HJK

Rakas Jouluägä

Suomalaisessa jalkapallossa tuli joulu nyt kesän keskelle ja laitettiin myös pesä kehitykselle. Kokokansanklubin edistysjuna puksutteli uudelle pysäkille, vastoin kansallisen rautatieyhtiön esimerkkiä, etuajassa. Tämä kehitys ja saavutus henkilöityy hyvin vahvasti HJK:n toimitusjohtajaan Aki Riihilahteen ja siksi haluankin kirjoittaa hänelle toivomuslistan siitä mitä pikku Räpymies toivoisi Klubin menestyksellään tekevän.

Edellinen suuri seikkailu jossa Riihilahti itsekin sai olla mukana tuotti paljon kerrottavaa jälkipolville ja monta hienoa pelaajauraa, mutta hyvin vähän pysyvää iloa jalkapallon perustekemiseen Suomessa. Toivottavasti tällä kertaa asioita tehdään toisin. On ollut jo tähän mennessä hienoa seurata mitä ja minkälaisilla tavoitteilla Klubi käyttää rahojaan ja vaikutusvaltaansa suomalaisessa jalkapallossa. Muutama juttu tulee kuitenkin vielä mieleen joihin kaivataan Klubin selkeää mielipidettä.

Olisi kansallisen lajikulttuurin mukaista keskittyä oman asemansa pönkittämiseen muiden kustannuksella. Klubilla on jo urheilullinen ja markkinoinnillinen ylivalta Suomessa. Eurooppaliigan lohkovaiheen myötä Klubin taloudellinen etumatka muihin repeää entisestään. Samalla Veikkausliigassa puuhastelu jatkaa rehottamistaan ja perustekemisen taso kyntää yhä röhönaurattavan ja itkettävän välimaastossa.

Toivoisin että Klubi valitsee strategiaksi koko suomalaisen jalkapallon toimintaympäristön kehittämisen siitäkin huolimatta, että asioiden nykyinen tila antaa mahdollisuuden tujottaa vain omaa napaa. Klubi voi olla sokeiden valtakunnan silmäpuoli Litmanen tai koittaa saada muutkin näkemään. Valinta on teidän.

Käytännössä tämä tarkoittaa kilpailullisten sääntöjen tiukentamista ja seurojen toiminnan taloudellisen kestävyyden tarkempaa valvontaa. Tepsin junnujoukkue on pystynyt osoittamaan, ettei Veikkausliigan rahankäytössä ole juurikaan järkeä. Seurat lahjoittavat rahaa keskinkertaisille pelaajille ja saavat vastineeksi väsynyttä surffailua. Vain osa seuroista kehittää pitkäjänteisesti junioriorganisaatioitaan ja pyrkivät tuottamaan pelaajia edustusjoukkuettaan varten.

Tähän Klubi on jo vastannut omassa organisaatiossaan. Toivon että Klubi pyrkii myös jakamaan osaamistaan laajasti koko jalkapalloilevan Suomen hyväksi. Toivon Klubilta rohkeutta vaatia entistä laajempaa ja tiukempaa home grown säännöstöä ja pelaajien työehtosopimusta. Tällaiset säännöt ovat varmasti kova pala monelle seuralle, mutta nähdyn toiminnan perusteella ainoa keino saada kaikki ymmärtämään ettei rahan kaataminen edustusjoukkueeseen pitkällä tähtäimellä tuota yhtään mitään pysyvää.

Jääkiekon puolella taloudellisen vakauden ja suoranaisen protektionismin nimissä on urheilulla ja kilpailemisella pyyhitty pöytää. Toivottavasti Klubin kanta on täysin päivastainen ja Klubi ajaa omalta osaltaan urheilemisen ja kilpailemisen asiaa. Kaikesta bisneksestä ja viihteellisyydestä huolimatta urheilun ydin on kilpailu ja vaikka se väistämättä tuottaa kaaosta ja anarkiaa se myös sytyttää sen kuumimman palon urheilun seuraamiseen.

Klubin kohdalla on jo nyt nähtävissä, että jatkuva voittaminen ja isot pelit ovat saaneet osan katsojista ylenkatsomaan tavallisia sarjaotteluita. Tämä kehitys tulee vain kiihtymään, jos koko Veikkausliigaa ei saada ammattimaisemmaksi. Skotlannin esimerkki on raaka. Rangersin häviäminen pääsarjasta on syönyt Celticin pelillisen laadun häkellyttävän nopeasti. Tämä sama ongelma tulee vastaan Klubille Suomessa hyvin äkkiä. Ainoa tapa jatkaa kehittymistä on saada entistä kovempaa kilpailua kotimaassa.

