Järkevä kannattaminen on tyhmää

On asioita joista ei yleensä firman pikkujouluissa paljon puhuta. Ne ovat uskonto, politiikka ja oma suosikkifutisjengi Suomessa . Syykin on sama: nuo kaikki ovat niin henkilökohtaisia asioita, että niistä ei voi puhua kovinkaan analyyttisesti ja pelko leimaantua joksikin pitää suut usein supussa. Toinen syy on se, että näissä kysymyksissä on hyvin vaikea määrittää oikeaa tai väärää. Jokainen kuitenkin valitsee uskonnon, poliittisen puolueen ja suosikkijenginsä oman makunsa ja samaistumisensa mukaan.

Tästä huolimatta kuulee jatkuvasti, kuinka milloin kukakin valopää puhuu siitä, että menestys tuo kannattajia. Ei tuo. Menestys tuo henkilöprostituoituja ja se voi tuoda myyntiä tai hetkellisen piikin katsojalukuihin, mutta ei sen varaan voi identiteettiä rakentaa. Kenen mielestä on fiksua valita uskonto tai poliittinen puolue sen mukaan mikä on suosituin? En nyt lähde väittämään etteikö joku niin tekisi, mutta onhan se ajatuksena ihan yhtä typerä kuin se, että joku alkaa pitämään Cheekiä parhaana muusikkona vain sen takia, että hän sattuu myymään eniten levyjä.

On jotenkin hullua, että tilanne on toinen kun puhutaan kansainvälisestä huippufutiksesta. Moni suomalainenkin kulkee ylpeästi ruoto suorana mainostaen jotakin kansaivälistä suuryritystä. Tottakai on pakko myöntää, että suurimmat seurat ovat onnistuneet brändäyksessä hyvin. Sen näkee siinä, että lähes kaikkien mielestä on ihan oke kulkea FC Parsaloonan pipossa, vaikka onkin nähnyt yhden joukkueen pelin kuluneen vuoden aikana, eikä edes tajua markkinoivansa samalla katalonialaista kansallistunnetta. Ihan yhtä oke on heittää asiantuntemuksella potkupallomantraa kun näkee jonkun kulkevan Veikkausliigaseuran huivi kaulassa. Näiden asetelmien ja mielikuvien muuttaminen on suomalaisten seurojen, Veikkausliigan ja Palloliiton suurin haaste. Eikä asetelman muuttamiseen auta lainkaan se, että kyseisten instituutioiden toimihenkilöt kulkevat ympäri tiedotusvälineitä hokemassa lopputurnaushöpinöitä ja harhaisia toiveita Mestareidenliigan lohkovaiheesta.

Perustavanlaatuinen ongelma tässä asiassa on se, että seurat, Palloliitto ja Veikkausliiga luulevat, että he saavat valita kannattajansa. Suurin osa futiksen vähäisestä markkinoinnista on heikosti suunnattua ja usein sillä tavoitellaa liian epämääräistä joukkoa. Juhlapuheiden ja arkipäivän toimen perusteella maksukykyiset perheelliset kannattajat ovat johtajien unelmissa ykköskohteena. Tämän asiakasryhmän ongelma on se, että juuri tämä porukka vaatii olosuhteita joita jalkapallolla ei ole tarjota. Lajipäättäjien tulisikin tehdä kunnollinen markkinatutkimus ja kohdistaa markkinointiresurssit sen mukaan. Kannattajat nimittäin määrittävät joukkueen eikä päivastoin.

Sanojeni vakuudeksi otan Aleksi Valavuoren. Hän on tehnyt kaiken käytännössä täysin päivastoin kuin suomalaisen urheilujohtamisen rautaiset ammattilaiset. Hän on purrut kättä joka ruokkii. Hän on kulkenut ympäri kyliä sanomassa mielipiteitä asioista joihin hän ei pysty vaikuttamaan. Hän ei ole tajunnut omaa parastaan, eikä kumartanut kuvia tai nimiä. Hän on sanonut ääneen unelmoivansa ja mikä pahinta ottanut riskejä unelmiensa toteuttamiseksi. Hän on vastannut kun kysytään ja kaikesta tästä huolimatta hän on pystynyt tekemään valtavasti asioita joista vielä ennen häntä oli täysin varma tieto, että ne ovat mahdottomia. En epäile hetkeäkään etteikö häntä pidetä kabineteissa ärsyttävänä nousukkaana ja moni varmasti odottaa pääsevänsä nauramaan hänen epäonnistumiselleen.

