Lääkkeet Mixu LÄÄKKEET!

Nerokkaan suomalaisen animaatiositkomin Pasilan keskeinen esimieshahmo Rauno Repomies on toisinaan hieman sekava ja puhelee kummallisia juttuja. Silloin hänen on syytä napata mielialalääkkeensä, joista myös hänen alaisensa muistavat häntä napakasti huudahtaen muistuttaa.

Tämä tuli välittömästi myös Räpymiehen mieleen kun luin uusimmasta (#47 2013) Urheilusanomista maajoukkueemme päävalmentajan Mixu ”Positiivisuuden Prinssi” Paatelaisen purkauksen suomalaisesta junnutuotannosta. Mitä ihmettä voi sokeasti Teemu Pukin uuteen tulemiseen luottavan, median edessä pelkkiä pehmoisia puhuvan, entisen voimahyökkääjän päässä liikkua kun hän kohdistaa kritiikkinsä junnutuotantoon?

Junnutuotantoon joka ihan oikeassa todellisuudessa on pelkkää amatöörien puuhastelua ihan vanhimpia ikäluokkia ja suurimpia seuroja lukuunottamatta. Mixu käskee katsomaan junioritoiminnassa peiliin. Mixu kenen sinne peiliin pitää katsoa? Sen lapsensa joukkuetta valmentavan vanhemmanko, joka oman työnsä lisäksi pyörittää joukkueen valmennusta pelkällä hyvällä tahdollaan? Hänenkö? Onko Mixu suomalaisen futiksen rakenteet ja ammattimaisuus sillä tasolla, että tuollaisen kommentin voi edes heittää? Tiedätkö Mixu Paateleinen edes missä kunnossa sen ihan tavallisen keskivertoseuran junnuvalmennus on?

Edellisessä Urheilusanomien numerossa (#46 2013) PK-35 vantaan uusi päävalmentaja Jari Europaeus taas on paljon rehellisemmällä linjalla. Hän tyrmää ulkomaille haluavat juniorit haihattelijoiksi ja agenttien marioneteksi. Tämä onkin jo paljon lähempänä arkitodellisuutta kuin Mixun peiliinkatsomis jutut. Voisikohan Mixu soittaa Jarille ja kysyä mitä, esimerkiksi PK-35 tarjoaa 15-17 vuotiaille junioreille, joka on sellaista, että pelaajan ei oman kehityksensä ja mahdollisen jalkapallolla itsensä elättämisen nimissä kannata pyrkiä ulkomaille niin pian kuin pääsee?

Monessa ulkomaisessa akatemiassa pääsee kuitenkin jo rivipelaaja keskittymään vain jalkapalloon jalkapallomyönteisessä ympäristössä, vaikka ei mitään Lauri Dalla Valle tyyppistä sopimusta saisikaan. Valmentajat ovat päätoimisia ja heillä on apunaan myös ammattimaista tukihenkilöstöä. Vaikka pelaaja ei pääsisi välttömästi kiinni mihinkään miljoonatienesteihin on kuitenkin lahjakkaalla ja oikeasti ammattilaiseksi haluavalla pelaajalla mahdollisuus kustantaa oma elämisensä, asumisensa ja opiskelunsa keskittyen vain jalkapalloiluun. Moniko suomalainen seura pystyy tarjoamaan tällaiset puitteet 15-17 vuotiaille pelaajilleen?

Kaikille suomalaista jalkapalloa seuraaville on kuitenkin harvinaisen selvää ja ihan käytännössä osoitettua, että ainakin Veikkausliigan ja ykkösdivisioonan joukkueet sijoittavat vähät rahansa mielummin ulkomaalaiseen tusinaturistiin kuin suomalaiseen junioriin. Tässä kohtaa yleensä itketään sitä, että suomalaisten taso ei riitä, mutta mielellään heitä silti roikutetaan kokoonpanon täytteenä niin kauan kuin he eivät rupea vaatimaan muuta kuin ”nappikset ja tuulipuku”-tyyppistä sopimusta. Näiden faktojen valossa Europaeuksen lausunto tuntuu ihan yhtä absurdilta kuin Mixunkin. Samalla myös näemme miten kaukana ovat divarivalmentajan ja maajoukkuekoutsin huolet toisistaan.

