Häiritseekö Messiä suomalainen potkupallo?

Urheilu-Sanomien toimittaja Saku-Pekka Sundelin kirjoitti tuoreimmassa (#24-2014 ) NappulaKengässä kolumnissa ihan olennaisesta asiasta. Hän hämmästeli sitä miksi futisihmiset kinastelevat kansainvälisten näytösotteluiden merkityksestä ja ennenkaikkea vaikutuksesta suomifutikselle. Artikkelin perusajatuksesta olen ihan samaa mieltä. Kinastelu, nimittely ja suoranainen keskinäinen halveksunta on ihan  turhaa kansainvälisen jalkapallon ja paikallisen jalkapallon kannattajien välillä. Olen itsekin kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin. https://rapymies.wordpress.com/2013/08/11/valtavan-merkittava-kirjoitus/ https://rapymies.wordpress.com/2014/03/22/henkiloprostituutio-on-jalkapallon-pahanlaatuinen-kasvain/ https://rapymies.wordpress.com/2014/01/28/myrsky-puolityhjassa-vesilasissa/

Sundelin kirjoituksessa on kuitenkin pieni, mutta merkittävä virhe. Hän antaa aivan liian suuren vastuun nokittelusta sille pienellä ja äänekkäälle suomifutiksen kannattajakunnalle joka puolustaa omiaan hyvinkin agressiivisesti. Tämä pieni tulkinta antaa aivan väärän kuvan suomifutiksen kannattajista ja samalla koko asiasta.

Minun kokemukseni mukaan tilanne on niin, että juuri suomifutiskannattajien keskuudessa ollaan avarakatseisia kaiken futiksen suhteen. Monet katsovat hyvin paljon kansainvälistä jalkapalloa niin maaotteluita kuin ulkomaisia liigojakin. Monet osallistuvat itse paikalliseen futikseen puulaakipelaajina, toimihenkilöinä tai junnujen vanhempina. Suomifutiksen puolestapuhujat ovat myös yleensä melkoisen valistuneita lajin virtauksista ja myös suurimpien otsikoiden ulkopuolisista tapahtumista.

Minun käsitykseni mukaan vastakkainasettelu on  lähtöisin näiltä henkilöprostituoiduilta jotka seuraavat vain huippufutista ja puhuvat suomalaisesta potkupallosata. Heidän ylenkatseensa ja pilkkansa on  se liikkeellepaneva voima, joka on saanut pienen ääriryhmän suomifutispuristeja huutamaan mieshuoraa.  Tähän on vaikuttanut myös kannattamisen trendit ulkomailla.

Minä ymmärrän itse paljon paremmin näitä suomifutispuristeja. On päivänselvää, että pienenä vähemmistönä valtavirran keskellä on pakko puolustaa omia kantojaan paljon agressiivisemmin kuin kansaivälisen futiksen ystävät. Kaikki kuitenkin ymmärtävät hyvin miksi on niin jumalattoman hienoa mennä katsomaan Englannin ja Viron välistä harjoitusottelua samalla kun Suomi pelaa karsintapeliä Helsingissä. Sitä taas ei ymmärrä kukaan, jos valitsee paikallisen divariseuran matsin mestareidenliigan sijaan.

Tästä syystä toivoisinkin, että Sundelinin kaltaiset toimittajat jotka ihan hyvin tietävät miten asiat oikeasti ovat eivät automaationomaisesti osoittelisi syyttävällä sormella sitä pientä vähemmistöä tämän vastakkainasettelun ylläpidosta. Vaan kysyisivät rohkeasti sen olleellisen kysymyksen: Häiritseekö Messiä suomalainen potkupallo?

HYVÄ RÄPY! Ole Messi! OI Suomi ON! Forza Italia!

Advertisement

Kiitos Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre

Viime lauantaina (3.5.2014) pidettiin jo klassikoksi muodostuneen Who’s got the ball now? futisvisan tämän kauden finaali. Finaali sisältää normaalin visan lisäksi koko kauden palkintojen jaon ja extra paljon bissekysymyksiä. Tänä vuonna jaettiin muutama henkilökohtainenkin erityispalkinto ja olin otettu siitä, että kilpailun tuomaristo halusi palkita minut. Tästä syystä haluan kiittää omasta puolestani kilpailun järjestäjiä tällä kirjoituksellani.