Mikä sitten on hänen salaisuutensa ja eronsa muihin? Hän elää tässä ajassa. Hän tarjoaa kannattajille sitä mitä he haluavat, eikä yritä päättää kannattajien puolesta. Hän uskaltaa otta riskejä ja eläytyy tekemiseen. Tärkein ero on kuitenkin se, että hän tuntee kohderyhmänsä paljon paremmin kuin vanhanliiton pomot. Valavuori tekee kaiken siten, että hän kutsuu kaikki mukaan kokemaan jotakin ainutkertaista. Kun taas muut urheilujohtajat keskittyvät karsimaan pois väärinkannattajia ja toitottamaan mahdollisia esteitä ja riskejä ympäri tiedotusvälineitä.

Toivonkin tässä, että futispomot ymmärtävät katsoa maailmaa hieman toisesta vinkkelistä ja tajuavat, että menestyksen sijaan jalkapallon päätuote on yhteenkuuluvuuden tunne. Se tunne ja kokemus kuulua johonkin ja kokea niin voitot kuin pettymyksetkin omien värilasiensa läpi. On tajuttava, että nykyinen tapa puuttua ja rajoittaa tunteenpurkauksia niin kentällä kuin katsomossakin sotii kaikkea sitä vastaan miksi ihmiset peleihin tulevat. On sanomattakin selvää, että ylilyönteihin tulee puuttua, mutta nykyinen neuroottinen hyssyttelylinja tulee näivettämään orastavan kannattajakulttuurin alkuunsa. Jotta jalkapallokulttuuri voi nousta Suomessa kansainväliselle tasolle on annettava kaikkien kukkien kukkia. Ensin on panostettava määrään. Määrän kautta tulee tunnelma ja lopulta tunnelman kautta tulot. Sitten kun tuo pyörä pyörii voidaan joskus saada aikaan tuloksiakin. Tämä ketju ei toimi, jos sitä yritetään toteuttaa jossakin muussa järjestyksessä.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ BISONS! KUOLEMA MONOPOLEILLE!

Advertisement

Räpymiehen kuolinmessu

Prologi

Varoitan heti alkuun: kirjoitus tulee olemaan pitkä kuin nälkävuosi ja en voi suositella sitä kenellekkään, joka ei ole kiinnostunut suomalaisen jalkapallon nykytilasta. Jos haluat lukea jalkapallosta kirjoituksia joissa on hauskaa kun on mukavaa lue niitä muualta. Kaiken tämänkin kirjoitan vain rakkaan lajin parhaaksi, mutta tunnelmat ovat sen verran synkät ettei tässä voi kuin kieriskellä karujen ajatusten keskellä. Otsikko on toivottavasti ennenaikainen, mutta näin Juho Lähteen Tepsistä poistumis uutisen jälkimainingeissa kuitenkin ainakin osittain totta. Otsikko luonnollisesti viittaa pelkoon, että myös Räpy jättää seuran ja silloin kuolee Räpymies, mutta vain syntyäkseen uudelleen toisella nimellä, fanien riemuksi ja vihamiesten harmiksi. Minä en voi lakata kirjoittamasta ennen kuin työni lajin parissa on lopullisesti tehty ja se hetki ei ole aivan nurkan takana.

Kaksi soturia, kaksi syöpää

Gert Remmel, tuo suomalaisen jalkapallojournalismin Don Quijote, kirjoitti Urheilulehden numeron 44 artikkelissa Sinivalkoinen vihollinen suomalaisen jalkapallon kahdesta syövästä. En aio tässä referoida kirjoitusta vaan kehoitan ihan suoraan menemään kioskille ja ostamaan lehden. Minä en saa tästä kehoituksesta penniäkään omaa hyvää, mutta minusta jokainen ansaitsee työstään rehellisen palkan ja Remmelin kirjoitus on jokaisen euron arvoinen.

