Esimerkillä johtamista

Turun Palloseuran jalkapallohistorian kovin maalintekijä ja seuraikoni Heikki Suhonen vieraili kertomassa urastaan TPS Kannattajien Vartti ja Forteen podcastissa. https://open.spotify.com/episode/3QxFbxktuYFuGUhaJjkt8X Podcastin toinen osa keskittyi Seuran nykyiseen tilaan ja siitä tilasta käytyyn keskusteluun: https://open.spotify.com/episode/1b9RJhGzD4jrUlkzEkEJFg

Suhosen sydäntä riipaiseva tilitys siitä kuinka hän kokee nykyisen tilanteen ja kuinka hänen huoleensa on vastattu oli niin voimakas, että Räpymieskin nousi kuopastaan vuosien uinumisen jälkeen. Podcastissa nousi toistuvasti esiin mitä Suhonen itse voisi tehdä Seuran parhaaksi ja mitä ylipäätään kukaan voi tehdä jotta nykyinen kurssi saataisiin kääntymään.

Minun näkemykseni mukaan Hessun ei tarvitse olla seuran hallituksessa, ei käydä näyttämässä junnuille maalinteon mallia tai tehdä muitakaan sirkustemppuja nykyistä enempää. Hän on tehnyt jo kaiken sen mitä seuralegendan tarvitsee tehdä tällaisessa tilanteessa. Hän on noussut esiin, ilmaissut välittämisensä ja huolensa Seuran tilasta ja nyt on meidän kaikkien muiden aika seurata legendan esimerkkiä ja osoittaa, että välitämme, olemme huolissamme ja haluamme osoittaa vilpittömän tukemme ja ymmärryksemme sille, että Suhosen esittämä kritiikki ei ole millään muotoa pahantahtoista tai ilkeää Seuraa kohtaan vaan nousee syvältä läpikotaisin mustavalkoisesta sydämestä.

TPS Kannattajat julkaisivatkin jo oman näkemyksensä: https://tps-kannattajat.net/site/avoin-kirje-tps-jalkapallon-johdolle-tpsn-on-muututtava/

Seuralla on vastuuhenkilöt ja -roolit joiden perusteella vastuu vallitsevasta tilanteesta jakautuu. Minä en ole ikinä ollut kovinkaan kiinnostunut nimistä ja naamoista, niistä keskusteleminen ja sormella osoittelu on tässäkin tilanteessa mielestäni turhaa. Ainoastaan siltä osin henkilöt ovat oleellisia, että toivon tämän kaiken julkisen keskustelun kantautuvan heidän korviinsa siinä muodossa, että heidän tekemisistään välitetään ja heidän päätöksillään on seurauksia, jotka vaikuttavat laajalle koko seurayhteisöön. Luonnollisestikin on kohtuullista kysyä minkä kokoisella kauhalla voidaan vaatia ja minkä kokoinen se saamapuolen lusikka on ollut, mutta siitä huolimatta aina voidaan vaatia avoimuutta, rehellisyyttä ja välittämistä ja kaikkein huolestuttavinta nykyisessä tilanteessa on se, että juuri edellä mainituista tuntuu olevan vajausta.

Nyt siihen oleelliseen.

Mitä me voimme konkreettisesti tehdä?

Luonnollisestikin ne joilla on varoja voivat liittyä tukemaan seuraa yhteistyökumppaneina, mutta me emme nyt käsittele sitä vaan meitä ihan tavallisia huolissamme olevia kannattajia.

1. Osta lippu ja mene peliin. Aina ja ikuisesti se kohta 1.
2. Tykkää, jaa, kommentoi. Ihan sama mitä Seura tuuttaa some kanaviinsa pistä se kiertoon. Ei tarvitse olla samaa mieltä, ei tarvitse kommentoida pelkkää naminamia, pääasia on, että Seura trendaa ja kaikki näkevät, että välitetään.
3. Raahaa kaveritkin matsiin.
4. Someta itse. Kuvia matsista, kommentteja twitterissä, ihan sama mitä kunhan saadaan lisää virtaa mallia kohta 2.
5. Tykkää, jaa, kommentoi kaikkiin Seuraa koskeviin posteihin mitkä muut kannattajat tai kuka vaan on laittanut julkiseksi. Ei ole taaskaan mitään väliä mitä se sisältö on kunhan se saa reaktioita, jos olet eri mieltä kerro sekin, koska keskustelu aina nostaa postauksia esiin entistä enemmän.
6. Osta Seuran yhteistyökumppaneiden tuotteita ja palveluita ja reagoi heidän some markkinointiinsa.

Tärkeintä on välttää apatia ja pahinta on, että apatiaa tuntuu jo valtaavan osaa Seuran yhteisöstä. Oli asiat sektoreittain miten hyvänsä ja oltiinpa joillakin osa-alueilla kuinka kaukana Suomen huipusta hyvänsä, se mitä me voimme silti kaikki yhdessä tehdä on osoittaa niin toimivalle seurajohdolle, valmennukselle, pelaajille ja koko suomalaiselle jalkapallo perheelle, että TPS yhteisö kuuluu Suomen huipulle ja se ei muutu, vaikka sijoitus sarjassa olisi mikä ja peli kentällä näyttäisi miltä.

Advertisement

Kiitos Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre

Viime lauantaina (3.5.2014) pidettiin jo klassikoksi muodostuneen Who’s got the ball now? futisvisan tämän kauden finaali. Finaali sisältää normaalin visan lisäksi koko kauden palkintojen jaon ja extra paljon bissekysymyksiä. Tänä vuonna jaettiin muutama henkilökohtainenkin erityispalkinto ja olin otettu siitä, että kilpailun tuomaristo halusi palkita minut. Tästä syystä haluan kiittää omasta puolestani kilpailun järjestäjiä tällä kirjoituksellani.

Palkinnon jakoperusteeksi mainittiin ”Työ Varsinais-Suomalaisen jalkapallon hyväksi” mikä kuulostaa varsin komealta. Todellisuudessa kaikki kisan järjestäjiin ja tuomaristoon kuuluvat henkilöt ansaitsisivat ihan saman palkinnon ja ehkä juuri sikisi onkin niin hienoa saada tällainen tunnustus ihmisiltä, jotka tekevät ihan oikeasti samaa työtä. Vertaisilta saatu arvostus tuntuu aina koskettavalta. Ihan kuten olemme saaneet niin usein kuulla pelaajien ja valmentajien suusta heidän vastaanottaessaan nimenomaan kolleegoidensa äänestämiä palkintoja.

Todella moni muukin ansaitsisi työstään arvostusta ja palkintoja paljon useammin. Minut erottaa sadoista juniorivalmentajista, kannattajista ja futisromantikoista vain se, että minä pidän meteliä itsestäni ja sohlaan suuna päänä, joka sopassa. Todella moni toimija jalkapallon parissa ansaitsisi enemmän arvostusta kuin saavat. Tämä liittyy  ilmiöön johon olen juniorijalkapallon parissa törmännyt. Laji-ihmisten heikkoon omanarvontuntoon. Kun omaa tekemistä ei pidetä oikein minään niin ei kukaan muukaan osaa ja ymmärrä arvostaa. Huvittavaa tilanteesta tekee se, että lapsille kyllä muistetaan jakaa mitaleja, pystejä ja kunniakirjoja, mutta toimihenkilöt saavat itse tyytyä muutamaan selkääntapautukseen ja seuran tarjoamaan olueen saunaillassa.

