Räpymiehen kuolinmessu

Prologi

Varoitan heti alkuun: kirjoitus tulee olemaan pitkä kuin nälkävuosi ja en voi suositella sitä kenellekkään, joka ei ole kiinnostunut suomalaisen jalkapallon nykytilasta. Jos haluat lukea jalkapallosta kirjoituksia joissa on hauskaa kun on mukavaa lue niitä muualta. Kaiken tämänkin kirjoitan vain rakkaan lajin parhaaksi, mutta tunnelmat ovat sen verran synkät ettei tässä voi kuin kieriskellä karujen ajatusten keskellä. Otsikko on toivottavasti ennenaikainen, mutta näin Juho Lähteen Tepsistä poistumis uutisen jälkimainingeissa kuitenkin ainakin osittain totta. Otsikko luonnollisesti viittaa pelkoon, että myös Räpy jättää seuran ja silloin kuolee Räpymies, mutta vain syntyäkseen uudelleen toisella nimellä, fanien riemuksi ja vihamiesten harmiksi. Minä en voi lakata kirjoittamasta ennen kuin työni lajin parissa on lopullisesti tehty ja se hetki ei ole aivan nurkan takana.

Kaksi soturia, kaksi syöpää

Gert Remmel, tuo suomalaisen jalkapallojournalismin Don Quijote, kirjoitti Urheilulehden numeron 44 artikkelissa Sinivalkoinen vihollinen suomalaisen jalkapallon kahdesta syövästä. En aio tässä referoida kirjoitusta vaan kehoitan ihan suoraan menemään kioskille ja ostamaan lehden. Minä en saa tästä kehoituksesta penniäkään omaa hyvää, mutta minusta jokainen ansaitsee työstään rehellisen palkan ja Remmelin kirjoitus on jokaisen euron arvoinen.

Myös minulle voi tarjota vaikka oluen kun minut näkee jossakin, jos on nauttinut näistä minun kirjoituksistani. Lähetän myös tilinumeroni ihan mielellään halukkaille pientä korvausta varten. Sillä toisin kuin joku on jossakin epäillyt minulle ei tule minkäänlaista palkkiota näistä kirjoituksista tai klikeistä.

Haluaisin silti esittää herra Remmelille toiveen. Lakkaa Gert hyvä lyömästä Pullukkaa. Pullukka on seuraus ei syy. Ei ole Pullukan vika, että Veikkausliigan ammattimaisuuden taso on niin matala, että hän on dominoiva pelaaja jopa ylipainoisena. Se kertoo enemmän velmennuksesta, liigasta ja uutisoinnista kuin pelaajasta itsestään, että häneen suhtaudutaan kuten suhtaudutaan, vaikkei hän olekkaan huippu-urheilijalta edellytettävässä kunnossa.

Tämä edellä mainittu kirjoitus sai minut pohtimaan mitkä kaksi asiaa itse nostaisin suomalaisen jalkapallon kehityksen suurimmiksi syöviksi. Olen valmistautunut ryhtymään valmentajaksi kymmenisen vuotta. Olen lukenut, tutkinut ja ennenkaikkea katsonut peljä, jotta oppisin täysin ulkopuolisena lajiperheestä mitkä asiat ovat olennaisia. Mitkä mallit ja tarinat toistuvat niin menestymisessä itse pelissä kuin pelaajana tai valmentajana. Viisi viimeistä vuotta olen toiminut jalkapallon parissa valmentajana aktiivisen kannattamisen ja lajin analysoinnin lisäksi. Tämä aika ja työ on nostanut kaksi ongelmaa selvästi yli muiden. Minun mielestäni jopa yli Remmelin poimimien ongelmien, mutta tunnistan kyllä hyvin myös nuo artikkelissa mainitut vaivat. Minulle suurimpina syöpinä ovat nousseet esiin henkilökeskeisyys ja kommunikaatio.

Henkilökeskeisyys

Tämä syöpä on saastuttanut koko lajin pelaajista toimittajiin. Seuroilla ei ole metodia, identiteettiä tai prosessia on vain ihmisiä jotka joko ovat sitoutuneita tai sitten eivät. Vastuuvalmentajat, valmennuspäälliköt ja seurapomot vetävät omia linjojaan ja keskustelua tai yhteistyötä ei juurikaan harrasteta. Harvat valmentajat tuntevat seuran muita pelaajia saati toisten valmentajien toimintatapoja. Erilaisia palavereja pidetään ja suunnitelmia tehdään, mutta niiden jalkautuminen käytännön tasolle on heikkoa.