Myös minulle voi tarjota vaikka oluen kun minut näkee jossakin, jos on nauttinut näistä minun kirjoituksistani. Lähetän myös tilinumeroni ihan mielellään halukkaille pientä korvausta varten. Sillä toisin kuin joku on jossakin epäillyt minulle ei tule minkäänlaista palkkiota näistä kirjoituksista tai klikeistä.

Haluaisin silti esittää herra Remmelille toiveen. Lakkaa Gert hyvä lyömästä Pullukkaa. Pullukka on seuraus ei syy. Ei ole Pullukan vika, että Veikkausliigan ammattimaisuuden taso on niin matala, että hän on dominoiva pelaaja jopa ylipainoisena. Se kertoo enemmän velmennuksesta, liigasta ja uutisoinnista kuin pelaajasta itsestään, että häneen suhtaudutaan kuten suhtaudutaan, vaikkei hän olekkaan huippu-urheilijalta edellytettävässä kunnossa.

Tämä edellä mainittu kirjoitus sai minut pohtimaan mitkä kaksi asiaa itse nostaisin suomalaisen jalkapallon kehityksen suurimmiksi syöviksi. Olen valmistautunut ryhtymään valmentajaksi kymmenisen vuotta. Olen lukenut, tutkinut ja ennenkaikkea katsonut peljä, jotta oppisin täysin ulkopuolisena lajiperheestä mitkä asiat ovat olennaisia. Mitkä mallit ja tarinat toistuvat niin menestymisessä itse pelissä kuin pelaajana tai valmentajana. Viisi viimeistä vuotta olen toiminut jalkapallon parissa valmentajana aktiivisen kannattamisen ja lajin analysoinnin lisäksi. Tämä aika ja työ on nostanut kaksi ongelmaa selvästi yli muiden. Minun mielestäni jopa yli Remmelin poimimien ongelmien, mutta tunnistan kyllä hyvin myös nuo artikkelissa mainitut vaivat. Minulle suurimpina syöpinä ovat nousseet esiin henkilökeskeisyys ja kommunikaatio.

Henkilökeskeisyys

Tämä syöpä on saastuttanut koko lajin pelaajista toimittajiin. Seuroilla ei ole metodia, identiteettiä tai prosessia on vain ihmisiä jotka joko ovat sitoutuneita tai sitten eivät. Vastuuvalmentajat, valmennuspäälliköt ja seurapomot vetävät omia linjojaan ja keskustelua tai yhteistyötä ei juurikaan harrasteta. Harvat valmentajat tuntevat seuran muita pelaajia saati toisten valmentajien toimintatapoja. Erilaisia palavereja pidetään ja suunnitelmia tehdään, mutta niiden jalkautuminen käytännön tasolle on heikkoa.

Sama koskee Palloliittoa. Palloliiton kouluttajien ja toimihenkilöiden olennaisin tehtävä tuntuu olevan pääkonttorin johtohahmojen tekemisten selittely parhaimmin päin, jotta seurojen kenttäväki ymmärtäisi tukea liiton puuhastelua. Palloliitto palvelee vain itseään ja koittaa saada myös seurat palvelijoikseen, vaikka roolien pitäisi olla täysin päinvastoin. Olen joutunut kokemaan vaivaannuttavimmat hetket lajin parissa juuri Palloliiton koulutuksissa ja tuntuukin siltä, että liiton olettamuksena on, että kenttäväki ei ymmärrä sen paremmin jalkapallosta kuin politiikastakaan juuri mitään.

Tästä johtuen linjauksien ja toimintatapojen jalkautuminen kentälle on täysin sitä toteuttavien henkilöiden käsissä. Mitään yhtenäistä linjaa ei ole koska kukaan ei katso kaikkien niiden älyttömyyksien koskevan itseään vaan vain muita jotka eivät ymmärrä lajia tarpeeksi. Onkin leimallista, että käytännössä kaikki Suomen menestyneimmät kasvattajaseurat ovat omien johtohenkilöidensä linjauksella irtisanoutuneet Palloliiton ohjelmista ja valmentaneet junnunsa oman mielensä mukaan. Siksi meillä ei ole mitään yhtenäistä pelitapaa tai taktiikkaa maajoukkuetasolla kuten esimerkiksi Ruotsilla on ollut jo vuosikymmenet.