Tilanne tulee kuitenkin jatkossa muuttumaan. Urheiluseurojen toiminta on suuressa murroksessa ja on täysin väistämätöntä, että urheilu-ja liikuntaharrastuksen toteuttaminen ja organisointi tulee muuttumaan täysin ammattimaiseksi. Tämä johtuu siitä miten täydellisesti toiminnan rahoituspohja ja ihmisten käyttäytyminen ja odotukset ovat muuttuneet. Nykyään seuroilta odotetaan valmiita ”tuotteita” joihin harrastajien ja heidän vanhempiensa ei tarvitse itse tuottaa sisältöä. Siinä missä ennen oli ihan luonnollista, että tehtiin talkoita ja vanhemmat hoisivat seuran ja joukkueiden pyörittämisen nykyään odotetaan, että seura tarjoaa kaiken ja vanhemmat maksavat suoraan rahalla. Nykyisella seurarakenteella tähän ei pystytä vastaamaan. Oman liemensä soppaan lisää se, että kunnat eivät enää tuota liikuntapalveluita lapsille ja nuorille peruskouluvetoisesti kuten ennen vaan hakevat ostopalveluita ulkopuolisilta. Käytännössä siis urheiluseuroilta. Nämä muutokset tulevat väistämättömästi johtamaan kokonaisen uuden teollisuudenalan syntymiseen terveyden, hyvinvoinnin ja liikunnan alalla. Tässä kehityksessä tulevat pärjäämään ne toimijat, seurat tai yritykset, jotka osaavat rakentaa toimintansa siten, että eri tahojen yhteistyön kautta toiminta pystytään muuttamaan täysin ammattilaisvetoiseksi.

Jollakin tavalla Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre ovat yksi esimerkki siitä miten urheilu ja vaapaa-aikatuote tulee jatkossa verkostoitumaan. Tämä yhdistelmä ei toki mitenkään liity lapsiin ja nuoriin vaan nimenomaan huippu-urheiluun ja sen sitomiseen muiden tuotteiden yhteyteen. Silti pohjalla on vastaava rakenne, joka murtaa vanhaa sponsori-sponsoroitu kaavaa. Pikku-Torren ja futiskansan yhteistyö on varsin avointa ja kaikki osalliset tietävät mistä on kyse. Jokainen ymmärtää, että jälkipelit, vanhat knopit, olut ja pähkinät ovat parasta seuraa jalkapallolle. Yksinkin niitä voi toki harrastaa, mutta kun joukkoon lisää samanmielisen yhteisön niin hupi nousee taas uudelle asteelle. Pikku-Torre tarjoaa puitteet ja me osallistujat ymmärrämme käydä tiskillä tiheään tahtiin. Futisvisassa ei ole lavatanssien kaltaista ongelmaa, että asiakkaat nauttivat palvelusta, mutta juovat samalla vettä omasta pullosta. Toivottavsti jatkossa seurat ja ravintolat pystyvät löytämään toisensa entistä paremmin ja samankaltaisa konsepteja pystytään luomaan myös suorassa yhteistyössä seuran ja ravintolan välillä. Tämä kuitenkin vaatii hiukan työtä ja järjestelyjä. Pelkästään se ei riitä, että matsin jälkeen kuulutetaan jälkipelejä siellä ja siellä.

Haluan vilpittömästi kiittää saamastani tunnustuksesta ja toivon voivani jatkossakin osallistua Pikku-Torren mahtavaan Who’s got the ball now futisvisaan. Odotan jo innolla ensi kautta ja toivon pääseväni paikalle hiukan useammin kuin tällä kaudella.

Loppuun vielä pakko palauttaa Maukalle palvelus: Pikku-Torre ei ole maksanut tästä mainoksesta mitää.

Hyvä Räpy! Forza Torre Calcio!

 

Jonkun toisen ongelma

Olen ollut Suomalaisen jalkapallon kokijana ja tekijänä nyt noin kymmenisen vuotta. Olen jatkuvasti pyrkinyt tekemään enemmän ja enemmän. Olen kouluttanut itseäni niin paljon kuin mahdollista sekä erilaisissa koulutuksissa että itseopiskelemalla. Olen vetänyt treenejä, istunut kokouksissa, lukenut, kirjoittanut, katsonut pelejä ja puhunut ihmisten kanssa.

Mitä on jäänyt käteen?

Ihan ensimmäisenä on pakko sanoa, että jokaisella suomalaisella futisniilolla on käsitys siitä mikä on pielessä ja valtaosalla on jonkinlainen ratkaisu mielessään. Tämä tulee selville hyvin nopeasti kun ihmisten kanssa juttelee. Meillä on myös huikea määrä tekijöitä, jotka selkänahastaan painavat pitkää päivää puhtaasta rakkaudesta lajiin. Se on fantastista.

Miksi kehitys silti junnaa paikallaan ja verrattuna jalkapallon globaaliin kehitykseen menemme oikeastaan takapakkia?

Siksi että jokainen ratkaisu on Jonkun Toisen Ongelma. Aivan liian harvan olen kuullut sanova, että omassa tekemisessä olisi terästettävää tai jos onkin sanottu on perään yleensä tullut, mutta se johtuu siitä, että jotakin tukea tai olosuhteita on jäänyt saamatta joltakn.

Toinen suuri ongelma on, nimiä mainitsematta, Mursun syndrooma. Tämä ilmiö esiintyy hyvin usein erilaisten keskeisten toimijoiden kohdalla. Kiteytettynä se tarkoittaa sitä, että jos joku on joskus saavuttanut jotakin suurta tai tehnyt jotakin mikä on vienyt valtavasti lajia eteenpäin häntä ei saa kritisoida mistään ikinä. Gert Remmel kiteytti asian hienosti: Suomalaisessa futiksessa on tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanotaan. Tuon toteamuksen paikkansapitävyyden olen saanut todistaa toistuvasti.

Tähän samaan syndroomaan liittyy myös herkkähipiäisyys, joka on vielä paljon suurempi ongelma. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos joku tekee jotakin vapaaehtoisesti tai hyvin pienellä korvauksella häntä ei saa kritisoida tai opastaa, koska se on liikaa vaadittu vapaaehtoispohjalta tai ”tällä korvauksella”. Tällaiset asiat eivät tietenkään ole suuren suuria silloin, jos kyse on yksittäistapauksista. Tilanne muuttuu totaaliseksi umpisolmuksi kun 80% toimijoista kuuluu näiden ongelmien piiriin.

Jos joku väittää, että on liian kiire siivota, ei voi olla kovin kova kiire. Jokainen ymmärtää ainakin teoriassa, että sotku ja epäjärjesty hidastaa kaikkea tekemistä eli todellisessa kiiressä ensimmäinen korjattava asia on siisteys ja järjestys. Tismalleen sama koskee seuratoiminnan järjestämistä. Monesti olen kuullut, että seuroilla ei ole aikaa ja rahaa organisoida toimintaansa ammattimaisesti.

Tämä on ihan täyttä paskaa.

Se tarkoittaa päivastoin sitä, että seuroilla on aivan liikaa aikaa ja rahaa, jos kerran sitä riittää hukattavaksi toimimattomiin hallintohimmeleihin ja päättömään edestakaisin ryntäilyyn kun hommia ei ole organisoitu huolella. Aikaa ja rahaa kuluu täysin hukkaan kun seurojen ja joukkuieden toiminta joudutaan keksimään uudestaan joka vuosi. Tulee mieleeni sanonta johon törmäsin Kauhea murhamies Lalli näytelmässä : Niin kiire kerjuuseen ettei ehdi joka talossa käydä.

Niin kauan kun kaikki odottavat peukalo perseessä, että joku tulee ja ratkoo kaikki ongelmat mitään ei tule tapahtumaan. Vaaditaan kollektiivista heräämistä siihen todellisuuteen, että tekemällä kaikki niin kuin aina ennenkin on tehty ei tulla ikinä kehittymään tästä missä nyt ollaan.

Muutokseen vaaditaan se, että samalla vimmalla, jolla jokainen uusi idea osataan ampua alas toimimattomana alle viidessä sekunnissa, ryhdytään kritisoimaan omaa tekemistä. Luovutaan itse kompromisseista ja vasta sen jälkeen kun oma toiminta on viimeisen päälle kunnossa aletaan itkeä muiden tekemisistä.

Kaikkien, oli kyse yksilöstä tai organisaatiosta, tulee altistaa itsensä tälle tarkastelulle ja uskallettava katsoa totuutta, vaikka se olisi miten ruma. Jos jakainen suomalainen futistoimija tekee tämän otamme sillä hetkellä valtavan asekeleen eteenpäin.