Palkinnon jakoperusteeksi mainittiin ”Työ Varsinais-Suomalaisen jalkapallon hyväksi” mikä kuulostaa varsin komealta. Todellisuudessa kaikki kisan järjestäjiin ja tuomaristoon kuuluvat henkilöt ansaitsisivat ihan saman palkinnon ja ehkä juuri sikisi onkin niin hienoa saada tällainen tunnustus ihmisiltä, jotka tekevät ihan oikeasti samaa työtä. Vertaisilta saatu arvostus tuntuu aina koskettavalta. Ihan kuten olemme saaneet niin usein kuulla pelaajien ja valmentajien suusta heidän vastaanottaessaan nimenomaan kolleegoidensa äänestämiä palkintoja.

Todella moni muukin ansaitsisi työstään arvostusta ja palkintoja paljon useammin. Minut erottaa sadoista juniorivalmentajista, kannattajista ja futisromantikoista vain se, että minä pidän meteliä itsestäni ja sohlaan suuna päänä, joka sopassa. Todella moni toimija jalkapallon parissa ansaitsisi enemmän arvostusta kuin saavat. Tämä liittyy  ilmiöön johon olen juniorijalkapallon parissa törmännyt. Laji-ihmisten heikkoon omanarvontuntoon. Kun omaa tekemistä ei pidetä oikein minään niin ei kukaan muukaan osaa ja ymmärrä arvostaa. Huvittavaa tilanteesta tekee se, että lapsille kyllä muistetaan jakaa mitaleja, pystejä ja kunniakirjoja, mutta toimihenkilöt saavat itse tyytyä muutamaan selkääntapautukseen ja seuran tarjoamaan olueen saunaillassa.

Tilanne tulee kuitenkin jatkossa muuttumaan. Urheiluseurojen toiminta on suuressa murroksessa ja on täysin väistämätöntä, että urheilu-ja liikuntaharrastuksen toteuttaminen ja organisointi tulee muuttumaan täysin ammattimaiseksi. Tämä johtuu siitä miten täydellisesti toiminnan rahoituspohja ja ihmisten käyttäytyminen ja odotukset ovat muuttuneet. Nykyään seuroilta odotetaan valmiita ”tuotteita” joihin harrastajien ja heidän vanhempiensa ei tarvitse itse tuottaa sisältöä. Siinä missä ennen oli ihan luonnollista, että tehtiin talkoita ja vanhemmat hoisivat seuran ja joukkueiden pyörittämisen nykyään odotetaan, että seura tarjoaa kaiken ja vanhemmat maksavat suoraan rahalla. Nykyisella seurarakenteella tähän ei pystytä vastaamaan. Oman liemensä soppaan lisää se, että kunnat eivät enää tuota liikuntapalveluita lapsille ja nuorille peruskouluvetoisesti kuten ennen vaan hakevat ostopalveluita ulkopuolisilta. Käytännössä siis urheiluseuroilta. Nämä muutokset tulevat väistämättömästi johtamaan kokonaisen uuden teollisuudenalan syntymiseen terveyden, hyvinvoinnin ja liikunnan alalla. Tässä kehityksessä tulevat pärjäämään ne toimijat, seurat tai yritykset, jotka osaavat rakentaa toimintansa siten, että eri tahojen yhteistyön kautta toiminta pystytään muuttamaan täysin ammattilaisvetoiseksi.