Lopuksi haluan toivottaa valtavasti onnea kerrassaan huikeasta saavutuksesta. Toivoin Klubilta ja sinulta Aki Riihilahti aikaisemmin riman nostamista korkeammalle kuin koskaan ennen ja te olette nyt sen tehneet. Toivottavasti muiden seurojen johtajat jaksavat analysoida tekemisenne syitä ja seurauksia ja esimerkkinne osoittaa etteivat asiat tapahdu sattumalta. Jalkapallon suurimpia hienouksia on se, että kilpailullinen haaste ei lopu koskaan. Laji on niin laajasti harrastettu ja myös bisneksenä niin valtava, että absoluuttista huippua on käytännössä mahdoton saavuttaa pysyvästi. Toivottavasti sinulta ja Klubilta löytyy oikeaa kunnioitusta ja kunnianhimoa tätä taivaisiin nousevaa vuorta kohtaan. Huipulle pääseminen on mahdotonta, mutta se ei saa estää yrittämästä.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ ÄGÄ!

Advertisement

Pelin taso

Uusi vuosi ja uudet kirjoitukset. Sen kunniaksi on pakko kiittää kaikkia lukijoita menneestä, Räpymiehen ensimmäisestä, vuodesta. Menestys on ollut kerrassaan huimaa ja lukijamäärät ovat ylittäneet kaikki odotukseni. Silti olen myös hieman pettynyt. En ole saanut ainuttakaan tappouhkausta ja kirjoituksieni kommenttiosiot ovat jääneet valitettavan hiljaisiksi. Toisaalta olen jo ehtinyt saada kiitosta muilta blogisteilta ja futisniiloilta, joten jonkinlaista vaikutusta suomalaiseen futiskeskusteluun on kirjoittelullani ollut. Tällä tiellä pyritään jatkamaan ja varmasti ainakin yhteistyö TPSTV:n kanssa tulee uutena juttuna mukaan kuvaan. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun tehtäväni tulee olemaan ennenkaikkea pelin analysointi ja kriittinen arvioiminen.

Melkein aina kun puhutaan Veikkausliigan ongelmista nousee esiin pelin taso ja sen parantaminen, jotta yleisöä kiinnostaisi enemmän. Tässä on yksi kriittinen ongelma. Jonkun pitäisi tietää mitä pelin taso tarkoittaa. Suomessa moni on pudonnut penkiltä kun HJK puolustaja Mikko Sumusalo siirtyi Saksa kolmannelle sarjatasolle. Tämä on erinomainen kuvaus pelin tasosta ja siitä missä mennään. Monelle henkilöprostituidulle ei ole lainkaan selvää se, että valtaosa Valioliigan heikoimpien joukkueiden runkomiehistä olisi maajoukkuemiehiä Suomessa. Esimerkiksi Arsenalin penkkimies Carl Jenkinson kävelisi tai tarkemmin sanottuna juoksisi suoraan maajoukkueemme oikeaksi pakiksi ilman kunnollista kilpailua.

Tämä ei silti missään nimessä kerro vielä mitään siitä millainen on Veikkausliigan taso. Veikkausliigaan pelaamaan pääseminen vaatii valtavaa työmäärää ja sitoutumista. Moni ajatteleekin tässä kohtaa väärin kuvitellessaan, että Veikkausliigassa voi pelata kuka hyvänsä. Ei voi. Sen ovat puolestaan osoittaneet hyvin täällä vierailleet Valioliigajoukkueiden junnupelaajat, joilla on ollut ylitsepääsemättömiä ongelmia mahtua pelaamaan Veikkausliigassa. Samoin moni kohtuullisella pelihistorialla saapunut kehäraakki on jätetty tylysti penkille, jos homma ei ole natsannut.

Minun syyttävä sormeni tässä kohtaa osoittaakin kohti toimittajia, selostajia ja kommenttaattoreita, jotka höpisevät pelin tasosta ihan mitä sattuu. Ylen lähetyksiä ei ole voinut katsoa pitkään aikaan suuttumatta vähintään kerran kunnolla lähetyksen aikana ja studio-osuuksia en ole katsonut olleenkaan enää pariin vuoteen. Syynä lienee Kari Männyn linjaus siitä, että Ylen jalkapallotuotannot ovat helposti lähestyttäviä myös niille jotka eivät seuraa aktiivisesti jalkapalloa. Nyt tilanne on se, että jalkapalloa aktiivisesti seuraavat on jätetty muiden yhtiöiden asiakkaiksi. Tämä johtuu puhtaasti siitä miten yksinkertaistavaa ja suorastaan lapsellista analyysiä pelistä Yle tarjoaa.