Mitään muuta ei vaadita kuin uskallusta.

HYVÄ RÄPY!

Räpymiehen kuolinmessu

Prologi

Varoitan heti alkuun: kirjoitus tulee olemaan pitkä kuin nälkävuosi ja en voi suositella sitä kenellekkään, joka ei ole kiinnostunut suomalaisen jalkapallon nykytilasta. Jos haluat lukea jalkapallosta kirjoituksia joissa on hauskaa kun on mukavaa lue niitä muualta. Kaiken tämänkin kirjoitan vain rakkaan lajin parhaaksi, mutta tunnelmat ovat sen verran synkät ettei tässä voi kuin kieriskellä karujen ajatusten keskellä. Otsikko on toivottavasti ennenaikainen, mutta näin Juho Lähteen Tepsistä poistumis uutisen jälkimainingeissa kuitenkin ainakin osittain totta. Otsikko luonnollisesti viittaa pelkoon, että myös Räpy jättää seuran ja silloin kuolee Räpymies, mutta vain syntyäkseen uudelleen toisella nimellä, fanien riemuksi ja vihamiesten harmiksi. Minä en voi lakata kirjoittamasta ennen kuin työni lajin parissa on lopullisesti tehty ja se hetki ei ole aivan nurkan takana.

Kaksi soturia, kaksi syöpää

Gert Remmel, tuo suomalaisen jalkapallojournalismin Don Quijote, kirjoitti Urheilulehden numeron 44 artikkelissa Sinivalkoinen vihollinen suomalaisen jalkapallon kahdesta syövästä. En aio tässä referoida kirjoitusta vaan kehoitan ihan suoraan menemään kioskille ja ostamaan lehden. Minä en saa tästä kehoituksesta penniäkään omaa hyvää, mutta minusta jokainen ansaitsee työstään rehellisen palkan ja Remmelin kirjoitus on jokaisen euron arvoinen.

Myös minulle voi tarjota vaikka oluen kun minut näkee jossakin, jos on nauttinut näistä minun kirjoituksistani. Lähetän myös tilinumeroni ihan mielellään halukkaille pientä korvausta varten. Sillä toisin kuin joku on jossakin epäillyt minulle ei tule minkäänlaista palkkiota näistä kirjoituksista tai klikeistä.

Haluaisin silti esittää herra Remmelille toiveen. Lakkaa Gert hyvä lyömästä Pullukkaa. Pullukka on seuraus ei syy. Ei ole Pullukan vika, että Veikkausliigan ammattimaisuuden taso on niin matala, että hän on dominoiva pelaaja jopa ylipainoisena. Se kertoo enemmän velmennuksesta, liigasta ja uutisoinnista kuin pelaajasta itsestään, että häneen suhtaudutaan kuten suhtaudutaan, vaikkei hän olekkaan huippu-urheilijalta edellytettävässä kunnossa.

Tämä edellä mainittu kirjoitus sai minut pohtimaan mitkä kaksi asiaa itse nostaisin suomalaisen jalkapallon kehityksen suurimmiksi syöviksi. Olen valmistautunut ryhtymään valmentajaksi kymmenisen vuotta. Olen lukenut, tutkinut ja ennenkaikkea katsonut peljä, jotta oppisin täysin ulkopuolisena lajiperheestä mitkä asiat ovat olennaisia. Mitkä mallit ja tarinat toistuvat niin menestymisessä itse pelissä kuin pelaajana tai valmentajana. Viisi viimeistä vuotta olen toiminut jalkapallon parissa valmentajana aktiivisen kannattamisen ja lajin analysoinnin lisäksi. Tämä aika ja työ on nostanut kaksi ongelmaa selvästi yli muiden. Minun mielestäni jopa yli Remmelin poimimien ongelmien, mutta tunnistan kyllä hyvin myös nuo artikkelissa mainitut vaivat. Minulle suurimpina syöpinä ovat nousseet esiin henkilökeskeisyys ja kommunikaatio.

Henkilökeskeisyys

Tämä syöpä on saastuttanut koko lajin pelaajista toimittajiin. Seuroilla ei ole metodia, identiteettiä tai prosessia on vain ihmisiä jotka joko ovat sitoutuneita tai sitten eivät. Vastuuvalmentajat, valmennuspäälliköt ja seurapomot vetävät omia linjojaan ja keskustelua tai yhteistyötä ei juurikaan harrasteta. Harvat valmentajat tuntevat seuran muita pelaajia saati toisten valmentajien toimintatapoja. Erilaisia palavereja pidetään ja suunnitelmia tehdään, mutta niiden jalkautuminen käytännön tasolle on heikkoa.

Sama koskee Palloliittoa. Palloliiton kouluttajien ja toimihenkilöiden olennaisin tehtävä tuntuu olevan pääkonttorin johtohahmojen tekemisten selittely parhaimmin päin, jotta seurojen kenttäväki ymmärtäisi tukea liiton puuhastelua. Palloliitto palvelee vain itseään ja koittaa saada myös seurat palvelijoikseen, vaikka roolien pitäisi olla täysin päinvastoin. Olen joutunut kokemaan vaivaannuttavimmat hetket lajin parissa juuri Palloliiton koulutuksissa ja tuntuukin siltä, että liiton olettamuksena on, että kenttäväki ei ymmärrä sen paremmin jalkapallosta kuin politiikastakaan juuri mitään.

Tästä johtuen linjauksien ja toimintatapojen jalkautuminen kentälle on täysin sitä toteuttavien henkilöiden käsissä. Mitään yhtenäistä linjaa ei ole koska kukaan ei katso kaikkien niiden älyttömyyksien koskevan itseään vaan vain muita jotka eivät ymmärrä lajia tarpeeksi. Onkin leimallista, että käytännössä kaikki Suomen menestyneimmät kasvattajaseurat ovat omien johtohenkilöidensä linjauksella irtisanoutuneet Palloliiton ohjelmista ja valmentaneet junnunsa oman mielensä mukaan. Siksi meillä ei ole mitään yhtenäistä pelitapaa tai taktiikkaa maajoukkuetasolla kuten esimerkiksi Ruotsilla on ollut jo vuosikymmenet.

Luonnollisesti tämä johtaa siihen, että kun seuroissa tapahtuu henkilövaihdoksia tapahtuu aina myös muutoksia linjassa. Surkuhupaisaa on että tämäkin rakenne toistuu ihan samana oli kyse yhden seurajoukkueen ikäluokan vastuuvalmentajasta tai Palloliiton puheenjohtajasta. Se kuuluisa ja mantrana hoettu pitkäjänteisyys näyttääkin olevan suoraan sidottu kunkin pestin haltian virassa pysymiseen. Käänteisellä puolella tämä on sitten johtanut siihen ajatustapaan, että kun jossakin asiassa on jokin ongelma niin sen ratkaisemisen sijaan pistetään mies vaihtoon ja hetken päästä ihmetellään kun sama ongelma vaivaa edelleen. On nimittäin ihan sama kuka junaa ajaa, jos raiteet on poikki.

Kommunikaatio

Tämä on edellä mainitun syövän ruma veli. Kommunikaation heikkous kulkee myös läpi koko lajin. Se alkaa pelaajien kommunikaatiosta kentällä ja jatkuu seurojen ja liiton kautta Mixu Paatelaiseen. On ollut upeaa seurata miten Jukka Jalonen jääkiekossa ja Henrik Dettman koripallossa ovat alkaneet puhua muuntelematonta totuutta. Jääkiekossa ja Jalosen kohdalla kyse on pitkän prosessin lopputulemasta ja Dettmanin kohdalla taas olennaisesta osasta hänen metodiaan, joka puolestaan on toiminut osana pitkää prosessia jonka kautta mahdottomasta on tehty mahdollista.

