On asioita joista ei yleensä firman pikkujouluissa paljon puhuta. Ne ovat uskonto, politiikka ja oma suosikkifutisjengi Suomessa . Syykin on sama: nuo kaikki ovat niin henkilökohtaisia asioita, että niistä ei voi puhua kovinkaan analyyttisesti ja pelko leimaantua joksikin pitää suut usein supussa. Toinen syy on se, että näissä kysymyksissä on hyvin vaikea määrittää oikeaa tai väärää. Jokainen kuitenkin valitsee uskonnon, poliittisen puolueen ja suosikkijenginsä oman makunsa ja samaistumisensa mukaan.
Tästä huolimatta kuulee jatkuvasti, kuinka milloin kukakin valopää puhuu siitä, että menestys tuo kannattajia. Ei tuo. Menestys tuo henkilöprostituoituja ja se voi tuoda myyntiä tai hetkellisen piikin katsojalukuihin, mutta ei sen varaan voi identiteettiä rakentaa. Kenen mielestä on fiksua valita uskonto tai poliittinen puolue sen mukaan mikä on suosituin? En nyt lähde väittämään etteikö joku niin tekisi, mutta onhan se ajatuksena ihan yhtä typerä kuin se, että joku alkaa pitämään Cheekiä parhaana muusikkona vain sen takia, että hän sattuu myymään eniten levyjä.
On jotenkin hullua, että tilanne on toinen kun puhutaan kansainvälisestä huippufutiksesta. Moni suomalainenkin kulkee ylpeästi ruoto suorana mainostaen jotakin kansaivälistä suuryritystä. Tottakai on pakko myöntää, että suurimmat seurat ovat onnistuneet brändäyksessä hyvin. Sen näkee siinä, että lähes kaikkien mielestä on ihan oke kulkea FC Parsaloonan pipossa, vaikka onkin nähnyt yhden joukkueen pelin kuluneen vuoden aikana, eikä edes tajua markkinoivansa samalla katalonialaista kansallistunnetta. Ihan yhtä oke on heittää asiantuntemuksella potkupallomantraa kun näkee jonkun kulkevan Veikkausliigaseuran huivi kaulassa. Näiden asetelmien ja mielikuvien muuttaminen on suomalaisten seurojen, Veikkausliigan ja Palloliiton suurin haaste. Eikä asetelman muuttamiseen auta lainkaan se, että kyseisten instituutioiden toimihenkilöt kulkevat ympäri tiedotusvälineitä hokemassa lopputurnaushöpinöitä ja harhaisia toiveita Mestareidenliigan lohkovaiheesta.
Perustavanlaatuinen ongelma tässä asiassa on se, että seurat, Palloliitto ja Veikkausliiga luulevat, että he saavat valita kannattajansa. Suurin osa futiksen vähäisestä markkinoinnista on heikosti suunnattua ja usein sillä tavoitellaa liian epämääräistä joukkoa. Juhlapuheiden ja arkipäivän toimen perusteella maksukykyiset perheelliset kannattajat ovat johtajien unelmissa ykköskohteena. Tämän asiakasryhmän ongelma on se, että juuri tämä porukka vaatii olosuhteita joita jalkapallolla ei ole tarjota. Lajipäättäjien tulisikin tehdä kunnollinen markkinatutkimus ja kohdistaa markkinointiresurssit sen mukaan. Kannattajat nimittäin määrittävät joukkueen eikä päivastoin.
Sanojeni vakuudeksi otan Aleksi Valavuoren. Hän on tehnyt kaiken käytännössä täysin päivastoin kuin suomalaisen urheilujohtamisen rautaiset ammattilaiset. Hän on purrut kättä joka ruokkii. Hän on kulkenut ympäri kyliä sanomassa mielipiteitä asioista joihin hän ei pysty vaikuttamaan. Hän ei ole tajunnut omaa parastaan, eikä kumartanut kuvia tai nimiä. Hän on sanonut ääneen unelmoivansa ja mikä pahinta ottanut riskejä unelmiensa toteuttamiseksi. Hän on vastannut kun kysytään ja kaikesta tästä huolimatta hän on pystynyt tekemään valtavasti asioita joista vielä ennen häntä oli täysin varma tieto, että ne ovat mahdottomia. En epäile hetkeäkään etteikö häntä pidetä kabineteissa ärsyttävänä nousukkaana ja moni varmasti odottaa pääsevänsä nauramaan hänen epäonnistumiselleen.
Mikä sitten on hänen salaisuutensa ja eronsa muihin? Hän elää tässä ajassa. Hän tarjoaa kannattajille sitä mitä he haluavat, eikä yritä päättää kannattajien puolesta. Hän uskaltaa otta riskejä ja eläytyy tekemiseen. Tärkein ero on kuitenkin se, että hän tuntee kohderyhmänsä paljon paremmin kuin vanhanliiton pomot. Valavuori tekee kaiken siten, että hän kutsuu kaikki mukaan kokemaan jotakin ainutkertaista. Kun taas muut urheilujohtajat keskittyvät karsimaan pois väärinkannattajia ja toitottamaan mahdollisia esteitä ja riskejä ympäri tiedotusvälineitä.
Toivonkin tässä, että futispomot ymmärtävät katsoa maailmaa hieman toisesta vinkkelistä ja tajuavat, että menestyksen sijaan jalkapallon päätuote on yhteenkuuluvuuden tunne. Se tunne ja kokemus kuulua johonkin ja kokea niin voitot kuin pettymyksetkin omien värilasiensa läpi. On tajuttava, että nykyinen tapa puuttua ja rajoittaa tunteenpurkauksia niin kentällä kuin katsomossakin sotii kaikkea sitä vastaan miksi ihmiset peleihin tulevat. On sanomattakin selvää, että ylilyönteihin tulee puuttua, mutta nykyinen neuroottinen hyssyttelylinja tulee näivettämään orastavan kannattajakulttuurin alkuunsa. Jotta jalkapallokulttuuri voi nousta Suomessa kansainväliselle tasolle on annettava kaikkien kukkien kukkia. Ensin on panostettava määrään. Määrän kautta tulee tunnelma ja lopulta tunnelman kautta tulot. Sitten kun tuo pyörä pyörii voidaan joskus saada aikaan tuloksiakin. Tämä ketju ei toimi, jos sitä yritetään toteuttaa jossakin muussa järjestyksessä.
HYVÄ RÄPY! HYVÄ BISONS! KUOLEMA MONOPOLEILLE!
Räpymies 