Olen taas vaihteeksi saanut puhua futiksesta sydämmeni kyllyydestä ja siksi kirjoittaminen onkin jäänyt vähemmälle, vaikka juuri nyt olisi kirjoittamiselle eniten tarvetta kun kylmä talvi painaa päälle ja kotimainen futis on päässyt melkein jo talviunilleen. Joulukuun alusta alkaavaa mediahiljaisuutta täytyy koittaa kuitenkin rikkoa ainakin silloin tällöin.
Eniten on puhuttanut tietysti Islanti ja se miten he voivat olla MM-karsinnassa ja tuottaa niin paljon ammattilaisia ja Suomi taas tuntuu vain hiipuvan, vaikka toinen toistaan upeampia kehitysohjelmia julkaistaan harva se viikko.
Mikko ”pikku-Jallu” Hyyrynen pisti oman lusikkansa soppaan naamakirja sivullaan tai ainakin näin juttu somessa levisi. Valitettavasti lähde oli niin halvatun epämääräinen, että minä en ainakaan uskalla pistää kirjoitusta 100% varmasti Hyperin piikkiin. Viesti oli kuitenkin selvä. Suomessa ei ole futiskulttuuria ja maajoukkueesssa ei ole muita kansainvälisen tason pelaajia kuin Roma ja Nikke.
Jotkut pahoittivat tästä mielensä ja katsoivat Hyperin nostaneen itsensä norsunluutorniin ja paskoneen sieltä eritoten TPS-kannattajien päälle. Mielensäpahoittajat ovat jopa enemmän asian ytimessä kuin Hyper. Suomalaisessa keskustelukulttuurissa kritiikiä luetaan juuri näin. Väitän että Hyper rakastaa kutakuinkin jokaista O-katsomolasita kuin omaa veljeään ja nämä uskolliset ovat niitä valopilkkuja joiden takia yli kolekyymppinen perheellinen ammattijalkapalloilija viitsii vuodattaa sydänvertaan naurettavaa korvausta vastaan ja juosta siihen päälle hankkimassa muualta lisätienestejä. Tähän voisikin lanseerata sanonna: Ei kourallinen kannattajia kulttuuria tee.
Tästä päästäänkin sitten asian ytimeen. Suomalaisen jalkapalloilun lippulaiva on Helsinki Cup ja Turussa toistuu sama kuvio ja Aura Cup on selkeästi merkittävin jalkapallotapahtuma Turussa. Tässä siis puhutaan kansainvalisen ja kansallisen tason merkittävyydestä. Vertailussa nämä tapahtumat ovat kilpilukykyisempiä huippu tuotteita kansainväliselle ja kansallisella tasolla omissa kategorioissaan kuin Suomen maajoukkue tai kumpikaan Turkulainen Veikkausliigaseura on omissaan. Nämä junioritapahtumat pesevät laajuudessaan, laadussaan ja ammattimaisuudessaan ammatilaisjalkapallon kutakuinkin kaikesssa. Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että kyllä meillä on timanttista jalkapallokultturia, mutta se vain ei ole kilpajalkapallokultturia vaan harrastejalkapallokultturia.
Sama toistuu pelaajakehityksessä. Suomalaiset seurat ja pelaajat pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa jopa erinomaisesti aina yläasteikään asti. Sitten tapahtuukin häkellyttävän nopea pudotus ja U-19 iässä aletaan olemaan hämmentävän kaukana. Aletaanko tässä siis lähestyä itse asiaa? Näkeekö joku muu tässä jotakin kuviota? Minä näen. Jalkapallon harrastamiseen suhtaudutaan Suomessa todella myönteisesti, mutta ammattilaisuuteen negatiivisesti. Pelaajat ja seurat ovat harrastetasolla kansainvälistä huippua, mutta ammattilaistasolla olemme totaalinen peräkylä.
Tämä johtuu ihan täysin siitä, että kaikki urheilu koetaan Suomessa amatööripohjalta. Vain menestys lasketaan ja urheilemiselle ei nähdä muita arvoja. Urheilu ei kuitenkaan ole ennenkaikkea voittamista vaan viihdettä ja siinä tulee ammattilaisuuden ja amatööriyden tärkein ero. Ammattilainen tekee voittamisen ohessa aina myös toista työtä eli myy itseään ja lajiaan. Tätä meillä ei osaa juuri kukaan. Eivät urheilijat, valmentajat tai johtajat. Tämä taas johtuu lähtökohtaisesta amatööriydestä eli siitä, että seurojen tulovirrat tulevat enimmäkseen muita teitä kuin itse tehdystä myynnistä. Seurajohtajalle on olennaisempaa tuntea erilaisten tukihimmleiden hakuprosessit kuin osata myydä seuraansa.
Kaikkein karuiten tämä näkyy suhtautumisessa kannattajiin. Ei Palloliitto ja seurat voisi potkia ydinasiakasryhmäänsä päähän niinkuin nyt on kannattajille tehty, jos kyse oikeasti olisi ydinasiakkaista. Kyse on siitä, että puhtoinen ja siloinen imago on todellisten ydinasiakkaiden mielestä tärkeämpää kuin kannattajakulttuuri. Koska ydinasiakkaat ovat virkamiehet ja yritykset eivät ördäävät vaahtosuiset ultrat.
Miten tämä kaikki liittyy siihen mainittuun pelaajatuotantoon? No homma on lopulta hyvin yksinkertainen. Pelaajat kehittyvät maksimaaliselle harrastaja tasolle ja sitten pitäisi hypätä suoraan ammattilaisuuteen. Tämähän ei ole lainkaan realistinen polku. Se suuri ero kansinväliseen tasoon syntyy siinä, että meiltä puuttuu kokonaan ammattiin valmistava vaihe. Tällä tarkoitan sitä kohtaa missä siirrytään pelkästä pallon potkinnasta kokonaisvaltaiseen ammattilaisuuteen. Suomessa tätä ei kuitenkaan koeta vaihtoehtona vaan ainostaan kuumimmat huipputalentit tullaan hakemaan ulkomaille.
Tarvitsisimme kuitenkin ihan omaankin tarpeeseen myös Veikkausliigan runkopelaajien tasoisia perusammattilaisia joiden tuotanto ei missään nimessä ole tällä hetkellä riittävällä tasolla. Käytännössä täma asia tulisi korjata kuten taiteen puolella on tehty eli perustamalla kansallisella tasolla toimiva jalkapallo-opisto joka kouluttaisi pääsykokein valittavista pelaajista ammattijalkapalloilijoita kootusti suomalaiseurojen tarpeisiin. Olennasinta tässä on se muutos, että jalkapalloilijasta tulisi ihan oikea ammatti. Tämä järjestelmä ei luonnollisestikaan poistaisi nykyistä pelaajien kehityspolkua vaan tulisi sen päälle auttamaan pääasiassa harrastepohjalta toimivia seuroja tuottamaan oikeita ammattilaisia.
HYVÄ RÄPY!
Räpymies 