Vanha suomalainen sanonta kuuluu: Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Tämä kannattaa jokaisen futisihmisen muistaa. Oli kyse junnusta, valmentajasta, seurasta tai maajoukkueesta. Sen sijaan, että Mixu höpäjää peiliin katsomisesta hänen tulisi mennä aktiivisesti mukaan järjestämään olosuhteet siihen kuntoon, että parempia junnuja edes voidaan toivoa. Hänen tämänkerteinen heittonsa vastasi realismiltaan sitä kuin vaatisi lottoajaa treenaamaan kupongin täyttämistä jotta päävoitto osuisi todennäkoisemmin. Samaten Europaeus voisi junnujen haaveilun kieltämisen sijaan keskittyä pistämään oman seuransa ammattimaisuus niin kilpailukykyiseen kuntoon, että seuraan tultaisiin kauempaakin sen sijaan, että sieltä lähdettäisiin.

HYVÄ RÄPY!

Advertisement

Räpymiehen kuolinmessu

Prologi

Varoitan heti alkuun: kirjoitus tulee olemaan pitkä kuin nälkävuosi ja en voi suositella sitä kenellekkään, joka ei ole kiinnostunut suomalaisen jalkapallon nykytilasta. Jos haluat lukea jalkapallosta kirjoituksia joissa on hauskaa kun on mukavaa lue niitä muualta. Kaiken tämänkin kirjoitan vain rakkaan lajin parhaaksi, mutta tunnelmat ovat sen verran synkät ettei tässä voi kuin kieriskellä karujen ajatusten keskellä. Otsikko on toivottavasti ennenaikainen, mutta näin Juho Lähteen Tepsistä poistumis uutisen jälkimainingeissa kuitenkin ainakin osittain totta. Otsikko luonnollisesti viittaa pelkoon, että myös Räpy jättää seuran ja silloin kuolee Räpymies, mutta vain syntyäkseen uudelleen toisella nimellä, fanien riemuksi ja vihamiesten harmiksi. Minä en voi lakata kirjoittamasta ennen kuin työni lajin parissa on lopullisesti tehty ja se hetki ei ole aivan nurkan takana.

Kaksi soturia, kaksi syöpää

Gert Remmel, tuo suomalaisen jalkapallojournalismin Don Quijote, kirjoitti Urheilulehden numeron 44 artikkelissa Sinivalkoinen vihollinen suomalaisen jalkapallon kahdesta syövästä. En aio tässä referoida kirjoitusta vaan kehoitan ihan suoraan menemään kioskille ja ostamaan lehden. Minä en saa tästä kehoituksesta penniäkään omaa hyvää, mutta minusta jokainen ansaitsee työstään rehellisen palkan ja Remmelin kirjoitus on jokaisen euron arvoinen.

Myös minulle voi tarjota vaikka oluen kun minut näkee jossakin, jos on nauttinut näistä minun kirjoituksistani. Lähetän myös tilinumeroni ihan mielellään halukkaille pientä korvausta varten. Sillä toisin kuin joku on jossakin epäillyt minulle ei tule minkäänlaista palkkiota näistä kirjoituksista tai klikeistä.

Haluaisin silti esittää herra Remmelille toiveen. Lakkaa Gert hyvä lyömästä Pullukkaa. Pullukka on seuraus ei syy. Ei ole Pullukan vika, että Veikkausliigan ammattimaisuuden taso on niin matala, että hän on dominoiva pelaaja jopa ylipainoisena. Se kertoo enemmän velmennuksesta, liigasta ja uutisoinnista kuin pelaajasta itsestään, että häneen suhtaudutaan kuten suhtaudutaan, vaikkei hän olekkaan huippu-urheilijalta edellytettävässä kunnossa.

