junnufutis

Kiitos Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre

Viime lauantaina (3.5.2014) pidettiin jo klassikoksi muodostuneen Who’s got the ball now? futisvisan tämän kauden finaali. Finaali sisältää normaalin visan lisäksi koko kauden palkintojen jaon ja extra paljon bissekysymyksiä. Tänä vuonna jaettiin muutama henkilökohtainenkin erityispalkinto ja olin otettu siitä, että kilpailun tuomaristo halusi palkita minut. Tästä syystä haluan kiittää omasta puolestani kilpailun järjestäjiä tällä kirjoituksellani.

Palkinnon jakoperusteeksi mainittiin ”Työ Varsinais-Suomalaisen jalkapallon hyväksi” mikä kuulostaa varsin komealta. Todellisuudessa kaikki kisan järjestäjiin ja tuomaristoon kuuluvat henkilöt ansaitsisivat ihan saman palkinnon ja ehkä juuri sikisi onkin niin hienoa saada tällainen tunnustus ihmisiltä, jotka tekevät ihan oikeasti samaa työtä. Vertaisilta saatu arvostus tuntuu aina koskettavalta. Ihan kuten olemme saaneet niin usein kuulla pelaajien ja valmentajien suusta heidän vastaanottaessaan nimenomaan kolleegoidensa äänestämiä palkintoja.

Todella moni muukin ansaitsisi työstään arvostusta ja palkintoja paljon useammin. Minut erottaa sadoista juniorivalmentajista, kannattajista ja futisromantikoista vain se, että minä pidän meteliä itsestäni ja sohlaan suuna päänä, joka sopassa. Todella moni toimija jalkapallon parissa ansaitsisi enemmän arvostusta kuin saavat. Tämä liittyy  ilmiöön johon olen juniorijalkapallon parissa törmännyt. Laji-ihmisten heikkoon omanarvontuntoon. Kun omaa tekemistä ei pidetä oikein minään niin ei kukaan muukaan osaa ja ymmärrä arvostaa. Huvittavaa tilanteesta tekee se, että lapsille kyllä muistetaan jakaa mitaleja, pystejä ja kunniakirjoja, mutta toimihenkilöt saavat itse tyytyä muutamaan selkääntapautukseen ja seuran tarjoamaan olueen saunaillassa.

Tilanne tulee kuitenkin jatkossa muuttumaan. Urheiluseurojen toiminta on suuressa murroksessa ja on täysin väistämätöntä, että urheilu-ja liikuntaharrastuksen toteuttaminen ja organisointi tulee muuttumaan täysin ammattimaiseksi. Tämä johtuu siitä miten täydellisesti toiminnan rahoituspohja ja ihmisten käyttäytyminen ja odotukset ovat muuttuneet. Nykyään seuroilta odotetaan valmiita ”tuotteita” joihin harrastajien ja heidän vanhempiensa ei tarvitse itse tuottaa sisältöä. Siinä missä ennen oli ihan luonnollista, että tehtiin talkoita ja vanhemmat hoisivat seuran ja joukkueiden pyörittämisen nykyään odotetaan, että seura tarjoaa kaiken ja vanhemmat maksavat suoraan rahalla. Nykyisella seurarakenteella tähän ei pystytä vastaamaan. Oman liemensä soppaan lisää se, että kunnat eivät enää tuota liikuntapalveluita lapsille ja nuorille peruskouluvetoisesti kuten ennen vaan hakevat ostopalveluita ulkopuolisilta. Käytännössä siis urheiluseuroilta. Nämä muutokset tulevat väistämättömästi johtamaan kokonaisen uuden teollisuudenalan syntymiseen terveyden, hyvinvoinnin ja liikunnan alalla. Tässä kehityksessä tulevat pärjäämään ne toimijat, seurat tai yritykset, jotka osaavat rakentaa toimintansa siten, että eri tahojen yhteistyön kautta toiminta pystytään muuttamaan täysin ammattilaisvetoiseksi.

Jollakin tavalla Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre ovat yksi esimerkki siitä miten urheilu ja vaapaa-aikatuote tulee jatkossa verkostoitumaan. Tämä yhdistelmä ei toki mitenkään liity lapsiin ja nuoriin vaan nimenomaan huippu-urheiluun ja sen sitomiseen muiden tuotteiden yhteyteen. Silti pohjalla on vastaava rakenne, joka murtaa vanhaa sponsori-sponsoroitu kaavaa. Pikku-Torren ja futiskansan yhteistyö on varsin avointa ja kaikki osalliset tietävät mistä on kyse. Jokainen ymmärtää, että jälkipelit, vanhat knopit, olut ja pähkinät ovat parasta seuraa jalkapallolle. Yksinkin niitä voi toki harrastaa, mutta kun joukkoon lisää samanmielisen yhteisön niin hupi nousee taas uudelle asteelle. Pikku-Torre tarjoaa puitteet ja me osallistujat ymmärrämme käydä tiskillä tiheään tahtiin. Futisvisassa ei ole lavatanssien kaltaista ongelmaa, että asiakkaat nauttivat palvelusta, mutta juovat samalla vettä omasta pullosta. Toivottavsti jatkossa seurat ja ravintolat pystyvät löytämään toisensa entistä paremmin ja samankaltaisa konsepteja pystytään luomaan myös suorassa yhteistyössä seuran ja ravintolan välillä. Tämä kuitenkin vaatii hiukan työtä ja järjestelyjä. Pelkästään se ei riitä, että matsin jälkeen kuulutetaan jälkipelejä siellä ja siellä.