Varsinkin selostajien ammatti-ja pelinlukutaito on todella kyseenalaisella tasolla. Moni tuntuu tulkitsevan jalkapalloa ihan samoilla kriteereillä kuin jääkiekkoa eli vauhti ja maalit on laadun tae, vaikka jalkapallossa tämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Tämä ei sinänsä olisi niin vakava ongelma, jos selostajat eivät pitäisi niin oleellisena tehtävänään pelin tasosta höpisemistä. En ole vielä tähän päivään ymmärtänyt miksi selostajan tarvitsee sitä edes mitata. Katsojalla on mielestäni täysi oikeus arvioida pelin taso ja selostajan tehtävänä on selostaa. Sama koskee lopputuloksen veikkaamista. En näe mitään syytä sille, että selostaja alkaa puhumaan pelin ratkeamisesta tai lopputuloksesta ennen kuin peli on pelattu. On katsojalle antikliimaksi seurata peliä, jos selostaja kertoo sen päättyneen ja tunnin kohdalla, varsinkin kun melko useasti arvio on vieläpä väärä.

Kaiken median toiminnalla on oleellinen vaikutus siihen miten katsojat suhtautuvat peliin. Sillä että selostajat ja toimittajat puhuvat mitä sattuu on suuri merkitys siihen millaisia asioita katsojat odottavat jalkapallolta. Veikkausliigan maine pelillisesti heikkona sarjana onkin pitkälti median luoma käsitys. Johtuen siitä, että jalkapalloa ei osata laittaa oikeaan perspektiiviin. Pelin taso kun ei ole lainkaan suoraviivainen määre. Jalkapallon suosio maailmanlaajuisesti on tehnyt lajista niin kilpaillun, että taso huipulla on käsittämättömän kova ja jo pienikin pudotus vie monta sarjatasoa ja palkkaluokka alemmas. Tästä meillä on hyvänä esimerkkinä Touren veljesten vanha pelikaveri Venance Zézé, joka viime kaudella pelasi Suomessa ykköstä, vaikka samaan aikaan samasta akatemiajoukkueesta ponnistaneet Yaya ja Kolo pelasivat Valioliigassa.

Peliä pitääkin aina verrata itseensä ja kulloisiinkin olosuhteisiin. Siksi Veikkausliiga on hyvin mielenkiintoinen ja tasokas sarja. Veikkausliigan voimasuhteet ovat Klubia lukuunottamatta sekä tasaiset että vaihtelevat. Pienet erot heilauttelevat sijoituksia nopeastikin ja sarja on viimeisinä vuosina ollut todella tasainen. Kaikki joukkueet voivat oikeasti voittaa kenet tahansa ja yllättäviä tuloksia nähdään joka kierroksella. Tästä syystä jokainen ottelu on mielenkiintoinen, vaikka pelaajien taitotaso ei olekkaan samaa luokka kuin suuremmissa ja kauniimmissa sarjoissa. Viihteen ja jännityksen näkökulmasta se on kuitenkin yhdentekevää. Paljon mielenkiintoisempaa on seurata pitkää tarinaa. Sitä miten joukkueet ja niiden peli kehitty. Sitä miten oman kylän junnut kasvavat vastuunkantajiksi ja lähtevät ehkä maailmallekkin.

Taso ja tarinat meillä siis on. Uudelle vuodelle toivoisinkin, että niistä kerrottaisiin paremmin. Minä aion tehdä TPSTVn kanssa oman osani ja haastan kaikki muutkin Panu Pokkisesta twitteristeihin tekemään omansa. Vähemmän valittamista ja enemmän tarkkanäköistä kritiikkiä. Enemmän laadukasta analyysiä ja vähemmän sankarikulttien palvontaa.

HYVÄ RÄPY!

Päävastustaja

Urheilu on siitä hienoa hommaa, että tässä tasa-arvon ja tasapäistämisen ajassa on sentään jokin pieni saareke, jossa vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Oman joukkueen kannattaminen ja auttaminen ovat hienoja asioita, mutta ilman vastavoimaa siihen on hyvin vaikea saada sitä todellista tunnetta ja päämäärää. Aina pitää olla jokin tavoite ja pelkkä mestaruuksien tai europaikkojen saavuttaminen ei siihen riitä. Aina täytyy olla jokin vastustaja joka määrittää tason. Rakkaus omaa joukkuetta kohtaan on moottori, mutta menovettä siihen koneeseen saa parhaiten kunnon kilpakumppanista.