Tämä edellä mainittu kirjoitus sai minut pohtimaan mitkä kaksi asiaa itse nostaisin suomalaisen jalkapallon kehityksen suurimmiksi syöviksi. Olen valmistautunut ryhtymään valmentajaksi kymmenisen vuotta. Olen lukenut, tutkinut ja ennenkaikkea katsonut peljä, jotta oppisin täysin ulkopuolisena lajiperheestä mitkä asiat ovat olennaisia. Mitkä mallit ja tarinat toistuvat niin menestymisessä itse pelissä kuin pelaajana tai valmentajana. Viisi viimeistä vuotta olen toiminut jalkapallon parissa valmentajana aktiivisen kannattamisen ja lajin analysoinnin lisäksi. Tämä aika ja työ on nostanut kaksi ongelmaa selvästi yli muiden. Minun mielestäni jopa yli Remmelin poimimien ongelmien, mutta tunnistan kyllä hyvin myös nuo artikkelissa mainitut vaivat. Minulle suurimpina syöpinä ovat nousseet esiin henkilökeskeisyys ja kommunikaatio.

Henkilökeskeisyys

Tämä syöpä on saastuttanut koko lajin pelaajista toimittajiin. Seuroilla ei ole metodia, identiteettiä tai prosessia on vain ihmisiä jotka joko ovat sitoutuneita tai sitten eivät. Vastuuvalmentajat, valmennuspäälliköt ja seurapomot vetävät omia linjojaan ja keskustelua tai yhteistyötä ei juurikaan harrasteta. Harvat valmentajat tuntevat seuran muita pelaajia saati toisten valmentajien toimintatapoja. Erilaisia palavereja pidetään ja suunnitelmia tehdään, mutta niiden jalkautuminen käytännön tasolle on heikkoa.

Sama koskee Palloliittoa. Palloliiton kouluttajien ja toimihenkilöiden olennaisin tehtävä tuntuu olevan pääkonttorin johtohahmojen tekemisten selittely parhaimmin päin, jotta seurojen kenttäväki ymmärtäisi tukea liiton puuhastelua. Palloliitto palvelee vain itseään ja koittaa saada myös seurat palvelijoikseen, vaikka roolien pitäisi olla täysin päinvastoin. Olen joutunut kokemaan vaivaannuttavimmat hetket lajin parissa juuri Palloliiton koulutuksissa ja tuntuukin siltä, että liiton olettamuksena on, että kenttäväki ei ymmärrä sen paremmin jalkapallosta kuin politiikastakaan juuri mitään.

Tästä johtuen linjauksien ja toimintatapojen jalkautuminen kentälle on täysin sitä toteuttavien henkilöiden käsissä. Mitään yhtenäistä linjaa ei ole koska kukaan ei katso kaikkien niiden älyttömyyksien koskevan itseään vaan vain muita jotka eivät ymmärrä lajia tarpeeksi. Onkin leimallista, että käytännössä kaikki Suomen menestyneimmät kasvattajaseurat ovat omien johtohenkilöidensä linjauksella irtisanoutuneet Palloliiton ohjelmista ja valmentaneet junnunsa oman mielensä mukaan. Siksi meillä ei ole mitään yhtenäistä pelitapaa tai taktiikkaa maajoukkuetasolla kuten esimerkiksi Ruotsilla on ollut jo vuosikymmenet.

Luonnollisesti tämä johtaa siihen, että kun seuroissa tapahtuu henkilövaihdoksia tapahtuu aina myös muutoksia linjassa. Surkuhupaisaa on että tämäkin rakenne toistuu ihan samana oli kyse yhden seurajoukkueen ikäluokan vastuuvalmentajasta tai Palloliiton puheenjohtajasta. Se kuuluisa ja mantrana hoettu pitkäjänteisyys näyttääkin olevan suoraan sidottu kunkin pestin haltian virassa pysymiseen. Käänteisellä puolella tämä on sitten johtanut siihen ajatustapaan, että kun jossakin asiassa on jokin ongelma niin sen ratkaisemisen sijaan pistetään mies vaihtoon ja hetken päästä ihmetellään kun sama ongelma vaivaa edelleen. On nimittäin ihan sama kuka junaa ajaa, jos raiteet on poikki.

Kommunikaatio

Tämä on edellä mainitun syövän ruma veli. Kommunikaation heikkous kulkee myös läpi koko lajin. Se alkaa pelaajien kommunikaatiosta kentällä ja jatkuu seurojen ja liiton kautta Mixu Paatelaiseen. On ollut upeaa seurata miten Jukka Jalonen jääkiekossa ja Henrik Dettman koripallossa ovat alkaneet puhua muuntelematonta totuutta. Jääkiekossa ja Jalosen kohdalla kyse on pitkän prosessin lopputulemasta ja Dettmanin kohdalla taas olennaisesta osasta hänen metodiaan, joka puolestaan on toiminut osana pitkää prosessia jonka kautta mahdottomasta on tehty mahdollista.