Luonnollisesti tämä johtaa siihen, että kun seuroissa tapahtuu henkilövaihdoksia tapahtuu aina myös muutoksia linjassa. Surkuhupaisaa on että tämäkin rakenne toistuu ihan samana oli kyse yhden seurajoukkueen ikäluokan vastuuvalmentajasta tai Palloliiton puheenjohtajasta. Se kuuluisa ja mantrana hoettu pitkäjänteisyys näyttääkin olevan suoraan sidottu kunkin pestin haltian virassa pysymiseen. Käänteisellä puolella tämä on sitten johtanut siihen ajatustapaan, että kun jossakin asiassa on jokin ongelma niin sen ratkaisemisen sijaan pistetään mies vaihtoon ja hetken päästä ihmetellään kun sama ongelma vaivaa edelleen. On nimittäin ihan sama kuka junaa ajaa, jos raiteet on poikki.

Kommunikaatio

Tämä on edellä mainitun syövän ruma veli. Kommunikaation heikkous kulkee myös läpi koko lajin. Se alkaa pelaajien kommunikaatiosta kentällä ja jatkuu seurojen ja liiton kautta Mixu Paatelaiseen. On ollut upeaa seurata miten Jukka Jalonen jääkiekossa ja Henrik Dettman koripallossa ovat alkaneet puhua muuntelematonta totuutta. Jääkiekossa ja Jalosen kohdalla kyse on pitkän prosessin lopputulemasta ja Dettmanin kohdalla taas olennaisesta osasta hänen metodiaan, joka puolestaan on toiminut osana pitkää prosessia jonka kautta mahdottomasta on tehty mahdollista.

Jalkapallossa toimitaan päivastoin. Kylmänsodan aikaisella kommunikaatiologiikalla lajijohtajat ja vastuuhenkilöt pyrkivät rajoittamaan tiedoitusta hallitakseen sitä, vaikka nykyisessä mediaympäristössä omaa julkisuuskuvaa hallitaan juuri päivastaisella keinolla eli olemalla ensimmäisenä ja joka paikassa esillä totuuden kanssa. Peittely, salailu ja totuuden muuntelu mieleiseksi on jo itsearvollisesti negatiivista toimintaa oli sen sisältö mikä hyvänsä. Tämä liittyy ihan suoraan myös tuohon henkilökeskeisyyteen. Rajoittamalla kommunikaatiota pyritään tekemään itsestä korvaamattomia ja siten käytetään valtaa suhteessa muihin.

Koko lajin yhteisöllisyys on käsitetty aivan väärin. Minulle eräs maajoukkuevalmentaja sanoi kun kysyin, että eikö pitäisi kannustaa lapsia ja vanhempia myös katsomaan jalkapalloa, että ei kannata, koska muuten sieltä tullaan kyselemään että, miksi meidän lapsi ei osaa syöttää niinkuin Messi. Jos valmentaja ei kykene saati halua vastata tuollaiseen on yksiselitteisesti väärissä hommissa.

Tällaisen linjan kokonaisvaikutus on se, että laji näyttätyy kenttätasolla ulossulkevana ei mukaan kutsuvana. Tämän linjan kristallisaatio on suhtautuminen kannattajiin. Tuntuu että seuroilla ja Palloliitolla on varaa heittää osa katsojista ei toivottujen laariin. Halutaan ääntä, tunnelmaa, lipputuloja ja oheisostoja. Mutta vain sellaiselta porukalta, joka osaa taputtaa oikeassa kohtaa, maksaa mukisematta ylihintoja ja käyttäytyy muutenkin enemmän kuin oopperavieraat eikä niin kuin rokkifestareilla kävijät. Onkin todella harmi, että tämä lajijohtajien visio ja todellisten kannattajien profiili kohtaa perin huonosti. Kaikkein hulluinta on silti se, että jotkut tahot pyrkivät väkisin tekemään Suomeen futishuligaaneja, vaikka niitä ei meillä ole. Pitäisi muistaa, että myös jalkapallokannattajia voidaan tuomita vain oikeasti tehdyistä asioista ei mielikuvista.