Sama koskee Palloliittoa. Palloliiton kouluttajien ja toimihenkilöiden olennaisin tehtävä tuntuu olevan pääkonttorin johtohahmojen tekemisten selittely parhaimmin päin, jotta seurojen kenttäväki ymmärtäisi tukea liiton puuhastelua. Palloliitto palvelee vain itseään ja koittaa saada myös seurat palvelijoikseen, vaikka roolien pitäisi olla täysin päinvastoin. Olen joutunut kokemaan vaivaannuttavimmat hetket lajin parissa juuri Palloliiton koulutuksissa ja tuntuukin siltä, että liiton olettamuksena on, että kenttäväki ei ymmärrä sen paremmin jalkapallosta kuin politiikastakaan juuri mitään.

Tästä johtuen linjauksien ja toimintatapojen jalkautuminen kentälle on täysin sitä toteuttavien henkilöiden käsissä. Mitään yhtenäistä linjaa ei ole koska kukaan ei katso kaikkien niiden älyttömyyksien koskevan itseään vaan vain muita jotka eivät ymmärrä lajia tarpeeksi. Onkin leimallista, että käytännössä kaikki Suomen menestyneimmät kasvattajaseurat ovat omien johtohenkilöidensä linjauksella irtisanoutuneet Palloliiton ohjelmista ja valmentaneet junnunsa oman mielensä mukaan. Siksi meillä ei ole mitään yhtenäistä pelitapaa tai taktiikkaa maajoukkuetasolla kuten esimerkiksi Ruotsilla on ollut jo vuosikymmenet.

Luonnollisesti tämä johtaa siihen, että kun seuroissa tapahtuu henkilövaihdoksia tapahtuu aina myös muutoksia linjassa. Surkuhupaisaa on että tämäkin rakenne toistuu ihan samana oli kyse yhden seurajoukkueen ikäluokan vastuuvalmentajasta tai Palloliiton puheenjohtajasta. Se kuuluisa ja mantrana hoettu pitkäjänteisyys näyttääkin olevan suoraan sidottu kunkin pestin haltian virassa pysymiseen. Käänteisellä puolella tämä on sitten johtanut siihen ajatustapaan, että kun jossakin asiassa on jokin ongelma niin sen ratkaisemisen sijaan pistetään mies vaihtoon ja hetken päästä ihmetellään kun sama ongelma vaivaa edelleen. On nimittäin ihan sama kuka junaa ajaa, jos raiteet on poikki.

Kommunikaatio

Tämä on edellä mainitun syövän ruma veli. Kommunikaation heikkous kulkee myös läpi koko lajin. Se alkaa pelaajien kommunikaatiosta kentällä ja jatkuu seurojen ja liiton kautta Mixu Paatelaiseen. On ollut upeaa seurata miten Jukka Jalonen jääkiekossa ja Henrik Dettman koripallossa ovat alkaneet puhua muuntelematonta totuutta. Jääkiekossa ja Jalosen kohdalla kyse on pitkän prosessin lopputulemasta ja Dettmanin kohdalla taas olennaisesta osasta hänen metodiaan, joka puolestaan on toiminut osana pitkää prosessia jonka kautta mahdottomasta on tehty mahdollista.

Jalkapallossa toimitaan päivastoin. Kylmänsodan aikaisella kommunikaatiologiikalla lajijohtajat ja vastuuhenkilöt pyrkivät rajoittamaan tiedoitusta hallitakseen sitä, vaikka nykyisessä mediaympäristössä omaa julkisuuskuvaa hallitaan juuri päivastaisella keinolla eli olemalla ensimmäisenä ja joka paikassa esillä totuuden kanssa. Peittely, salailu ja totuuden muuntelu mieleiseksi on jo itsearvollisesti negatiivista toimintaa oli sen sisältö mikä hyvänsä. Tämä liittyy ihan suoraan myös tuohon henkilökeskeisyyteen. Rajoittamalla kommunikaatiota pyritään tekemään itsestä korvaamattomia ja siten käytetään valtaa suhteessa muihin.

