jalkapallo

Esimerkillä johtamista

Turun Palloseuran jalkapallohistorian kovin maalintekijä ja seuraikoni Heikki Suhonen vieraili kertomassa urastaan TPS Kannattajien Vartti ja Forteen podcastissa. https://open.spotify.com/episode/3QxFbxktuYFuGUhaJjkt8X Podcastin toinen osa keskittyi Seuran nykyiseen tilaan ja siitä tilasta käytyyn keskusteluun: https://open.spotify.com/episode/1b9RJhGzD4jrUlkzEkEJFg

Suhosen sydäntä riipaiseva tilitys siitä kuinka hän kokee nykyisen tilanteen ja kuinka hänen huoleensa on vastattu oli niin voimakas, että Räpymieskin nousi kuopastaan vuosien uinumisen jälkeen. Podcastissa nousi toistuvasti esiin mitä Suhonen itse voisi tehdä Seuran parhaaksi ja mitä ylipäätään kukaan voi tehdä jotta nykyinen kurssi saataisiin kääntymään.

Minun näkemykseni mukaan Hessun ei tarvitse olla seuran hallituksessa, ei käydä näyttämässä junnuille maalinteon mallia tai tehdä muitakaan sirkustemppuja nykyistä enempää. Hän on tehnyt jo kaiken sen mitä seuralegendan tarvitsee tehdä tällaisessa tilanteessa. Hän on noussut esiin, ilmaissut välittämisensä ja huolensa Seuran tilasta ja nyt on meidän kaikkien muiden aika seurata legendan esimerkkiä ja osoittaa, että välitämme, olemme huolissamme ja haluamme osoittaa vilpittömän tukemme ja ymmärryksemme sille, että Suhosen esittämä kritiikki ei ole millään muotoa pahantahtoista tai ilkeää Seuraa kohtaan vaan nousee syvältä läpikotaisin mustavalkoisesta sydämestä.

TPS Kannattajat julkaisivatkin jo oman näkemyksensä: https://tps-kannattajat.net/site/avoin-kirje-tps-jalkapallon-johdolle-tpsn-on-muututtava/

Seuralla on vastuuhenkilöt ja -roolit joiden perusteella vastuu vallitsevasta tilanteesta jakautuu. Minä en ole ikinä ollut kovinkaan kiinnostunut nimistä ja naamoista, niistä keskusteleminen ja sormella osoittelu on tässäkin tilanteessa mielestäni turhaa. Ainoastaan siltä osin henkilöt ovat oleellisia, että toivon tämän kaiken julkisen keskustelun kantautuvan heidän korviinsa siinä muodossa, että heidän tekemisistään välitetään ja heidän päätöksillään on seurauksia, jotka vaikuttavat laajalle koko seurayhteisöön. Luonnollisestikin on kohtuullista kysyä minkä kokoisella kauhalla voidaan vaatia ja minkä kokoinen se saamapuolen lusikka on ollut, mutta siitä huolimatta aina voidaan vaatia avoimuutta, rehellisyyttä ja välittämistä ja kaikkein huolestuttavinta nykyisessä tilanteessa on se, että juuri edellä mainituista tuntuu olevan vajausta.

Nyt siihen oleelliseen.

Mitä me voimme konkreettisesti tehdä?

Luonnollisestikin ne joilla on varoja voivat liittyä tukemaan seuraa yhteistyökumppaneina, mutta me emme nyt käsittele sitä vaan meitä ihan tavallisia huolissamme olevia kannattajia.

  1. Osta lippu ja mene peliin. Aina ja ikuisesti se kohta 1.
  2. Tykkää, jaa, kommentoi. Ihan sama mitä Seura tuuttaa some kanaviinsa pistä se kiertoon. Ei tarvitse olla samaa mieltä, ei tarvitse kommentoida pelkkää naminamia, pääasia on, että Seura trendaa ja kaikki näkevät, että välitetään.
  3. Raahaa kaveritkin matsiin.
  4. Someta itse. Kuvia matsista, kommentteja twitterissä, ihan sama mitä kunhan saadaan lisää virtaa mallia kohta 2.
  5. Tykkää, jaa, kommentoi kaikkiin Seuraa koskeviin posteihin mitkä muut kannattajat tai kuka vaan on laittanut julkiseksi. Ei ole taaskaan mitään väliä mitä se sisältö on kunhan se saa reaktioita, jos olet eri mieltä kerro sekin, koska keskustelu aina nostaa postauksia esiin entistä enemmän.
  6. Osta Seuran yhteistyökumppaneiden tuotteita ja palveluita ja reagoi heidän some markkinointiinsa.