Jalkapallossa toimitaan päivastoin. Kylmänsodan aikaisella kommunikaatiologiikalla lajijohtajat ja vastuuhenkilöt pyrkivät rajoittamaan tiedoitusta hallitakseen sitä, vaikka nykyisessä mediaympäristössä omaa julkisuuskuvaa hallitaan juuri päivastaisella keinolla eli olemalla ensimmäisenä ja joka paikassa esillä totuuden kanssa. Peittely, salailu ja totuuden muuntelu mieleiseksi on jo itsearvollisesti negatiivista toimintaa oli sen sisältö mikä hyvänsä. Tämä liittyy ihan suoraan myös tuohon henkilökeskeisyyteen. Rajoittamalla kommunikaatiota pyritään tekemään itsestä korvaamattomia ja siten käytetään valtaa suhteessa muihin.

Koko lajin yhteisöllisyys on käsitetty aivan väärin. Minulle eräs maajoukkuevalmentaja sanoi kun kysyin, että eikö pitäisi kannustaa lapsia ja vanhempia myös katsomaan jalkapalloa, että ei kannata, koska muuten sieltä tullaan kyselemään että, miksi meidän lapsi ei osaa syöttää niinkuin Messi. Jos valmentaja ei kykene saati halua vastata tuollaiseen on yksiselitteisesti väärissä hommissa.

Tällaisen linjan kokonaisvaikutus on se, että laji näyttätyy kenttätasolla ulossulkevana ei mukaan kutsuvana. Tämän linjan kristallisaatio on suhtautuminen kannattajiin. Tuntuu että seuroilla ja Palloliitolla on varaa heittää osa katsojista ei toivottujen laariin. Halutaan ääntä, tunnelmaa, lipputuloja ja oheisostoja. Mutta vain sellaiselta porukalta, joka osaa taputtaa oikeassa kohtaa, maksaa mukisematta ylihintoja ja käyttäytyy muutenkin enemmän kuin oopperavieraat eikä niin kuin rokkifestareilla kävijät. Onkin todella harmi, että tämä lajijohtajien visio ja todellisten kannattajien profiili kohtaa perin huonosti. Kaikkein hulluinta on silti se, että jotkut tahot pyrkivät väkisin tekemään Suomeen futishuligaaneja, vaikka niitä ei meillä ole. Pitäisi muistaa, että myös jalkapallokannattajia voidaan tuomita vain oikeasti tehdyistä asioista ei mielikuvista.

Epilogi

Nämä asiat ovat minun matkallani lajin parissa nousseet esiin suurinpina ongelmina ja on sanomattakin selvää, että suomesta löytyy paljon sellaisa seuroja, valmentajia ja muita toimihenkilöitä jotka toimivat ihan toisin. Nämä ovat vain yleisellä tasolla vastaan tulleita havaintoja. Lajin parissa on valtavasti upeita ihmisiä ja moni yllä kuvailtu ongelma johtuu heikosta laji-identiteetistä ja itsetunnosta. Ei suinkaan siitä, että joku haluaisi ehdointahdoin vahingoittaa lajia tai sen harrastajia. Totuus kuitenkin on siinä mielessä karu, että jalkapallo on harrastetuin ja materiaalisesti tuetuin palloilulaji Suomessa, mutta tätä asemaa ei ole pystytty realisoimaan menestykseksi juuri millään arviointiasteikolla. Jalkapallon kautta lukemattomat ihmiset kokevat elämyksiä ympäri vuoden ja se on itsessään jo upeaa, mutta samalla myös todella masentavaa kun tätä potentiaalia ei pystytä siirtämään myös huipputason toimintaan. Toisaalta on rohkaisevaa tietää, että mahdollisuuksia ja pohjaa on. Tyhjästä ei tarvitse ruveta lajia synnyttämään.

HYVÄ RÄPY JA SYDÄNTEN KAPTEENI EI KOSKAAN JÄÄ UNHOLAAN!

Meidän Tepsi

Joskus suorastaan ketuttaa olla turkulainen. Kaikkein pahimmilaan tilanne on kun aletaan puhua Kupittaan jalkapallostadionista. On täydellisen käsittämätöntä, että yksi valtakunnan ainoista todellisista jalpalloareenoista on lapsellisen työpaikkakiusaamisen välikappale. En viitsi lähteä asiaa sen enempää puimaan koska siitä tulee niin kamala päänsärky, etten sitä toivoisi edes pahimmalle hinaajalle. Kirjoitan siis jostakin tärkeämmästä.

Kuten olen aikaisemmin todennut olen vasta aloitteleva Tepsi kannattaja. Ne takanani Olympiakatsomossa istuvat herrat ovat käyneet siellä jo ennen syntymääni ja se on osa Tepsin vahvuutta ja identiteettiä. Silti minäkin olen nähnyt jo kaksi aikakautta ja nyt valmistaudun kolmanteen. Pakkohan tässä on koittaa jäsennellä sitä mitä toivoo ja mitä omasta mielestä pitäisi tehdä, jotta oma vaikeasti rakastettava suosikkijoukkue nousee taas kerran siitä kuopasta jossa tällä kertaa ollaan.

Sairasen aikakaudella tänne haettiin rahalla ulkoa parempaa osaamista. Ostettiin kaikkea mitä ostaa voi ja nyt tiedämme, että se mikä on ostettua lähtee rahojen mukana, identiteetti ei. Casagrande otti kapulan haltuunsa kun se oli putoamassa kovaa ja korkealta. Siirryttiin aikaan jolloin katsottiin keihin voidaan luottaa ja toisaalta myös keihin ollaan valmiit sitoutumaan. Mustavalkoinen sydän punnittiin Marcon vaa’alla ja toisessa kupissa ei ollut montaa kolikkoa vastapainona. Minä itse tiedän etten ole lainkaan kunnon Tepsiläinen. Asia tuli minulle hyvin selväksi kahden seurassa toimihenkilönä viettämäni vuoden aikana. Tepsin sisäpiiri on veljeskunta jossa historia on nykyisyyttä painavampaa ja lojaalius ajaa aina totuuden edelle. Nämä ovat tärkeitä arvoja seuratoiminnassa ja minulle ei kohtelustani jäänyt mitään hampaankoloon, mutta tiedän etteivät kaikki ole yhtä ymmärtäväisiä kuin minä.

Mitä nyt sitten voidaan tehdä? Rahat on loppu ja pelaajille on kerrottu, ettei seura pistä vastaan jos joku haluaa lähteä. Uutta Sairasta tuskin löytyy, joten ulkopuolinen raha on tiukassa. Casagranden tiivistysmetodi on puristettu maksimi tiukkuuteen. Olisiko aika tehdä jotakin mikä on varmasti tuskallisen vaikeaa Tepsiläiselle ajatusmaailmalle? Olisiko aika tunnustaa avoimesti, että tarvitaan jokaisen apua? Olisiko aika muuttua ulos sulkevasta veljeskunnasta joukkoon kutsuvaksi mustavalkoiseksi heimoksi? Mitä minä siis ehdotan?

Minä ehdotan, että jokainen nykyinen, entinen ja tuleva Tepsiläinen kutsutaan joukkueen avuksi. Ensimmäinen ja erinomainen keino on ryhtyä Tepsin juniorijalkapallon jäseneksi, mutta se on vasta alku. Seuran pitää keksiä täysin uusia tapoja ottaa kansa yhteyteensä. Juniorien vanhemmat, toimihenkilöt, entiset pelurit, entiset toimarit ja kaikki näiden kaverit ja kaverinkaverit on kutsuttava talkoisiin auttamaan seuraa ja samalla myös viestittävä, ettei ketään ole unohdettu. SWU yhteistyö on vietävä myös markkinoinnin puolelle aktiivisemmin ja kutsuttava myös kaikki SWU joukkueiden sidosrhmät mukaan nostamaan Tepsiä takaisin sinne minne se perinteiden ja vaikuttavuutensa puolesta kuuluu. Ylimielisyyden aika on ohi.

Tiedän että Tepsiläiseen identiteettiin kuuluu tietty ylpeys, mutta se ei saa olla esteenä tosiasioiden tunnustamiselle ja tosiasia on, että maksupohjan on laajenuttava. Tosiasia on myös, että Tepsillä on valtavasti ihmisiä joiden elämään vaikutetaan tai on vaikutettu. Aivan liian monet nauttivat Tepsin tuottamista palveluista ja elämyksistä Turussa, mutta eivät osallistu niiden tuottamien kustannusten maksamiseen. Liian moni pitää Tepsiä itsetäänselvyytenä.