Koko lajin yhteisöllisyys on käsitetty aivan väärin. Minulle eräs maajoukkuevalmentaja sanoi kun kysyin, että eikö pitäisi kannustaa lapsia ja vanhempia myös katsomaan jalkapalloa, että ei kannata, koska muuten sieltä tullaan kyselemään että, miksi meidän lapsi ei osaa syöttää niinkuin Messi. Jos valmentaja ei kykene saati halua vastata tuollaiseen on yksiselitteisesti väärissä hommissa.

Tällaisen linjan kokonaisvaikutus on se, että laji näyttätyy kenttätasolla ulossulkevana ei mukaan kutsuvana. Tämän linjan kristallisaatio on suhtautuminen kannattajiin. Tuntuu että seuroilla ja Palloliitolla on varaa heittää osa katsojista ei toivottujen laariin. Halutaan ääntä, tunnelmaa, lipputuloja ja oheisostoja. Mutta vain sellaiselta porukalta, joka osaa taputtaa oikeassa kohtaa, maksaa mukisematta ylihintoja ja käyttäytyy muutenkin enemmän kuin oopperavieraat eikä niin kuin rokkifestareilla kävijät. Onkin todella harmi, että tämä lajijohtajien visio ja todellisten kannattajien profiili kohtaa perin huonosti. Kaikkein hulluinta on silti se, että jotkut tahot pyrkivät väkisin tekemään Suomeen futishuligaaneja, vaikka niitä ei meillä ole. Pitäisi muistaa, että myös jalkapallokannattajia voidaan tuomita vain oikeasti tehdyistä asioista ei mielikuvista.

Epilogi

Nämä asiat ovat minun matkallani lajin parissa nousseet esiin suurinpina ongelmina ja on sanomattakin selvää, että suomesta löytyy paljon sellaisa seuroja, valmentajia ja muita toimihenkilöitä jotka toimivat ihan toisin. Nämä ovat vain yleisellä tasolla vastaan tulleita havaintoja. Lajin parissa on valtavasti upeita ihmisiä ja moni yllä kuvailtu ongelma johtuu heikosta laji-identiteetistä ja itsetunnosta. Ei suinkaan siitä, että joku haluaisi ehdointahdoin vahingoittaa lajia tai sen harrastajia. Totuus kuitenkin on siinä mielessä karu, että jalkapallo on harrastetuin ja materiaalisesti tuetuin palloilulaji Suomessa, mutta tätä asemaa ei ole pystytty realisoimaan menestykseksi juuri millään arviointiasteikolla. Jalkapallon kautta lukemattomat ihmiset kokevat elämyksiä ympäri vuoden ja se on itsessään jo upeaa, mutta samalla myös todella masentavaa kun tätä potentiaalia ei pystytä siirtämään myös huipputason toimintaan. Toisaalta on rohkaisevaa tietää, että mahdollisuuksia ja pohjaa on. Tyhjästä ei tarvitse ruveta lajia synnyttämään.

HYVÄ RÄPY JA SYDÄNTEN KAPTEENI EI KOSKAAN JÄÄ UNHOLAAN!

Advertisement

Räpymies kohtasi tulevaisuuden

Minäkin Brutukseni olen koko kesän ja valtaosan kirjoittamistani sanoista käyttänyt nykyisyyden surkeuden voivotteluun.  Se ei ole lainkaan tapaistani ja minun onkin pakko tunnustaa, että nykyinen asioiden tila ei ole lainkaan huolestuttava. Huolestuttavaa on se, että olemme menossa vieläkin huonompaan suuntaan. Onneksi olen itse juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Katsomossa olen huutoetäisyydellä Rapasta ja vaihtopenkistä. Kentänlaidalla olen huutoetäisyydellä suomalaisen jalkapallon tulevaisuudesta. Sillä tulevaisuus ja valoisa sellainen on keskuudessamme kunhan joku vain ottaa asiakseen huolehtia siitä.