Jollakin tavalla Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre ovat yksi esimerkki siitä miten urheilu ja vaapaa-aikatuote tulee jatkossa verkostoitumaan. Tämä yhdistelmä ei toki mitenkään liity lapsiin ja nuoriin vaan nimenomaan huippu-urheiluun ja sen sitomiseen muiden tuotteiden yhteyteen. Silti pohjalla on vastaava rakenne, joka murtaa vanhaa sponsori-sponsoroitu kaavaa. Pikku-Torren ja futiskansan yhteistyö on varsin avointa ja kaikki osalliset tietävät mistä on kyse. Jokainen ymmärtää, että jälkipelit, vanhat knopit, olut ja pähkinät ovat parasta seuraa jalkapallolle. Yksinkin niitä voi toki harrastaa, mutta kun joukkoon lisää samanmielisen yhteisön niin hupi nousee taas uudelle asteelle. Pikku-Torre tarjoaa puitteet ja me osallistujat ymmärrämme käydä tiskillä tiheään tahtiin. Futisvisassa ei ole lavatanssien kaltaista ongelmaa, että asiakkaat nauttivat palvelusta, mutta juovat samalla vettä omasta pullosta. Toivottavsti jatkossa seurat ja ravintolat pystyvät löytämään toisensa entistä paremmin ja samankaltaisa konsepteja pystytään luomaan myös suorassa yhteistyössä seuran ja ravintolan välillä. Tämä kuitenkin vaatii hiukan työtä ja järjestelyjä. Pelkästään se ei riitä, että matsin jälkeen kuulutetaan jälkipelejä siellä ja siellä.

Haluan vilpittömästi kiittää saamastani tunnustuksesta ja toivon voivani jatkossakin osallistua Pikku-Torren mahtavaan Who’s got the ball now futisvisaan. Odotan jo innolla ensi kautta ja toivon pääseväni paikalle hiukan useammin kuin tällä kaudella.

Loppuun vielä pakko palauttaa Maukalle palvelus: Pikku-Torre ei ole maksanut tästä mainoksesta mitää.

Hyvä Räpy! Forza Torre Calcio!

 

Henkilöprostituutio on jalkapallon pahanlaatuinen kasvain

Glooryhuntteri,tuulihattu,tuulari,mieshuora eli henkilöprostituoitu. Urheilukannattaja, joka on myynyt sielunsa ja ruuminsa jollekkin kaukaiselle brändille ja kokee, usein täysin vilpittömästi, olevasa osa brändin yhteisöä. Tämä ilmiö koetaan usein paikallisuuden vastakohdaksi. Monet ovat suorastaan raivoissaan tällaisesta käytöksestä ja kokevat sen nakertavan paikallisen urheilun pohjaa kohtuuttomasti. Toiset taas, lähinnä itse henkilöprostituioidut, kokevat syys-seuraussuhteen juuri päivastaiseksi eli paikallisen toiminnan heikko taso ja epäkiinnostavuus ajavat kannattamaan kansainvälisiä megakorporaatioita. Kolmannet pysyvät fiksusti erossa koko keskustelusta ja antavat kaikkien kannattajien kukkia.

Oma kantani aiheeseen on kulkenut mielenkiintoisen polun. Ensimmäinen symppaamani joukkue on ollut Italian maajoukkue ja se nyt on henkilöprostituutiota, jos mikä. Seuratasolla olen ajautunut nykyiseen tilaani pienen Piffenin toimihenkilönä ja vähän isomman Tepsin julkikannattajana ihan rehellisesti Nelosen Mestareidenliigalähetyksien kautta. Tiedän että monilla polku kulkee toiseen suuntaan. Oman tai lapsen harrastuksen kautta alkaa katsoa ensin paikallista futista ja ajautuu sitten kovemman futiksen käyttäjäksi ja lopulta kun annokset ovat kasvaneet ei pysty nauttimaan enää muusta kuin absoluuttisesta huippufutiksesta. Omalta sohvalta HooDeenä tietysti.

Silti herää kysymys: Mikä absoluuttisen huipun määrittää? Ja ovatko henkilöprostituioidut sittenkin vain kansaivälisen seksisirkuksen uhreja?

Meistä jokainen on varmasti kuullut tulkinnan siitä miten vaarallista on lapsille nähdä pornoa. Lapselle syntyy väärä käsitys seksistä ja suhde oikeaan todelliseen seksiin muuttuu kieroutuneeksi. Mitä jos tämä sama tapahtuu myöskin henkilöprostituoiduille. Mestareidenliigan finaalista voi saada täysin väärän kuvan siitä mitä jalkapallo oikeasti on. Jokainen joka on tarpeeksi perehtynyt jalkapalloon ymmärtää, että joukkueiden ja pelaajien taipaleelle mahtuu hyvin monenlaisia pelejä. Ei jokaiseen matsiin sytytä samalla tavalla. Sää, vuodenaika, sarjasijoitus, otteluruuhkat, loukkaantumiset ja muutkin syyt heittelevät pelien tasoa hurjasti. Jos alkaa arvottaa kaiken futiksessa absoluuttisen huipun mukaan suurin osa peleistä muuttuukin yhtäkkiä melkoisen keskinkerteisiksi. Silloin nousevat esiin muut seikat.