Ajatelkaa mitä olisivat derbyt ilman Severiä ja Pänää? Minua kaihertaa vieläkin se kun Jallu lopetti ja Furkka lähti ulkomaille. Hullujen porilaisten taisto oli monen derbyn sydän. Mitä olisi La Liga ilman el classicoa tai englantilainen futis ilman ruusujen sotaa? Vastustajistamme tiedämme missä itse olemme. Toisten ponnistukset ajavat meitä entistä parempiin suorituksiin ja pitävät meidät hereillä. Taistelun tulee silti olla rehtiä ja se pitää käydä kentällä. Kunnon nokittelu on ei vain sallittua vaan toivottavaa. Kunhan järki ja vastustajan kunnioitus pysyvät mukana. Suomifutis ei kaipaa ainuttakaan huligaani propagandalla heruttelevaa klikkihuorausotsikkoa lisää.

Minua on väitetty Klubi vihaajaksi, mutta se ei pidä paikkaansa. Minä rakastan vihata Klubia. Klubi on minulle se todellinen päävastustaja. Joidenkin Tepsikannattajien mielestä olen tässä asiassa harhaoppinen, koska Inntterihän se päävastus on. Minä kuitenkin suhtaudun Intteriin kuten hieman vähälahjaiseen pikkuveljeen. Ei mitenkään voi ottaa kovin tosissaan porukkaa jolla ei ole mitään omaa vaan kaikki on lainattua tai varastettua ja koko identiteetti rakentuu Tepsin vastustamiseen. Inter ei ole päävastustaja vaan osoitus Tepsin suuruudesta. Monellako muulla Veikkausliigajoukkueella on ikioma vastajoukkue? Sellaista ei löydy edes Klubilta ja siinä onkin yksi niistä osoituksista miksi FC TPS on suurseura, vaikka talous ja menestys olisi mitä.

Joka kerta kun näen jonkun niistä fantastisista Klubin mainoksista otsasuoneni meinaa räjähtää. Samaan aikaan sieppaa kuin pientä oravaa ja toisaalta tekee mieli nostaa hattua sille miten upeaa työtä Klubimarkkinointi ja A-lehdet yhdessä tekevät. Tässä haluankin heittää haasteen Tepsille ja TS-yhtymälle. Olisiko aika katsoa mitä naapurit tekevät ja nostaa oma yhteistyö uudelle tasolle. Mikä muka on enemmän turkulaista kuin Tepsi ja Turkkari. Olsiko mahdollista, että molemmat lakkaisivat tuijottamasta vain omaa napaansa ja alakaisivat tehdä töitä oikeasti yhdessä. Minä väitän, että Tepsi voi myydä monta lehteä enemmän siinä missä TS-yhtymä voi hankkia monta katsojaa lisää Tepsille ja mahdollisesti myös muita yhteistyökumppaneita. Tepsi on kuitenkin monilajiseurana ihan toisen kokoluokan brändi kuin kokokansanklubi.

Pohjimmiltaan tämä kirjoitus on kuitenkin onnittelu Klubille ja Aki Riihilahdelle. Klubijohdon päätös nostaa Riihilahti uudeksi toimitusjohtajaksi osoittaa rohkeutta ja uudenlaista suhtautumista urheiluun liiketoimintana. Siinä missä vanhan sukupolven seurajohtajat ovat olleet lähinnä käytännön toimintojen organisaattoreita ja seuran nimenkirjoittajia on Riihilahti ehtinyt osoittaa oman ammattilaisuransa jälkeen, että urheilulla on kasvunvaraa perinteisen seuratoiminnan ulkopuolellakin. Koko kolmannen sektorin rooli on valtavassa murroksessa kun yhteiskunnan tehtäväkenttään vedetään uusia jakolinjoja. Riihilahti ja muutamat muut entiset ammattilaisemme ovat kulkeneet maailmalla silmät auki ja nähneet millainen rooli urheilulla ja seuroilla on kansaivälisesti niin liiketoiminnallisesti kuin yhteiskunnallisestikin. Näille uusille ideoille ja malleille on suuri tilaus. Ainoa asia josta voimme olla varmoja on se, että tekemällä asiat niin kuin ne aina ennenkin on tehty ei voida päästä mihinkään. Siitä meillä on riittävästi kovaa näyttöä.