Epilogi

Nämä asiat ovat minun matkallani lajin parissa nousseet esiin suurinpina ongelmina ja on sanomattakin selvää, että suomesta löytyy paljon sellaisa seuroja, valmentajia ja muita toimihenkilöitä jotka toimivat ihan toisin. Nämä ovat vain yleisellä tasolla vastaan tulleita havaintoja. Lajin parissa on valtavasti upeita ihmisiä ja moni yllä kuvailtu ongelma johtuu heikosta laji-identiteetistä ja itsetunnosta. Ei suinkaan siitä, että joku haluaisi ehdointahdoin vahingoittaa lajia tai sen harrastajia. Totuus kuitenkin on siinä mielessä karu, että jalkapallo on harrastetuin ja materiaalisesti tuetuin palloilulaji Suomessa, mutta tätä asemaa ei ole pystytty realisoimaan menestykseksi juuri millään arviointiasteikolla. Jalkapallon kautta lukemattomat ihmiset kokevat elämyksiä ympäri vuoden ja se on itsessään jo upeaa, mutta samalla myös todella masentavaa kun tätä potentiaalia ei pystytä siirtämään myös huipputason toimintaan. Toisaalta on rohkaisevaa tietää, että mahdollisuuksia ja pohjaa on. Tyhjästä ei tarvitse ruveta lajia synnyttämään.

HYVÄ RÄPY JA SYDÄNTEN KAPTEENI EI KOSKAAN JÄÄ UNHOLAAN!

Syyllinen kunnes lakkaa kannattamasta

Katselin viime viikolla lahelaisten kannattajien elämästä kertovan ansiokkaan dokumentin Jalkapallomaa (katsottavissa YLE Areenassa). Siinä kuvataan muutaman vuoden jaksoa pahamaineisten FC Lahti kannattajien elämää ja tekoja, mutta samalla annetaan myös varsin reilu mahdollisuus toisen puolen näkemyksille eli kuvataan niin seurajohdon kuin esivallankin toimintaa. Rehellisyyden nimessä on todettava, että en itse koe HC kannattamista omana juttunani, mutta ymmärrän sen perus ytimen  ja olen ollut tekemisissä ja katsomassa otteluita niin Suomen maajoukkueen kuin Tepsin HC kannattajien kanssa. Olen lukenut aiheesta ja katsonut elokuvia niin faktaa kuin fiktiotakin.  Kannattamista voikin lähestyä melkoisen monesta kulmasta ja helpoin, populistisin kulma on leimata koko toiminta kyseenalaiseksi huliganismiksi ja järjestäytyneen rikollisuuden liepeillä horjuvaksi vandalismiksi. Suomessa on otettu tämä linja, vaikka mitään todellista näyttöä vakavasta järjestelmällisestä rikollisuudesta ei ole. Valtaväestöltä, Palloliitolta ja viranomaisilta kun tuntuu unohtuneen kokonaan, että mauttomuus, lapsellisuus ja ylenpalttinen meuhkaaminen ei itsessään ole rikollista, vaikka se kuinka ottaisi päähän tai aiheuttaisi myötähäpeäntunnetta.

Suomessa on laki, joka tekee rikollisjärjestöön kuulumisesta laitonta. Tätä lakia ei ole koskaan oikeusistuimessa sovellettu. Jokainen tietää, että jos on hankaluuksia jonkun stalkaajan, hankalan exän, hullun naapurin tai vaikkapa työpaikkakiusaajan kanssa viranomaiset eivät voi asialle yhtään mitään ennenkuin jotakin oikeasti tapahtuu. Onpa lähivuosilta tiedossa tapaus jossa jengi suunnitteli pankkiryöstöä ja poliisi otti porukan talteen ennaltaehkäisevästi. Tällainenkin operaatio on laiton Suomen lain mukaan ja jopa rikoksessa käytettäväksi suunniteltua tavaraa määrättiin palautettavaksi näille ryöstön suunnittelijoille.