Jalkapallossa toimitaan päivastoin. Kylmänsodan aikaisella kommunikaatiologiikalla lajijohtajat ja vastuuhenkilöt pyrkivät rajoittamaan tiedoitusta hallitakseen sitä, vaikka nykyisessä mediaympäristössä omaa julkisuuskuvaa hallitaan juuri päivastaisella keinolla eli olemalla ensimmäisenä ja joka paikassa esillä totuuden kanssa. Peittely, salailu ja totuuden muuntelu mieleiseksi on jo itsearvollisesti negatiivista toimintaa oli sen sisältö mikä hyvänsä. Tämä liittyy ihan suoraan myös tuohon henkilökeskeisyyteen. Rajoittamalla kommunikaatiota pyritään tekemään itsestä korvaamattomia ja siten käytetään valtaa suhteessa muihin.

Koko lajin yhteisöllisyys on käsitetty aivan väärin. Minulle eräs maajoukkuevalmentaja sanoi kun kysyin, että eikö pitäisi kannustaa lapsia ja vanhempia myös katsomaan jalkapalloa, että ei kannata, koska muuten sieltä tullaan kyselemään että, miksi meidän lapsi ei osaa syöttää niinkuin Messi. Jos valmentaja ei kykene saati halua vastata tuollaiseen on yksiselitteisesti väärissä hommissa.

Tällaisen linjan kokonaisvaikutus on se, että laji näyttätyy kenttätasolla ulossulkevana ei mukaan kutsuvana. Tämän linjan kristallisaatio on suhtautuminen kannattajiin. Tuntuu että seuroilla ja Palloliitolla on varaa heittää osa katsojista ei toivottujen laariin. Halutaan ääntä, tunnelmaa, lipputuloja ja oheisostoja. Mutta vain sellaiselta porukalta, joka osaa taputtaa oikeassa kohtaa, maksaa mukisematta ylihintoja ja käyttäytyy muutenkin enemmän kuin oopperavieraat eikä niin kuin rokkifestareilla kävijät. Onkin todella harmi, että tämä lajijohtajien visio ja todellisten kannattajien profiili kohtaa perin huonosti. Kaikkein hulluinta on silti se, että jotkut tahot pyrkivät väkisin tekemään Suomeen futishuligaaneja, vaikka niitä ei meillä ole. Pitäisi muistaa, että myös jalkapallokannattajia voidaan tuomita vain oikeasti tehdyistä asioista ei mielikuvista.

Epilogi

Nämä asiat ovat minun matkallani lajin parissa nousseet esiin suurinpina ongelmina ja on sanomattakin selvää, että suomesta löytyy paljon sellaisa seuroja, valmentajia ja muita toimihenkilöitä jotka toimivat ihan toisin. Nämä ovat vain yleisellä tasolla vastaan tulleita havaintoja. Lajin parissa on valtavasti upeita ihmisiä ja moni yllä kuvailtu ongelma johtuu heikosta laji-identiteetistä ja itsetunnosta. Ei suinkaan siitä, että joku haluaisi ehdointahdoin vahingoittaa lajia tai sen harrastajia. Totuus kuitenkin on siinä mielessä karu, että jalkapallo on harrastetuin ja materiaalisesti tuetuin palloilulaji Suomessa, mutta tätä asemaa ei ole pystytty realisoimaan menestykseksi juuri millään arviointiasteikolla. Jalkapallon kautta lukemattomat ihmiset kokevat elämyksiä ympäri vuoden ja se on itsessään jo upeaa, mutta samalla myös todella masentavaa kun tätä potentiaalia ei pystytä siirtämään myös huipputason toimintaan. Toisaalta on rohkaisevaa tietää, että mahdollisuuksia ja pohjaa on. Tyhjästä ei tarvitse ruveta lajia synnyttämään.

HYVÄ RÄPY JA SYDÄNTEN KAPTEENI EI KOSKAAN JÄÄ UNHOLAAN!