Haluan vilpittömästi kiittää saamastani tunnustuksesta ja toivon voivani jatkossakin osallistua Pikku-Torren mahtavaan Who’s got the ball now futisvisaan. Odotan jo innolla ensi kautta ja toivon pääseväni paikalle hiukan useammin kuin tällä kaudella.

Loppuun vielä pakko palauttaa Maukalle palvelus: Pikku-Torre ei ole maksanut tästä mainoksesta mitää.

Hyvä Räpy! Forza Torre Calcio!

 

Advertisement

Lääkkeet Mixu LÄÄKKEET!

Nerokkaan suomalaisen animaatiositkomin Pasilan keskeinen esimieshahmo Rauno Repomies on toisinaan hieman sekava ja puhelee kummallisia juttuja. Silloin hänen on syytä napata mielialalääkkeensä, joista myös hänen alaisensa muistavat häntä napakasti huudahtaen muistuttaa.

Tämä tuli välittömästi myös Räpymiehen mieleen kun luin uusimmasta (#47 2013) Urheilusanomista maajoukkueemme päävalmentajan Mixu ”Positiivisuuden Prinssi” Paatelaisen purkauksen suomalaisesta junnutuotannosta. Mitä ihmettä voi sokeasti Teemu Pukin uuteen tulemiseen luottavan, median edessä pelkkiä pehmoisia puhuvan, entisen voimahyökkääjän päässä liikkua kun hän kohdistaa kritiikkinsä junnutuotantoon?

Junnutuotantoon joka ihan oikeassa todellisuudessa on pelkkää amatöörien puuhastelua ihan vanhimpia ikäluokkia ja suurimpia seuroja lukuunottamatta. Mixu käskee katsomaan junioritoiminnassa peiliin. Mixu kenen sinne peiliin pitää katsoa? Sen lapsensa joukkuetta valmentavan vanhemmanko, joka oman työnsä lisäksi pyörittää joukkueen valmennusta pelkällä hyvällä tahdollaan? Hänenkö? Onko Mixu suomalaisen futiksen rakenteet ja ammattimaisuus sillä tasolla, että tuollaisen kommentin voi edes heittää? Tiedätkö Mixu Paateleinen edes missä kunnossa sen ihan tavallisen keskivertoseuran junnuvalmennus on?

Edellisessä Urheilusanomien numerossa (#46 2013) PK-35 vantaan uusi päävalmentaja Jari Europaeus taas on paljon rehellisemmällä linjalla. Hän tyrmää ulkomaille haluavat juniorit haihattelijoiksi ja agenttien marioneteksi. Tämä onkin jo paljon lähempänä arkitodellisuutta kuin Mixun peiliinkatsomis jutut. Voisikohan Mixu soittaa Jarille ja kysyä mitä, esimerkiksi PK-35 tarjoaa 15-17 vuotiaille junioreille, joka on sellaista, että pelaajan ei oman kehityksensä ja mahdollisen jalkapallolla itsensä elättämisen nimissä kannata pyrkiä ulkomaille niin pian kuin pääsee?

Monessa ulkomaisessa akatemiassa pääsee kuitenkin jo rivipelaaja keskittymään vain jalkapalloon jalkapallomyönteisessä ympäristössä, vaikka ei mitään Lauri Dalla Valle tyyppistä sopimusta saisikaan. Valmentajat ovat päätoimisia ja heillä on apunaan myös ammattimaista tukihenkilöstöä. Vaikka pelaaja ei pääsisi välttömästi kiinni mihinkään miljoonatienesteihin on kuitenkin lahjakkaalla ja oikeasti ammattilaiseksi haluavalla pelaajalla mahdollisuus kustantaa oma elämisensä, asumisensa ja opiskelunsa keskittyen vain jalkapalloiluun. Moniko suomalainen seura pystyy tarjoamaan tällaiset puitteet 15-17 vuotiaille pelaajilleen?

Kaikille suomalaista jalkapalloa seuraaville on kuitenkin harvinaisen selvää ja ihan käytännössä osoitettua, että ainakin Veikkausliigan ja ykkösdivisioonan joukkueet sijoittavat vähät rahansa mielummin ulkomaalaiseen tusinaturistiin kuin suomalaiseen junioriin. Tässä kohtaa yleensä itketään sitä, että suomalaisten taso ei riitä, mutta mielellään heitä silti roikutetaan kokoonpanon täytteenä niin kauan kuin he eivät rupea vaatimaan muuta kuin ”nappikset ja tuulipuku”-tyyppistä sopimusta. Näiden faktojen valossa Europaeuksen lausunto tuntuu ihan yhtä absurdilta kuin Mixunkin. Samalla myös näemme miten kaukana ovat divarivalmentajan ja maajoukkuekoutsin huolet toisistaan.

Vanha suomalainen sanonta kuuluu: Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Tämä kannattaa jokaisen futisihmisen muistaa. Oli kyse junnusta, valmentajasta, seurasta tai maajoukkueesta. Sen sijaan, että Mixu höpäjää peiliin katsomisesta hänen tulisi mennä aktiivisesti mukaan järjestämään olosuhteet siihen kuntoon, että parempia junnuja edes voidaan toivoa. Hänen tämänkerteinen heittonsa vastasi realismiltaan sitä kuin vaatisi lottoajaa treenaamaan kupongin täyttämistä jotta päävoitto osuisi todennäkoisemmin. Samaten Europaeus voisi junnujen haaveilun kieltämisen sijaan keskittyä pistämään oman seuransa ammattimaisuus niin kilpailukykyiseen kuntoon, että seuraan tultaisiin kauempaakin sen sijaan, että sieltä lähdettäisiin.

HYVÄ RÄPY!