Mutta koitappa lähteä porukalla matsiin. Heti on paikalla kymmeniä järjestysmiehiä ja poliiseja, jotka katsovat oikeudekseen muiluttaa kannattajia ihan vain siksi, että heillä on huivi kaulassa tai lippu kädessä. Sen lisäksi joku mukanokkela ääliöhipsteri kirjoittaa lehteen pieni erektio pystyssä kuinka joku on huutanut katsomossa HOMO! On ihan selvää ettei kannattajat ole mitään pyhäkoululaisia, mutta siltikin tällainen ”ennaltaehkäisevä” leimaaminen on kansalaisoikeuksien vastaista. Kaikkein härskeintä toiminnassa on kuitenkin se, että on varsin hyvin tiedossa, että valtaosa kannattajien väkivallasta on ollut raskaasti järjestysmiehien ja poliisin provosoimaa. Tällainen toiminta varsinkin poliisilta on täysin anteeksiantamatonta ja aina merkittävästi vakavampaa häiriökäyttäytymistä kuin yksittäisen kansalaisen hulinointi. Kansalainen kun on vastuussa vain itsestään ja omista tekemisistään, kun taas poliisilla on virkavelvollisuus ylläpitää turvallisuutta.  On totaalisen perverssiä käyttää voimakkaita pakkokeinjoa kun perusteena on pelkkä paheksunta. Tällä perusteella viranomaiset voivat ruveta muiluttamaan kutakuinkin ketä tahansa.

Haluaisin ihan oikeasti tietää ne tilastota ja riskianalyysit joiden perusteella kannattajia on esimerkiksi otettu ennaltaehkäisevästi säilöön tai suljettu katsomoihin. Voin nimittäin melkoisella varmuudella väittää, vaikka en tässä rupea tilastotieteilijäksi, että esimerkiksi risteilymatkustajat tai rokkifestari asiakkaat ovat potentiaalisempia rikollisia tai rikoksen uhreja kuin jalkapallokannattajat. Tietenkin sillä perusteella, että asioita tarkastellaan toteutuneiden rikosilmoituksien ja toteennäytettyjen tekojen perusteella, eikä perstuntumalla ja taivastelulla. Kehoitankin tässä kaikkia pakkokeinojen kohteeksi joutuneita kannattajia ottamaan yhteyttä oikeusasiamieheen ja viemään juttunsa hänen tarkasteltavakseen, vaikka viranomaiset ja Palloliitto ovat eri mieltä on Suomessa kuitenkin oikeusturva myös jalkapallokannattajilla.

Itse en ole kunnollinen kannattaja. Minä olen vain virkamiesmäinen välihuutelija, joka keskittyy vittuilemaan ennen kaikkea vierasjoukkueen palaajille, valmentajille, tuomarille, Mursulle ja Sampo Koskiselle. Käyn peleissä säännöllisesti satoi tai paistoi puhun ja kirjoitan paljon paskaa jalkapallosta ja koitan kasvattaa kultaista sukupolvea junnuvalmentajana. Silti jopa minulle on tultu useampaa otteeseen katsomossa huomauttamaan kannattamisestani, jopa siinä määrin, että yhdessä ottelussa huusin protestina pelkkää IHQa koko pelin. Siitäkin saa oikein toteutettuna todella vittumaisen kuuloista. On totaalisen järjetöntä, että toisaalla sekä seurat että Palloliitto itkevät kulttuurin, kannattajien ja tunnelman perään. Sitten kun joku tarjoaa kaikkea näitä he toteavat, että väärin kannatettu.