Kun olin aloittamassa taivaltani henkilöprostituoidusta lutuuri-lasseksi, suosittu keskustelunaihe oli, kumpi on parempaa futista maajoukkueiden lopputurnaukset vai mestareiden liiga. Moni pitää lopputurnauksista. Ne ovat helppoja, nopeita ja dramaattisia. Sankareita syntyy ja kuolee ja on helppo luoda tyhjästä symppauksen kohteita. Kukapa ei muistaisi Carlos Valderramaa tai Alexi Lalasta lopputurnauksista, vaikka käsitystä heidän seurajoukkueurasta ei olisikaan. Sarjajalkapallon seuraaminen onkin sitten paljon kikkisempää hommaa. Pelejä on valtavasti ja tarinat syntyvät toisinaan todella pitkien polkujen kautta. On hyvin vaikeaa, jos ei mahdotonta, nauttia kolmosdivarimatsin katsomisesta ilman henkilökohtaista sidettä. Tässä rakenteessa saattaa olla koko ongelman avain. Kolmosdivarimatsi on kuitenkin lähempänä jalkapallon henkistä ydintä kuin lopputurnaukset, vaikka viihteen näkökulmasta asetelma on päinvastainen.

Asiassa on mielestäni kaksi selkeää avaintekijää: helppous ja erityislaatuisuus. Jos haluaa nauttia oman seuransa elämästä mahdollisimman läheisesti, se on paradoksaalisesti helpompaa jos kannattaa jotakin suurta kansainvälistä urheilubrändiä. Kaikesta kerrotaan. Uutiskirjeitä, videoklippejä ja vaikka mitä muutakin tietoa on saatavana niin paljon kuin jaksaa kaivaa. Omasta paikallisesta seurasta usein joutuu pienellä salapoliisityöllä etsimään tärkeimmätkin uutiset. Suurempi ero on kuitenkin tarinoiden rakentamsessa. Suurten sarjojen suurien joukkueiden kaikki draamaelementit pureskellaan valmiiksi ja analysoidaan kymmenien eri medioiden ja toimittajien toimesta. Henkilöprostituoidun ei tarvitse kuin nauttia kyydeistä. Toinen vaihtoehto on, että ei edes halua tietää vaan haluaa vain huippukokemuksen pari kertaa vuodessa. Silloin on ihan eri juttu matkustaa ulkomaille katsomaan suurelle stadionille jotakin huippuottelua kuin ajaa fillarilla kahden kilometrin päähän katsomaan kolmosta. Kumpaakin avaintekijää kuitenkin yhdistää yksi olennainen seikka kyse on ulkojalkapalloilullisista asioista.

Siksi olenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että koko vastakkainasettelu on turhaa. Tärkeintä on, että itse tietää mistä hommassa on kyse. Omalla esimerkillä voi vaikuttaa kaikkein eniten. Ne jotka rakastavat oman kylän seuraansa ovat aivan yhtä oikeassa kuin ne jotka kannattavat FC Real Parsapool Unitedia, kunhan tietävät itse mistä rakkaus syntyy. Kunhan kyse on itse jalkapallosta eikä kiiltokuvakaupasta. Tämä on ainoa asia joka puolesta itse saarnaan. Ytimessä pitää olla itse peli. Se mitä kentällä tapahtuu. Tuntuu melkoisen hullulta kun Suomessa takerrutaan futiksen markkinoinnissa pelin ulkopuolisiin himmeleihin ja tunnutaan unohtavan, että itse tuote on niin monissa liemissä testattu ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Päinvastoin annetaan pelin hoitaa puhuminen siihen on rakastunut jo miljardit ihmiset ei ole mitään syytä miksi siihen ei rakastuisi myös Suomi.