniorijalkapallon jäseneksi, mutta se on vasta alku. Seuran pitää keksiä täysin uusia tapoja ottaa kansa yhteyteensä. Juniorien vanhemmat, toimihenkilöt, entiset pelurit, entiset toimarit ja kaikki näiden kaverit ja kaverinkaverit on kutsuttava talkoisiin auttamaan seuraa ja samalla myös viestittävä, ettei ketään ole unohdettu. SWU yhteistyö on vietävä myös markkinoinnin puolelle aktiivisemmin ja kutsuttava myös kaikki SWU joukkueiden sidosrhmät mukaan nostamaan Tepsiä takaisin sinne minne se perinteiden ja vaikuttavuutensa puolesta kuuluu. Ylimielisyyden aika on ohi.
Tiedän että Tepsiläiseen identiteettiin kuuluu tietty ylpeys, mutta se ei saa olla esteenä tosiasioiden tunnustamiselle ja tosiasia on, että maksupohjan on laajenuttava. Tosiasia on myös, että Tepsillä on valtavasti ihmisiä joiden elämään vaikutetaan tai on vaikutettu. Aivan liian monet nauttivat Tepsin tuottamista palveluista ja elämyksistä Turussa, mutta eivät osallistu niiden tuottamien kustannusten maksamiseen. Liian moni pitää Tepsiä itsetäänselvyytenä.
Ei anneta yhden katkeran hinaajan ajaa koko turkulaista futista ahdinkoon vaan noustaan yhdessä pelastamaan ensin Räpy ja Kyösti ja sitten koko Tepsi. Tää kaupunki on mustavalkoinen ja se oli sitä jo ennen muovia ja se tulee olemaan vielä silloinkin kun muovi on jo mennyt.
HYVÄ RÄPY!
Räpymies 