Turussa pelattuun maajoukkueen harjoitusmatsiin liittyen Palloliiton piiri lähetti meille toimihenkilöille vetoomuksen, että menisimme katsomaan peliä. Liitto tuli oikein pari euroa vastaan lipunhinnoissa, minkä jälkeen ne putosivatkin tasolta persraiskaus vain perus ryöstöön. Tämä osoittaa täydellisimmillään sitä ylimielistä asennetta jolla palloliitto kohtelee sidosryhmiään. Matsiin olisi helposti myyty 10000 lippua, jos haluttaisiin sinne 10000 katsojaa, mutta ei haluta. Halutaan idiootteja kermaperseitä, jotka eivät tajua pelistä mitään, mutta ovat valmiita maksamaan harjoitusottelusta 50 egee. Sitten meiltä toimihenkilöiltä jotka raatavat ilmaiseksi tunteja laskematta kentän laidalla kinutaan vetoomuksella markkinointiapua totaalisen perseelleen hinnoitellulle tuotteelle. Toivottavasti siellä Palloliiton pääkonttorilla tajutaan lähiaikoina ottaa se pää pois perseetä ja kysytään markkinointi apua joltakin muulta kuin Kummolalta. Koska vaikka lätkäkansa onkin niin kiimasita, että heiltä voi kyniä sekunda tuotteesta moninkertaista ylihintaa niin jalkapallokannattajat eivät ole sentään niin idiootteja, vaikka joskus idioottimaisesti käyttätyvätkin.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ POROT! HYVÄ BOORIS!

Mursu palaa!

MyPassa on tehty hienoa ja ennakkoluulotonta työtä. Kriisissä olleessa seurassa tehtiin rohkeita ratkaisuja ja uudistuttiin. Muu Suomi oli tyrkkäämässä perinteistä menestysseuraa divariin kun paperitehtaan tuki häipyi, seurantalolla ei kuitenkaan lannistuttu. Vastoin kaikkia odotuksia MyPa on pystynyt pelaamaan tuloksekasta ja monipuolista jalkapalloa Toni Korkeakunnaksen johdolla. Korkeakunnas on toiminut MyPassa vastoin kaikkia suomalaisen huippuvalmennuksen oppeja. Hän on luottanut pelaajistoonsa ja opettanut heidät pelaamaan haluamaansa jalkapalloa. Kaikkein silmiinpistävintä on ollut se, että kyse on kokemattomista nuorista pelaajista, jotka ovat enemmän tai vähemmän muiden Veikkausliigaseurojen jämiä. Näiden nuorten rinnalla on pelannut muutama kokenut johtajatyyppi. Hienoa ja ennakkoluulotonta toimintaa niin valmennukselta, pelaajistolta kuin seurajohdoltakin.  Tämän lisäksi Korkeakunnasa on onnistunut olemaan varsin miellyttävä tasapainoilija mediassa. Hän ei ole profiloitunut miksikään suupaltiksi kaikentietäjäksi tai jalkapallon evankelistaksi, mutta ei myöskään miksikään kaikesta itkeväksi oman pesän sotkijaksi tai tekosyiden etsijäksi.  Suuri olikin yllätykseni kun MyPa julkisti uuden päävalmentajansa ja hän on Antti ”Mursu” Muurinen. Ikuinen suosikkini ja sexy footballin suomalainen Roberto Mancini.

Mancinissa ja Mursussa on todella paljon samaa. Molemmat ovat kiistatta menestyneitä huippuvalmentajia omalla tasollaan, mutta molemmilla on myös heikkoutensa ja ne heikkoudet ovat vielä hyvin samankaltaisia. Mursu on osoittanut olevansa voittava valmentaja ja varsinkin hänen taitonsa rakentaa joukkue ja oma valmennus tiimi on kiistatta parasta Suomen tasolla. Tästä herääkin ensimmäinen kysymys MyPan suhteen. Saako Mursu haluamansa pelaajat? Hänen tiedetään arvostavan kokemusta ja ns. valmiita pelaajia. Onko hänestä kasvattamaan nuorista raakileista itselleen kelpaavia laatupelureita? Nämä ovat kysymyksiä joihin saamme vastauksen ajan kuluessa. Veikkausliiga kaipaa itsekin kasvavia kasvattajia, ei valmiita huippuvalmentajia.