Tärkeintä on välttää apatia ja pahinta on, että apatiaa tuntuu jo valtaavan osaa Seuran yhteisöstä. Oli asiat sektoreittain miten hyvänsä ja oltiinpa joillakin osa-alueilla kuinka kaukana Suomen huipusta hyvänsä, se mitä me voimme silti kaikki yhdessä tehdä on osoittaa niin toimivalle seurajohdolle, valmennukselle, pelaajille ja koko suomalaiselle jalkapallo perheelle, että TPS yhteisö kuuluu Suomen huipulle ja se ei muutu, vaikka sijoitus sarjassa olisi mikä ja peli kentällä näyttäisi miltä.

Advertisement

Futisperheen ottopoika

Kolumni julkaistu Elmo lehden numerossa 11. 16.11.2017

Vuosituhannen alussa kaikkialla oli juttuja, joissa futisihmiset valittivat kuinka vaikeaa on löytää päteviä ja sitoutuneita valmentajia, varsinkin juniorijalkapalloon. Päätin tarjota aikaani ja osaamistani futisperheen käyttöön. Minulla oli vuosien kokemus erilaiseta harrastutoiminnan ohjaamisesta, mutta ei jalkapallotaustaa. Julkisen keskustelun ja kotimaisen jalkapallon tilan perusteella yhtälö ei kuitenkaan vaikuttanut mahdottomalta. Ikimuistoinen Andorra – Suomi maaottelu kypsytti päätökseni lopullisesti.

Ensimmäinen ongelmani oli, että paikkoja joissa aloittaa valmentajaksi kouluttautuminen on vähän. Moni vanhempivalmentaja aloittaa uransa “tuossa kassillinen palloja ja 30 peluria, mene ja valmenna.”- tyylillä, mutta edes näihin hommiin ei ulkopuolista ummikkoa oteta. Koulutuspolulle pääseminen on liki mahdotonta ilman pelaajataustaa tai seuraa. Sauraan pääseminen taas on hankalaa ilman koulutusta. Ensimmäiset 3 vuotta valmentajan urallani kuluivat näin itsenäiseen opiskeluun, matsien katsomiseen ja kaiken mahdollisen jalkapallo- ja valemennustiedon imuroimiseen. Yksikään taho johin olin yhteydessä ei vaikuttanut olevan kiinnostunut palveluksistani.

Vuonna 2008 löytyi viimein valmennuspäällikkö jonka ennakkoluulottomuus riitti -Pääsin kouluttautumaan ja tekemään hommia ison valmennustiimin 7.jäsenenä. Tuppauduin kaikkialle missä voin oppia, avustin kykyvalmennuksissa ja kiersin kaikki seuran, piirin ja liiton koulutukset. Tästä huolimatta palveluksiani ei katsottu tarvittavan ja sain häipyä seurasta alle kahden vuoden rupeaman jälkeen, ilman selityksiä tai kiitosta panoksestani.

Hetken ihmeteltyäni löysin puolivahingossa paikan lähikunnan pienemmästä seurasta. Hyppäsin suoraan syvään päähän ja vastuuvalmentajan tehtäviin, vaikka en, näin jälkikäteen katsottuna, ollut siihen valmis. Sain kokea uuden tekijäin toisen ongelman: Ketään ei kiinnostanut osasinko tai mitä oikeasti tein, koska olin tehtävässä vain siksi, että siihen ei löytynyt ketään muutakaan. Tukea tehtävän hoitamiseen ei tullut juuri keneltäkään, kritiikkiä ja vaatimuksia sen sijaan kaikilta.

Tuosta hetkestä tähän päivään olenkin sitten kiertänyt siellä ja täällä. Olen saanut tehdä hommia motivoituneiden vapaaehtoisten, sekä myös leipääntyneiden ammattilaisten kanssa. Vaatimuksien ja näkemysten esittäjiä on riittänyt, mutta tukea ja resursseja vaatimusten täyttämiseen ei niinkään. Minua on matkallani suojannut näyttelijänä hankkimani paksu nahka. Vähemmän luupäinen olisi jo luovuttanut, sen verran tylysti futisperhe ulkopuolisiin suhtautuu.