Ei anneta yhden katkeran hinaajan ajaa koko turkulaista futista ahdinkoon vaan noustaan yhdessä pelastamaan ensin Räpy ja Kyösti ja sitten koko Tepsi. Tää kaupunki on mustavalkoinen ja se oli sitä jo ennen muovia ja se tulee olemaan vielä silloinkin kun muovi on jo mennyt.

HYVÄ RÄPY!

Syyllinen kunnes lakkaa kannattamasta

Katselin viime viikolla lahelaisten kannattajien elämästä kertovan ansiokkaan dokumentin Jalkapallomaa (katsottavissa YLE Areenassa). Siinä kuvataan muutaman vuoden jaksoa pahamaineisten FC Lahti kannattajien elämää ja tekoja, mutta samalla annetaan myös varsin reilu mahdollisuus toisen puolen näkemyksille eli kuvataan niin seurajohdon kuin esivallankin toimintaa. Rehellisyyden nimessä on todettava, että en itse koe HC kannattamista omana juttunani, mutta ymmärrän sen perus ytimen  ja olen ollut tekemisissä ja katsomassa otteluita niin Suomen maajoukkueen kuin Tepsin HC kannattajien kanssa. Olen lukenut aiheesta ja katsonut elokuvia niin faktaa kuin fiktiotakin.  Kannattamista voikin lähestyä melkoisen monesta kulmasta ja helpoin, populistisin kulma on leimata koko toiminta kyseenalaiseksi huliganismiksi ja järjestäytyneen rikollisuuden liepeillä horjuvaksi vandalismiksi. Suomessa on otettu tämä linja, vaikka mitään todellista näyttöä vakavasta järjestelmällisestä rikollisuudesta ei ole. Valtaväestöltä, Palloliitolta ja viranomaisilta kun tuntuu unohtuneen kokonaan, että mauttomuus, lapsellisuus ja ylenpalttinen meuhkaaminen ei itsessään ole rikollista, vaikka se kuinka ottaisi päähän tai aiheuttaisi myötähäpeäntunnetta.

Suomessa on laki, joka tekee rikollisjärjestöön kuulumisesta laitonta. Tätä lakia ei ole koskaan oikeusistuimessa sovellettu. Jokainen tietää, että jos on hankaluuksia jonkun stalkaajan, hankalan exän, hullun naapurin tai vaikkapa työpaikkakiusaajan kanssa viranomaiset eivät voi asialle yhtään mitään ennenkuin jotakin oikeasti tapahtuu. Onpa lähivuosilta tiedossa tapaus jossa jengi suunnitteli pankkiryöstöä ja poliisi otti porukan talteen ennaltaehkäisevästi. Tällainenkin operaatio on laiton Suomen lain mukaan ja jopa rikoksessa käytettäväksi suunniteltua tavaraa määrättiin palautettavaksi näille ryöstön suunnittelijoille.

Mutta koitappa lähteä porukalla matsiin. Heti on paikalla kymmeniä järjestysmiehiä ja poliiseja, jotka katsovat oikeudekseen muiluttaa kannattajia ihan vain siksi, että heillä on huivi kaulassa tai lippu kädessä. Sen lisäksi joku mukanokkela ääliöhipsteri kirjoittaa lehteen pieni erektio pystyssä kuinka joku on huutanut katsomossa HOMO! On ihan selvää ettei kannattajat ole mitään pyhäkoululaisia, mutta siltikin tällainen ”ennaltaehkäisevä” leimaaminen on kansalaisoikeuksien vastaista. Kaikkein härskeintä toiminnassa on kuitenkin se, että on varsin hyvin tiedossa, että valtaosa kannattajien väkivallasta on ollut raskaasti järjestysmiehien ja poliisin provosoimaa. Tällainen toiminta varsinkin poliisilta on täysin anteeksiantamatonta ja aina merkittävästi vakavampaa häiriökäyttäytymistä kuin yksittäisen kansalaisen hulinointi. Kansalainen kun on vastuussa vain itsestään ja omista tekemisistään, kun taas poliisilla on virkavelvollisuus ylläpitää turvallisuutta.  On totaalisen perverssiä käyttää voimakkaita pakkokeinjoa kun perusteena on pelkkä paheksunta. Tällä perusteella viranomaiset voivat ruveta muiluttamaan kutakuinkin ketä tahansa.

Haluaisin ihan oikeasti tietää ne tilastota ja riskianalyysit joiden perusteella kannattajia on esimerkiksi otettu ennaltaehkäisevästi säilöön tai suljettu katsomoihin. Voin nimittäin melkoisella varmuudella väittää, vaikka en tässä rupea tilastotieteilijäksi, että esimerkiksi risteilymatkustajat tai rokkifestari asiakkaat ovat potentiaalisempia rikollisia tai rikoksen uhreja kuin jalkapallokannattajat. Tietenkin sillä perusteella, että asioita tarkastellaan toteutuneiden rikosilmoituksien ja toteennäytettyjen tekojen perusteella, eikä perstuntumalla ja taivastelulla. Kehoitankin tässä kaikkia pakkokeinojen kohteeksi joutuneita kannattajia ottamaan yhteyttä oikeusasiamieheen ja viemään juttunsa hänen tarkasteltavakseen, vaikka viranomaiset ja Palloliitto ovat eri mieltä on Suomessa kuitenkin oikeusturva myös jalkapallokannattajilla.

Itse en ole kunnollinen kannattaja. Minä olen vain virkamiesmäinen välihuutelija, joka keskittyy vittuilemaan ennen kaikkea vierasjoukkueen palaajille, valmentajille, tuomarille, Mursulle ja Sampo Koskiselle. Käyn peleissä säännöllisesti satoi tai paistoi puhun ja kirjoitan paljon paskaa jalkapallosta ja koitan kasvattaa kultaista sukupolvea junnuvalmentajana. Silti jopa minulle on tultu useampaa otteeseen katsomossa huomauttamaan kannattamisestani, jopa siinä määrin, että yhdessä ottelussa huusin protestina pelkkää IHQa koko pelin. Siitäkin saa oikein toteutettuna todella vittumaisen kuuloista. On totaalisen järjetöntä, että toisaalla sekä seurat että Palloliitto itkevät kulttuurin, kannattajien ja tunnelman perään. Sitten kun joku tarjoaa kaikkea näitä he toteavat, että väärin kannatettu.

Turussa pelattuun maajoukkueen harjoitusmatsiin liittyen Palloliiton piiri lähetti meille toimihenkilöille vetoomuksen, että menisimme katsomaan peliä. Liitto tuli oikein pari euroa vastaan lipunhinnoissa, minkä jälkeen ne putosivatkin tasolta persraiskaus vain perus ryöstöön. Tämä osoittaa täydellisimmillään sitä ylimielistä asennetta jolla palloliitto kohtelee sidosryhmiään. Matsiin olisi helposti myyty 10000 lippua, jos haluttaisiin sinne 10000 katsojaa, mutta ei haluta. Halutaan idiootteja kermaperseitä, jotka eivät tajua pelistä mitään, mutta ovat valmiita maksamaan harjoitusottelusta 50 egee. Sitten meiltä toimihenkilöiltä jotka raatavat ilmaiseksi tunteja laskematta kentän laidalla kinutaan vetoomuksella markkinointiapua totaalisen perseelleen hinnoitellulle tuotteelle. Toivottavasti siellä Palloliiton pääkonttorilla tajutaan lähiaikoina ottaa se pää pois perseetä ja kysytään markkinointi apua joltakin muulta kuin Kummolalta. Koska vaikka lätkäkansa onkin niin kiimasita, että heiltä voi kyniä sekunda tuotteesta moninkertaista ylihintaa niin jalkapallokannattajat eivät ole sentään niin idiootteja, vaikka joskus idioottimaisesti käyttätyvätkin.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ POROT! HYVÄ BOORIS!