Perusperiaatteeni elämässä ja tässä blogissani on puhua ihmisistä vain silloin kun minulla on heistä jotakin hyvää sanottavaa. Poikkeuksen tekevät ihmiset, jotka tavalla tai toisella loukkaavat edustamaansa asiaa pönkittääkseen omaa näkemystään tai egoaan. Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja syyllistyy juuri tähän Urheilusanomien haastattelussa. Ensin hän hehkuttaa sitä miten kaikki tuki pitää antaa seuroille ja sitten muutamaa lausetta myöhemmin hän toteaa, että arvokisoihin pitää päästä, jotta laji-ihmisten itsetunto nousee koska nyt olemme ”mustassa aukossa”.  Juuri tällainen omien vähättely ja ”lottovoiton” toivominen on se syy miksi suomalainen futis ei kehity. Totuus on se, että ainoa osa suomalaisesta futiskulttuurista, joka tällä hetkellä ansaitsee arvokisapaikan on Pohjoiskaarre. Tästä syystä jonkin onnenkantamoisen kautta arvokisapaikan hankkiminen on pahinta mitä suomifutikselle voi tapahtua. Silloin nykyinen hallinto ja toimintatavat saavat synninpäästön ja meno jatkuu nykyisellään taas ties kuinka kauan.

Jokainen teistä joka tuntee hiukkaakaan maajoukkuepelaajien taustoja voi ajatusleikkinä käydä läpi moniko avauskokoonpanon pelaaja on suomalaisen järjestelmän kautta päätynyt ammattilaisiksi ja moniko on löytänyt pelinsä ulkomaisissa akatemioissa tai jalostuneet pelaajina tasolleen vasta siirryttyään ulkomaisiin joukkueisiin. Kaikkein härskein tasonmittari on Pullukka. Palaaja jota tituleerataan makkaraksi pyyhe päällä. Asennevammainen epäurheilija, joka on koitettu latistaa ja keskinkertaistaa kaikkialla mihin hän ikinä onkaan mennyt ja silti hän dominoi Veikkausliigaa. Pullukka on täydellinen todiste siitä, että sisäinen palo on tärkein tekijä kun puhutaan huippupelaajien synnystä. Meidän valmentajien tehtävä on ruokkia tuota paloa ja vähintäänkin olla tukahduttamatta sitä. Valitettavasti tuo läpitunkeva palo löytyy vain hyvin harvasta ja loppujen kohdalla se miten heitä kasvatetaan ja valmennetaan on se olennainen tekijä, joka antaa mahdollisuuden siihen, että useampikin pystyy nousemaan korkealle tasolle. Ei vain ne joiden kallo on umpiluuta. Siksi ”huippupelaajatuotantoon” keskittyminen on virhe. Huippupelaajia syntyy järjestelmistä huolimatta, mutta laadukkaat runkopelaajat pitää kasvattaa.

Takaisin tulevaisuuteen. Minä näin tulevaisuuden. Katsoin sitä ja totesin, että siellä on kaikki. Tulevat huippupelaajat, -valmentajat, -tuomarit , -joukkueenjohtajat ja -kannattajat. Kokoontuneena tiistaina klo 17,30-19,30 kaarinalaisen kuluneen tekonurmikentän neljälle pelialueelle ja niiden ympäristöön. KaaNa:n järjestämässä nappulasarjan tapahtumassa ja tiedän että vastaavia tapahtumia on Suomessa satoja  joka viikko. Sitten on erikseen isot turnauket ja suurtapahtumat. Siellä riittää elämää ja tekijöitä. Ketään vaan ei kiinnosta. Koska se on vaan nappulafutista. Tätä kaikkea innostusta, energiaa ja ihmismassaa ei pystytä mitenkään saamaan lajin hyödyksi, koska huippufutis ei ole tarpeeksi kiinnostunut ruohonjuurista ja ruohonjuuret eivät ole tarpeeksi kiinnostuneita huippufutiksesta. Molemmilla on omat aktiivinsa ja tekijänsä, mutta kuilu niiden välissä on käsittämätön.

Joten herra Palloliiton puheenjohtaja P. Alaja, jos luet tämän: Unohda ne arvokisat ja keskity yhdistämään Suomifudiksen laaja pohja sen kapeaan huippuun. Käytä valtaasi juuri nyt siihen, että aivan pienimpien junnujen valmennukseen tarjotaan tukea niin paljon kuin ikinä mahdollista ja samalla otetaan mukaan myös junnujen vanhemmat ja kaikki joukkueiden ja ottelutapahtumien ympärillä hyörivät toimihenkilöt. Jalkapallolla on Suomessa huikea tulevaisuus kunhan joku vain otta asiakseen tarttua siihen valtavaan potentiaaliin, joka nappulafutiksesta löytyy.