Kokemuksieni pohjalta vaikuttaa siltä, että futisperheessä ei juuri pysähdytä miettimään miten harrastuksesta tehtäisiin mielekästä myös toimihenkilöille. Haastattelussa on helppoa toivoa enemmän tekijöitä, sitoutumista ja intohimoa, välittämättä onko toiveen toteutuminen kenttätasolla realistista.

Jos sitoutuneita ja innokkaita uusia valmentajia todella halutaan, futisperheen tulisi ajatella tarkemmin miten tulokkaisiin suhtaudutaan. Valmentajien tulisi toivottaa tulokkaat tervetulleiksi ja saada nämä kokemaan itsensä tärkeiksi, nyt vallalla olevan reviirin puolustamisen sijaan. Tämän vaikeus johtunee siitä, että futisperhe ei tunnista omaa sisäänpäinläpeävyyttään. Puheissa ollaan syli avoinna vieraiden tulla, mutta arjessa maltti ei riitä horjahtelevien ensiaskelten tukemiseen. Lajiperhettä voi kuvailla koiralaumaksi, joka ei ymmärrä olevansa pelottava, koska ei itse koe itseään pelottavaksi.

Häiritseekö Messiä suomalainen potkupallo?

Urheilu-Sanomien toimittaja Saku-Pekka Sundelin kirjoitti tuoreimmassa (#24-2014 ) NappulaKengässä kolumnissa ihan olennaisesta asiasta. Hän hämmästeli sitä miksi futisihmiset kinastelevat kansainvälisten näytösotteluiden merkityksestä ja ennenkaikkea vaikutuksesta suomifutikselle. Artikkelin perusajatuksesta olen ihan samaa mieltä. Kinastelu, nimittely ja suoranainen keskinäinen halveksunta on ihan  turhaa kansainvälisen jalkapallon ja paikallisen jalkapallon kannattajien välillä. Olen itsekin kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin. https://rapymies.wordpress.com/2013/08/11/valtavan-merkittava-kirjoitus/ https://rapymies.wordpress.com/2014/03/22/henkiloprostituutio-on-jalkapallon-pahanlaatuinen-kasvain/ https://rapymies.wordpress.com/2014/01/28/myrsky-puolityhjassa-vesilasissa/

Sundelin kirjoituksessa on kuitenkin pieni, mutta merkittävä virhe. Hän antaa aivan liian suuren vastuun nokittelusta sille pienellä ja äänekkäälle suomifutiksen kannattajakunnalle joka puolustaa omiaan hyvinkin agressiivisesti. Tämä pieni tulkinta antaa aivan väärän kuvan suomifutiksen kannattajista ja samalla koko asiasta.

Minun kokemukseni mukaan tilanne on niin, että juuri suomifutiskannattajien keskuudessa ollaan avarakatseisia kaiken futiksen suhteen. Monet katsovat hyvin paljon kansainvälistä jalkapalloa niin maaotteluita kuin ulkomaisia liigojakin. Monet osallistuvat itse paikalliseen futikseen puulaakipelaajina, toimihenkilöinä tai junnujen vanhempina. Suomifutiksen puolestapuhujat ovat myös yleensä melkoisen valistuneita lajin virtauksista ja myös suurimpien otsikoiden ulkopuolisista tapahtumista.

Minun käsitykseni mukaan vastakkainasettelu on  lähtöisin näiltä henkilöprostituoiduilta jotka seuraavat vain huippufutista ja puhuvat suomalaisesta potkupallosata. Heidän ylenkatseensa ja pilkkansa on  se liikkeellepaneva voima, joka on saanut pienen ääriryhmän suomifutispuristeja huutamaan mieshuoraa.  Tähän on vaikuttanut myös kannattamisen trendit ulkomailla.

Minä ymmärrän itse paljon paremmin näitä suomifutispuristeja. On päivänselvää, että pienenä vähemmistönä valtavirran keskellä on pakko puolustaa omia kantojaan paljon agressiivisemmin kuin kansaivälisen futiksen ystävät. Kaikki kuitenkin ymmärtävät hyvin miksi on niin jumalattoman hienoa mennä katsomaan Englannin ja Viron välistä harjoitusottelua samalla kun Suomi pelaa karsintapeliä Helsingissä. Sitä taas ei ymmärrä kukaan, jos valitsee paikallisen divariseuran matsin mestareidenliigan sijaan.