Valtavan merkittävä kirjoitus

Eilen 10.8.2013 tapahtui jotakin täysin mullistavaa suomalaisessa jalkapallossa. Ainakin jos on uskominen Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentajaan ja Palloliiton puheenjohtajaan. Molemmat nimittäin hehkuttivat Stadikalla pelattua Super Matchia valtavan merkittäväksi suomalaiselle jalkapallolle. Haluaisin todella tietää, että millä perusteella? Kentiäs merkitys on siinä, että ottelu osoitti kuinka paljon olemme perässä kaikessa verrattuna seurajalkapalloilun absoluuttiseen huippuun tai ehkäpä meillä oli mahdollisuus oppia pelistä miten preseasonin markkinointityö tehdään maailmanmalliin. Koska sen me jo tiedämme miten paljon kannattajia kansainvälisillä isoilla futisbrändeillä on Suomessa ja miten vähän tätä ihmisryhmää suomalainen futis kiinnostaa. Toki tapahtuma oli hieno ja tunnelma hyvä. Minä kyseenalaistan vain sen vaikutuksen suomalaiselle futikselle.

Super Match ja sen saamaa kiinnostus ja yleisömäärä toimi loistavana esimerkkinä siitä miten vahva tuote jalkapallo on. Tällainen harjoitusottelu hyvin järjestettynä ja markkinoituna veti Stadikan täyteen ja loi kreisin festarimeiningin ympärilleen. Miten isoilla kirjaimilla tarvitsee, anglismia käyttäen, hieroa seurajohtajien naamaan sitä faktaa, että kiinnostuneita futisasiakkaita on Suomi pullollaan, kunhan saadaan tuote kuntoon.  Ei tarvita mitään vippaskonsteja tai yksittäisiä onnenkantamoisia vaan pitkäjänteistä työtä niin kentällä, kabineteissa kuin markkinoinnissakin sillä yleisö on jo valmiina kunhan joku vain hakee sen pois tuulihattujen maasta.

Ensimmäinen askel onkin itsesäälissä rypemisen lopettaminen. Meidän on kunnioitettava itse sitä työtä jota me teemme, jotta sitä voi joku muukin arvostaa. Meidän huippujohtajamme eivät voi kulkea ympäriinsä hehkuttamassa kaikkea mikä tapahtuu muualla. Samaan aikaan kuin pikkupomot taas itkevät kotimaassa kaikkea mikä on huonosti. Asiakkaille vahvistuu vain entisestään se käsitys, että muualla kaikki on hienosti ja meillä kaikki on paskaa. Kiitoksia vain se on jo tiedossa. Lätkäpuolella on tajuttu esimerkillisen hyvin se,  miten sillä ei ole mitään merkitystä millainen tuote todellisuudessa on kunhan vain kaikki haluavat uskoa sen olevan loistava. Suomalaisen jääkiekon taso on pudonnut kuin kivi, mutta näppärällä markkinoinnilla ja kansallisen hegemonian härskillä hypettämisellä on ilmapallo kuitenkin pidetty korkealla. Tässä suhteessa siis meillä on kovaa näyttöä siitä, että vaitteet tuotteen sisällön laadusta vaikuttaisivat mitenkään sen myymiseen. Jääkiekon esimerkillä on siis täysin mahdollista nostaa jalkapallonkin suosiota ilman, että itse pelin tarvii parantua merkittävästi. Riittää kun pistää lisää meikkiä naamaan ja täytettä rintavarustukseen niin saadaan jalkapallon asemaa viihdetuotteiden kadunkulmalla nostettua kummasti.

Kapitalismia usein haukutaan jatkuvan kasvun ajatuksen mahdottomuudesta. Ammattiurheilussa se taas on ainoa keino. Jatkuva kasvu ei luonollisestikaan toteudu ja välillä pudotaan kovaa ja korkealta, mutta sitä on yritettävä taukoamatta. Vain pyrkimällä tekemään kaiken paremmin joka päivä voidaan kulkea kohti parempaa. Meillä on jämähdetty tekosyiden keksimisen kierteeseen. Kaikki käyttävät aikansa siihen, että syytellään muita. Milloin mitäkin. Syyllisiä suomifutiksen korpivaellukseen riittää uusia joka viikolle. Ratkaisuja ongelmiin ei sen sijaan ole kellään. Voin  tässä vaiheessa todeta, että maajoukkueen pääsy arvokisoihin ja jonkun seurajoukkueen onnistuminen eurocupeissa ei nosta lajia suosta, vaikka hetkellinen boosti varmasti saataisiinkin. Suomifutis nousee tasan silloin, kun yhdessä tuumin päätetään lopettaa makaaminen rähmällään maailman edessä ja noustaan omin jaloin pystyyn ja lähdetään kapuamaan tyvestä kohti latvaa. Niin kauan kun koitamme rakentaa joulukuusen tähdestä alkaen olemme tuomittuja katselemaan maailmaa katajasta käsin.

HYVÄ RÄPY!

Räpymies kohtasi tulevaisuuden

Minäkin Brutukseni olen koko kesän ja valtaosan kirjoittamistani sanoista käyttänyt nykyisyyden surkeuden voivotteluun.  Se ei ole lainkaan tapaistani ja minun onkin pakko tunnustaa, että nykyinen asioiden tila ei ole lainkaan huolestuttava. Huolestuttavaa on se, että olemme menossa vieläkin huonompaan suuntaan. Onneksi olen itse juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Katsomossa olen huutoetäisyydellä Rapasta ja vaihtopenkistä. Kentänlaidalla olen huutoetäisyydellä suomalaisen jalkapallon tulevaisuudesta. Sillä tulevaisuus ja valoisa sellainen on keskuudessamme kunhan joku vain ottaa asiakseen huolehtia siitä.

Perusperiaatteeni elämässä ja tässä blogissani on puhua ihmisistä vain silloin kun minulla on heistä jotakin hyvää sanottavaa. Poikkeuksen tekevät ihmiset, jotka tavalla tai toisella loukkaavat edustamaansa asiaa pönkittääkseen omaa näkemystään tai egoaan. Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja syyllistyy juuri tähän Urheilusanomien haastattelussa. Ensin hän hehkuttaa sitä miten kaikki tuki pitää antaa seuroille ja sitten muutamaa lausetta myöhemmin hän toteaa, että arvokisoihin pitää päästä, jotta laji-ihmisten itsetunto nousee koska nyt olemme ”mustassa aukossa”.  Juuri tällainen omien vähättely ja ”lottovoiton” toivominen on se syy miksi suomalainen futis ei kehity. Totuus on se, että ainoa osa suomalaisesta futiskulttuurista, joka tällä hetkellä ansaitsee arvokisapaikan on Pohjoiskaarre. Tästä syystä jonkin onnenkantamoisen kautta arvokisapaikan hankkiminen on pahinta mitä suomifutikselle voi tapahtua. Silloin nykyinen hallinto ja toimintatavat saavat synninpäästön ja meno jatkuu nykyisellään taas ties kuinka kauan.

Jokainen teistä joka tuntee hiukkaakaan maajoukkuepelaajien taustoja voi ajatusleikkinä käydä läpi moniko avauskokoonpanon pelaaja on suomalaisen järjestelmän kautta päätynyt ammattilaisiksi ja moniko on löytänyt pelinsä ulkomaisissa akatemioissa tai jalostuneet pelaajina tasolleen vasta siirryttyään ulkomaisiin joukkueisiin. Kaikkein härskein tasonmittari on Pullukka. Palaaja jota tituleerataan makkaraksi pyyhe päällä. Asennevammainen epäurheilija, joka on koitettu latistaa ja keskinkertaistaa kaikkialla mihin hän ikinä onkaan mennyt ja silti hän dominoi Veikkausliigaa. Pullukka on täydellinen todiste siitä, että sisäinen palo on tärkein tekijä kun puhutaan huippupelaajien synnystä. Meidän valmentajien tehtävä on ruokkia tuota paloa ja vähintäänkin olla tukahduttamatta sitä. Valitettavasti tuo läpitunkeva palo löytyy vain hyvin harvasta ja loppujen kohdalla se miten heitä kasvatetaan ja valmennetaan on se olennainen tekijä, joka antaa mahdollisuuden siihen, että useampikin pystyy nousemaan korkealle tasolle. Ei vain ne joiden kallo on umpiluuta. Siksi ”huippupelaajatuotantoon” keskittyminen on virhe. Huippupelaajia syntyy järjestelmistä huolimatta, mutta laadukkaat runkopelaajat pitää kasvattaa.