Varsinainen  syy Mursu antipatiaani on kuitenkin ihan toinen ja senkin hän jakaa Mancinin kanssa. Hänen ylimielisyytensä muita valmentajia, peliä ja katsojia kohtaan. En voi ikinä antaa Mursulle anteeksi kaikkea sitä parkua, jonka hän Veikkausliigan ylivoimaisinta materiaalia johtavana valmentajana vuodatti. Mikään ei koskaan ollut hänen vikansa. Aina vika oli pelaajissa, otteluohjelmassa, huonossa kentässä tai milloin missäkin. Myös hänen kommenttinsa siitä miten media kohtelee häntä epäreilusti, vaikka hänellä on niin pieni palkka oli jotakin mitä en voi koskaan unohtaa. Kaikissa näissä julkisissa mielipiteissä on yhdistävänä tekijän epäkunnioitus omaa lajiperhettä ja muita valmentajia kohtaan.  Tällaisten mielipiteiden esittäjä katsoo olevansa kaikkien yläpuolella ja oikeutettu jotenkin poikkeavaan kohteluun jostakin ainakin minulle täysin käsittämättömastä syystä. Hulluimmaksi tilanteen tekee se, että HJK:a kohdellaan muutenkin silkkihansikkain mediassa kaikkiin muihin seuroihin verrattuna. Toki Klubiin kohdistuu menestyspaineitakin enemmän, mutta se on täysin selvää kun kyse on Suomen selkeästi eniten panostavasta jalkapalloseurasta.  Toivottavasti tämä linja ei jatku MyPassa, mutta en jaksa olla kovin toiveikas. Toivottavsti Mursu malttaa vähintäänkin pysyä pois YLEn Mestareidenliigastudioista pilaamsta katselukokemusta, mutta veikkaampa että hän toimii kuten muutkin sitoutuneet suomalaisvalmentajat ja ajaa Helsingistä päivittäin varsinaiselle työpaikalleen. Kyllähän siinä sivussa hyvin ehtii telkkarissa pyörähtää.

Onneksi Palloliitto sentään jatkaa tutulla linjalla ja kusee seurojen ja pitkäjänteisyyden aamumuroihin. Kaikki junnumaajoukkueiden valmennuspestit on pistetty uuteen hakuun. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Mika Laurikainen ei hae pestiin U-21 joukkueessa ja häntä siihen uudelleen valita, jää häneltä hyvään vauhtiin päässyt karsinta kesken. Aivan törkeän typerää toimintaa Palloliitolta. Asian olisi voinut hoitaa monellakin tyylikkäämmällä tavalla. Sen lisäksi nämä pestit on suunniteltu jatkossa oman toimen ohella tyyppisiksi. Suomeksi samalla kun Palloliitto itse paasaa tarpeesta saada lisää päätoimisia valmentajia se itse vähentää omistaan. Selitykset siitä, että junnumaajoukkuevalmentajilla ei olisi päätoimisuuteen vaadittavaa määrää tekemistä on täysin johtamis- ja organisointikysymyksiä. On ihan sairas ajatus sekä kilpailutoiminnan, että seurajoukkueiden näkökulmasta koittaa värvätä vaikkapa joku Veikkausliigan päävalmentaja sivutoimisesti junnumaajoukkuevalmentajaksi. Idea on vastoin kaikkea mahdollista tietoa niistä ongelmista ja puutteista joita suomifutiksessa on.

Loppuun on pakko kirjoitta jotakin hyvääkin. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Capona. Tehtävä oli minulle vähän outo kun olen enemmänkin profiloitunut välihuutelijana. Peli oli Suomen tyttöjen U-19 maaottelu, joka pelattiin Paraisilla. Taas voin hyvällä omatunnolla sanoa, että olen pistänyt itseäni likoon suomalaisen jalkapallokulttuurin edistämiseksi. Minä, rumpu ja 700 katsojaa saatiin todistaa Suomen upeaa 3-1 voittoa Tsekistä ja tapahtiman kruununa Paraisten oma huippulupaus Julia Tunturi vielä viimesiteli Suomen avausosuman. Hieno tapahtuma ja varmasti nautinnollinen kokemus niin tytöille, katsojille kuin järjestäneille seuroillekkin.

HYVÄ RÄPY!