Tästä syystä toivoisinkin, että Sundelinin kaltaiset toimittajat jotka ihan hyvin tietävät miten asiat oikeasti ovat eivät automaationomaisesti osoittelisi syyttävällä sormella sitä pientä vähemmistöä tämän vastakkainasettelun ylläpidosta. Vaan kysyisivät rohkeasti sen olleellisen kysymyksen: Häiritseekö Messiä suomalainen potkupallo?

HYVÄ RÄPY! Ole Messi! OI Suomi ON! Forza Italia!

Propagandaministeri Paatelainen

Tämä blogi alkaa vihdoin elää omaa elämää. Huomasin palautteen kriittisen analysoinnin jälkeen ampuneeni jonkin verran ohi edellisellä kirjoituksellani. https://rapymies.wordpress.com/2013/09/11/mixu-ja-onnistumisen-pelko/

En missään nimessä halua antaa kuvaa, että olisin negatiivinen.  Luin tekstini moneen kertaan enkä löytänyt siitä mitään sen kummemmin negatiivista kuin turhan paljon typoja. Sen sijaan huomasin, että asian voi halutessaan kyllä tulkita negatiiviseksi, koska puhuin jonkin verran ohi asiasta. Puhuin liikaa pelistä ja pelaajista, joiden suhteen olen varovaisen luottavinen. Epäonnistuin kuitenkin puhumaan siitä mistä olen oikeasti huolissani eli Paatelaisen tiedotustyylistä. Monet pelin silmiinpistävät epäjohdonmukaisuudet ja ongelmat eivät ole niinkään itse pelissä vaan ristiriitoja Paatelaisen esittämiin julkisiin lausuntoihin.

Mixu on selvästikkin päättänyt vetää tiedottamisessa ja kommunikoinnissa kannattajien kanssa median välityksellä yhtä tiukaa linjaa kuin pelitavassakin. Hän ei nimittäin mitenkään voi puhua pelaajille tai ajatella pelistä niin naivisti kuin hän on puhunut medialle.  Ymmärrän tavallaan mitä Mixu tällä hakee, koska hän varmasti seurasi sitä prosessia jossa hänen edeltäjiensä hermot revittiin riekaleiksi suomalaisten toimittajien epärealististen odotusten ja tyhmien kysymyksien ristitulessa.  Silti pidän linjaa hieman paranoidina, koska monet palloiluvalmentajat ovat jo onnistuneet opettamaan toimittajat paremmille tavoille nimenomaan sisältöosaamisella, ei syöttämällä positiivisuus hattaraa. Tottakai suomalainen jalkapallo kaipaa positiivisuutta, mutta sitä kaivataan realismin kautta. Itsetarkoituksellinen yltiöpositiivisuus johtaa yleensä lähtötasoa alemmas putoavaan pessimismiin kun karu totuus lyö naamalle.

Mixulla on varmasti suunnitelma ja myös käsitys siitä missä kohtaa sitä ollaan juuri nyt menossa. Hän ehkä jopa osittain pitää tehoja piilossa ja peluuttaa kitsaasti sitä ihan absoluuttista unelmamiehistöään. Hän ehkä tietää, että liian selvien sävelien lyöminen tauluu loisi vääränlaisia odotuksia joukkuetta ja häntä itseään kohtaan. Kuitenkin me kannattajat olemme jo saaneet nähdä varsin selkeasti millä ajatuksella on tarkoitus lähteä raapimaan pisteitä ennakkoon vahvemmilta joukueilta ja Slovenia peli puolestaan kertoi siitä suunnasta mihin peliä pyritään viemään heikompia ja tasavahvoja vastustajia vastaan.

Vuorokauden miettimisen aikana minulle tuli jopa mieleen, että Roman ja Nikken nykyiset roolitukset ovat sittenkin varsin nerokkaat, koska he tarjoavat nykyisellä roolituksella muille pelaajille mahdollisuuden oppia vaadittua pelaamista. Samalla Mixu pystyy arvioimaan sitä kuka kokelaista on lisäopetuksen arvoinen ja kenet voi surutta jättää kehitysohjelman ulkopuolelle. Täysin selviä avauksen pelaajia Suomella ei kuitenkaan ole kuin ne neljä tai viisi. Heidän valitsemisensa ja peluuttamisensa ei ole mikään ongelma, mutta se on vaikeampi kysymys ketkä ovat ne pelaajat jotka parhaalla tavalla tukevat näiden vatuunkantajien pelaamista.

Tällaisia mietteitä tänään ja toivottavasti pystyn vastaamaan tällä niihin kysymyksiin jotka heräsivät edellisestä kijoituksestani.

HYVÄ RÄPY!