Takaisin tulevaisuuteen. Minä näin tulevaisuuden. Katsoin sitä ja totesin, että siellä on kaikki. Tulevat huippupelaajat, -valmentajat, -tuomarit , -joukkueenjohtajat ja -kannattajat. Kokoontuneena tiistaina klo 17,30-19,30 kaarinalaisen kuluneen tekonurmikentän neljälle pelialueelle ja niiden ympäristöön. KaaNa:n järjestämässä nappulasarjan tapahtumassa ja tiedän että vastaavia tapahtumia on Suomessa satoja  joka viikko. Sitten on erikseen isot turnauket ja suurtapahtumat. Siellä riittää elämää ja tekijöitä. Ketään vaan ei kiinnosta. Koska se on vaan nappulafutista. Tätä kaikkea innostusta, energiaa ja ihmismassaa ei pystytä mitenkään saamaan lajin hyödyksi, koska huippufutis ei ole tarpeeksi kiinnostunut ruohonjuurista ja ruohonjuuret eivät ole tarpeeksi kiinnostuneita huippufutiksesta. Molemmilla on omat aktiivinsa ja tekijänsä, mutta kuilu niiden välissä on käsittämätön.

Joten herra Palloliiton puheenjohtaja P. Alaja, jos luet tämän: Unohda ne arvokisat ja keskity yhdistämään Suomifudiksen laaja pohja sen kapeaan huippuun. Käytä valtaasi juuri nyt siihen, että aivan pienimpien junnujen valmennukseen tarjotaan tukea niin paljon kuin ikinä mahdollista ja samalla otetaan mukaan myös junnujen vanhemmat ja kaikki joukkueiden ja ottelutapahtumien ympärillä hyörivät toimihenkilöt. Jalkapallolla on Suomessa huikea tulevaisuus kunhan joku vain otta asiakseen tarttua siihen valtavaan potentiaaliin, joka nappulafutiksesta löytyy.

Hämärästä aamunkoittoon

Alan ymmärtää blogisteja, jotka aina vinkuvat olleensa kirjoittamassa sitä taikka tätä kun jokin kiinnostavampi aihe muuttikin suunnitelman. Minäkin olin kirjoittamassa Roope Riskistä, sympaattisista pikkuseuroista ja Tepsin identiteetistä, mutta päädynkin kirjoittamaan otteluohjelmasta, Veikkauksesta, näkyvyydestä ja sarjajärjestelmästä. Kiitos tästä suunnanmuutoksesta kuuluu Juha Maliselle ja Jesse Saariselle. Juha Malinen tarrasi mirriä hännästä ja tempaisi sen jokseenkin kovakouraisesti keskelle pöytää, kommentoimalla Etlarissa sarjaohjelmaa ja Veikkauksen roolia. http://www.ess.fi/?article=423676 Jesse Saarinen puolestaan kolumnoi Tepsin ottelulehtisessä sarjan näkyvyydestä seuraavaa: http://fc.tps.fi/lahti-ottelun_digilehti.2672.html nyttemmin kirjoitus on tarjolla myös Jessen blogissa http://takavasara.wordpress.com/2013/08/05/urheiluruutuvalahdyksia-ja-urhotv/ Molemmat aiheet kietoutuvat toisiinsa ja molemmissa ollaan vahvasti Veikkausliigatuotteen ongelmien ytimessä.

Malinen ansaitsee muutenkin erityishuomiota, koska hän näyttää olevan ainoa Veikkausliigavalmentaja, joka haluaa oikeasti vaikuttaa oman ammattinsa asemaan kuluttajien mielikuvissa. Koittakaapa vaikka etsiä muiden valmentajien Twitter tilejä tai muistelkaa koska olette kuulleet heidän tekevän julkisuudessa mitään muuta kuin valittavan. Veikkausliigan valmentajien ja pelaajien ylimielisyys markkinointityötä kohtaan onkin suorastaan häkellyttävää. Kimi Räikkösellä on swagiä sen verran, että hänestä poseeraaminen ja small talk voi olla puuduttavaa, mutta Veikkausliigassa työtään tekevältä Antti Muurismainen ”Ei multa voi mitään vaatia kun palkkakin on niin huono”- logiikka on törkeää asiakkaiden aliarvioimista. Kaikilta näiltä markkinointityön yläpuolella olijoilta tahdonkin kysyä: Voiko sitä palkkaa paljon maksaakkaan, jos vastineeksi saa noin vähän? Arsenal-ManC markkinointihöntsän Stadikalle tulon varmistuttua oli seuraavana päivänä Arsenal pelaajien videotervehdyksiä tarjolla houkuttelemaan suomalaisia faneja lipunostoon. Samaisella viikolla pelattiin Oulun paikallismatsi mihin toisen oululaisjengin kapteeni houkutteli porukkaa paikallisessa lehdessä keromalla, että peli on ihan mikä tahansa sarjamatsi ja tarjolla on vain kolme pistettä. Totta ehkä, mutta surkeaa markkinointia. Pelaaja ei ilmeisetikään saa korvausta siitä, että jotakuta kiinnostaa maksaa lipuista.

Sitten itse asiaan. On huvittavaa miten kihlattuni, joka ei voi sietää jalkapalloa, tietää kyllä, että UCL-pelit on tiistaisin klo 21.45. Samaten on huvittavaa miten hän aina jaksaa hämmästyä kun kerron meneväni Veikkausliiga otteluun. Hänelle ei mene mitenkään järkeen, että otteluita pelataan aivan milloin sattuu ja ei se kyllä oikein mene omaankaan ymmäryykseeni. Minä olen vain totunut tähän pelleilyyn vuosien saatossa ja oma työni esimerkiksi on niin epäsäännöllistä, että sillä ei ole juurikaan vaikutusta peleihin pääsemiseen. Kuitenkin kuten totesin jo https://rapymies.wordpress.com/2013/07/26/in-vino-veritas/ oheismyynteihin pelipäivällä on varmasti paljonkin vaikutusta. Malisen Veikkauskritiikki onkin aiheellista, koska minullekin on tullut sellainen tunne, että Veikkausliiga on Veikkaukselle tärkeä vain rahapelituotteena, ei lainkaan jalkapallotuotteena.

Hyvällä omatunnolla voimmekin todeta viimekertaisen sarjauudistuksen epäonnistuneen. Sen tarkoituksena oli lisätä joukkueiden tuloja tarjoamalla enmmän laadukkaampia pelejä pienemmän porukan kesken. Tämä hypoteesi on mennyt pahasti metsään. Kukaan ei selvästikkään tullut ajatelleeksi kahta isoa ongelmaa tässä uudessa systeemissä. Ensinnäkin Veikkausliigan kattavuus supistui. Se supistui tarkalleen kahden paikkakunnan verran ja niillä hävityilla kattavuusalue neliökilometreillä elää kuitenkin joukko maksavia asiakkaita. Nämä asiakkaat ajettiin muutoksella kylmästi ulos Veikkausliigasta.  Toinen ongelma on edelliskauden kaltainen irtiotto tilanne, jos kärki ja pohja erottuvat jo kahden sarjakierroksen aikana niin selvästi kuin 2011 tapahtui. On kolmannella kierroksella aivan liian vähän panoksia. Tuolloin neljä joukkuetta pelasi sijoituksista 2-3. Kuka katsoja viitsii raahautua keskellä synkintä syksyä katsomaan kiinnostavaa liigaottelua sijoista 5-11? Tämä onkin liigan kiinnostavuuden suurin ongelma. Otteluilla ei ole tarpeeksi painoarvoa. Väitän että se on jopa osasyyllinen eurofloppiin. On yhdentekevää paljonko on pelejä, jos niistä merkittävä osa on pelkkää terveisien viemistä. Ei ole mitään väliä miten laadukkaat joukkueet on kentällä, jos joukkueilla ei ole mitään muuta pelattavaa kuin päivän tason mittaus. Suuret tarinat ja suuret tunteet syntyvät kovista panoksista ja sitä ei ole suomalaisen jalkapallon parissa tajuttu. UEFAn jakamat solidaarisuusrahat ovatkin jo nousseet sille tasolle suhteessa Veikkausliigan tuloihin, että jokaiselle seuralle pitäisi olla pääpaino euro-otteluissa, koska siellä on mahdollisuus tienata kohtalaisen nopeasti sellaisia rahoja joilla toimintaa saadaan pyöritettyä parikin vuotta ja sen luulisi motivoivan nähtyä enemmän.

Minun mallini on seuraava. Veikkausliigaan 16 joukkuetta, kaksinkertainen sarja. Mestari ja sijoitukset suoraan sarjapisteiden mukaan. Eurokarsinnat kaksi osaisella karsinnalla 2. vastaan 5. ja 3. vastaan 4. Kolme putoaa suoraan. Ykköseen 14 joukkuetta. Kaksi nousee suoraan ja 3-6 karsii kolmannesta paikasta. Nelja putoaa suoraan. Kakkoseen neljä kymmenen joukkueen lohkoa mestarit suoraan ykköseen. Ottelupäiviksi perjantai ja lauantai. Perjantaisin pelit kello 19 tämä aika käytössä vain kesä-elokuussa. Pääpelipäivänä siis lauantai ja aikoina 15 ja 17. Niin kauan kun pelataan Valioliigaa käytössä vain klo 15, mikä on muutenkin optimi peliaika kylmiin syksyihin ja keväisiin ja keskikesällä sitten myös 17. Näin pystytään hyödyntämään Valioliigan ihmisille juurruttamaa rutiinia lauantain kello viiden ottelusta. Telvisionti on pakkomyytävä Ylelle, vaikka ilmaiseksi. Ehtoina Yle-tason lähetykset ja reilu puffaaminen viikon aikana valmistaen tulevaan otteluun. Lottovoittosopimuksia on ihan turha koittaa sorvata ennenkuin on näyttöä vakaasta yleisöstä. Tämä on minun visioni. Toivottavasti keskustelu jatkuu ja sitä käydään muuallakin kun Veikkausliigan hallituksen saunailloissa.

HYVÄ RÄPY!

Hyvä Räpy!

Vihdoinkin on tullut aika. Kaiken tämän puppeloinnin ja junnuvalmennus intoilun keskellä olen kokonaan unohtanut minuuteni ytimen. Sen perimmäisen syyn miksi tämä blogi  ylipäätään on olemassa. Kaikilla suurilla tarinoilla, jopa myyteillä ja legendoilla, on alkunsa ja tämä on yksi sellainen.

Kaikki alkoi Walter Zengasta, mutta hypätään siitä 15v. eteenpäin ja Veritakselle. Pahaa-aavistamaton mieshuora hoippui vihdoin viimein Kupittaan jalkapallostadionille katsomaan paikallismatsia ja jäi sille tielleen. Tuo mieshuora olin minä ja silloin sydämmessäni oli vielä värit. En muista ottelusta juuri mitään, paitsi että se päättyi 2-2. Hinaajat taisivat olla hiukan parempia, mutta Tepsi taisteli tasurin. Paikallismatsibuumi oli orastamassa ja minä olin juuri ryhtynyt sanoista tekoihin nostaakseni, vaikka yksin, suomalaisen jalkapallon pimeyden alhosta. Ensimmäinen askel oli paikallisen futiksen kannattaminen. Minä en ajatellut mitä futis voi tehdä minulle. Minä ajattelin mitä minä voin tehdä futikselle. Tuolloin en osannut kuitenkaan vielä valita seuraa sen paremmin kuin katsomoakaan. Enää minusta ei saa hinaajaa, eikä ”jäähallin” puolelta katsojaa. Molempiin on sama syy: Muovi ei maistu!

Myönnetään, olin jo heti alkuun latentisti Tepsi-kannattaja, mutta kendo taustani johdosta minulle oli hyvin vaikeaa alkaa kannattamaan isoa pahaa mustavalkoista mörköä. Olinhan itse pelannut Turun Kisa-Veikoissa ja kannattanut aina mielummin TuToa kuin aatteellista ja pelillistä pääharjoitusvastustajaa Tepsiä. Lopulta seuran perinteet ja ennenkaikkea läpitunkeva turkulaisuus sai minut tekemään lopullisen valinnan. Jotenkin ne katsomossani selkäni takana istuvat turkulaisukot, jotka ovat käyneet samoilla paikoilla varmaan 60-luvulta, ovat vakuuttaneet minut. Heidän syväluotaavat analyysinsä tukevalla turunmurteella siitä miten kaikki on aina ihan paskaa, saavat myös minut palaamaan uudestaan penkilleni uskomaan, että tänään ei olisikaan.

Alkuun olin skeptinen. Suhtauduin koko touhuun jopa hieman humoristisesti ja kännis, läpäl. Kaikki tietävät ilmiön. Se on vähän niinkuin huomaisi pitävänsä oikeasti Nylon Beatista. Ensin alkuun koko homman vakavuutta vähättelee, vaikka ihan hyvin tietää miten aikaa ja rahaa kuluu harrastukseen jatkuvasti enemmän. Sitä huomaa kuin varkain miettivänsä joukkueen kokoonpanoa ja mahdollisia pelaajahankintoja silloinkin kun pitäisi ajatella jotakin ihan muuta.  Lopulta onneksi päädyin juniorivalmentajaksi Tepsiin ja silloin sain hyvän syyn heittäytyä täysillä mustavalkoisuuden lumoihin. Samalla myös tulin oppineeksi mistä hommassa oikeasti on kysymys. Tunteesta vain ja ainostaan. Vain sitoutumalla yla-ja alamäkiin ja elämällä ne seuransa kanssa saa voitoista ja tappioista kaiken irti. Mestareidenliigan finaali on yhdentekevä oman jengin harjoitusotteluun verrattuna.

Minulla tuo kaikki kiteytyy yhteen hetkeen. Kaikki todelliset Palloseuran kannattajat tietävät sen tilanteen. Oman joukkueen kulman jälkeen irtopallo putoaa hieman rankkarialueen rajan ulkopuolelle. Siellä vaanii ja saalistaa Räpy. Tuo mustavalkoinen tiikeri liikehtii levottomasti ja odottaa iskun paikkaa. Pallo putoaa Räpyn iskuetäisyydelle ja huippuunsa viritetty tappajanvaisto aktivoituu. Räpy singahtaa kohti palloa ja tempaisee hirvittävällä voimalla sen kohti maalia, lommottaen yleensä ainakin kahta tai kolmea stadionin parkkipaikalla olevaa ajoneuvoa. Tuo hetki ennen kuin pallo leijailee kohti Kupittaa vitosta on se maaginen hetki. Kun joku miljoonia vuodessa ansaitseva primadonna on samassa tilanteessa on jotenkin täysin yhdentekevää onnistuuko hän vai ei. Yleensä sitä pettyy raskaasti aina syystä tai toisesta, mutta kun asialla on Räpy, sitä jaksaa aina uskoa; josko tänään! Näiden tilanteiden takia on alunperin syntynyt HYVÄ RÄPY-huuto ja kuten ystäväni huomautti, aluksi siinä oli mukana paljon enemmän sarkasmia, mutta nykyään vain uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja silloin kun se pommi sitten osuus on tunne täysin poikkeuksellinen. Se on hieman parempaa kuin poikuuden menettäminen ja sen pääsee kokemaan melkein yhtä usein.

HYVÄ RÄPY!