Klubi ja herra toimitusjohtaja Riihilahti. Asettakaa rima suomalaisessa jalkapallossa uudelle tasolle. Osoittakaa muille seuroille ja potkupallomantraa hokeville besservissereille, että jalkapallo pystyy ottamaan oikeutetun asemansa myös Suomessa. Teillä on siihen kaikki eväät ja minä lupaan, että esimerkkiänne seurataan, jos onnistutte. Ihan yhtä varmasti kuin epäonnistumisellenne tullaan nauramaan mahat kippurassa. Sillä se on Klubin asema Suomessa. Siksi minä näen teidät päävastustajana. Vain korkein taso on riittävän mielenkiintoinen omien tavoitteiden kohteeksi ja mitä korkeammalle riman nostatte sitä paremmalta tuntuu kun me sen ylitämme.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ ÄGÄ!

Kun sisältö ei riitä

YLE on tuutannut verkokalvoillemme viime aikoina suorastaan ihailtavasti futista ja vieläpä suomalaista futista. On maajoukkuepelejä, Suomen-Cupia ja kaikenlaista muutakin kivaa, jopa junnumaajoukkueen otteita on voinut seurata Areena nettipalvelun välityksellä. Hienoa kehitystä. Ehkä häkellyttävintä on ollut kuitenkin futisdokkareiden yllättävä ilmestyminen YLE:n ohjelmistoon. On ollut Huikeita Helmareita, Moisanderin Nikken hellyyttävää taivalta Turusta maailmalle, Lahelaisten kannattajien elämää seurannut Jalkapallomaa, josta jo horisinkin aikaisemmin https://rapymies.wordpress.com/2013/09/29/syyllinen-kunnes-lakkaa-kannattamasta/ ja sitten kruununjalokivenä Tero Karhun Klubi-dokumentti Kun mestaruus ei riitä.

Aivan ensimmäinen asia, joka nousi mieleen Kun mestaruus ei riitä dokumentista oli se että Tero Karhulla täytyy olla hyviä kavereita. Muuten ei oikein pysty selittämään miten teos on saatu tuotettua ja vielä esitykseen YLE:lle. Rosoisen ja ristiriitaisen Jalkapallomaa projektin olemassaolon ymmärtäminen oli paljon helpompaa. Olen itse ollut melko paljonkin tekemisissä erilaisen taiteen tekemisen kanssa ja tiedän hyvin miten nihkeää rahoituksen hankkiminen hyvilekkin projekteille on. Toivon kuitenkin vilpittömästi, että tuotantotiimi käyttää kontaktejaan ja tuottaa lisää juttua suomalaisesta seurajalkapalloilusta ja mielellään jatkossa hieman laajemmasta näkökulmasta. Tällaisia dokumentteja ei missään nimessä ole liikaa.

Kun mestaaruus ei riitä on hämmentävä teos ja myönnän aivan suoraan, että minun ongelmani teoksen suhteen on se etten ole kohderyhmää. Uskon että tuo dokumentin kaapuun puettu mainoselokuva puhuttelee varmasti pääkaupunkiseutulaisia teinejä, joille se että Suomessa edes pelataan Mestareiden liigaa on uutta tietoa. Kaltaiselleni muuta seuraa kuin Klubia kannattavalle jokapäiväisesti suomifutista seuraavalle hörhölle teos ei tarjoa juuri mitään uutta.

Mielenkiintoisinta sisältöä on ehdottomasti se, että Olli-Pekka Lyytikäinen saa kerrankin rauhassa omin sanoin linjata sitä mitä hän Klubilta odottaa ja mihin hän haluaa Klubia viedä. Samalla hänelle myös siunaantui mahdollisuus osoittaa sisältöosaamisensa olevan paremmalla tasolla kuin juoruilijat haluavat antaa ymmärtää.

Röhönaurattavinta paskapuhetta taas edustaa päävalmentaja Boströmin itku siitä, että joukkueen harteille asetettiin liikaa paineita. Valmentajat aliarvioivat usein katsojia törkeästi, mutta jos Boström ihan tosissaan on sitä mieltä, että nelinkertaiselle mestarille on liikaa vaadittu mennä ensimmäiseltä Mestareiden liigan karsintakierrokselta jatkoon, olisi hänelle oikea työpaikka Helsingin Järkijättöjen Klubi.

Pari ihan aitoa teknistä mokaakin on lipsahtanut joukkoon. Musiikin käyttö on dokumentissa epäonnistunut pahoin ja varsinkin lopun T2-tuomionpäivä teema ja heti sitä seuraava Boulevard of broken dreams jättivät suuhun kitkerän kakan maun. On esittävän taiteen perussääntöjä, että liiallinen alleviivaus saa katsojan tuntemaan itsensä idootiksi ja se tuskin on tekijän tarkoituksena. On todella tyylitöntä tykittää tarina, kuva ja musiikki katsojan naamalle täysin samalla tunteella. Minulle ainakin tuli sellainen olo kuin tekijät kuvittelisivat etten tajua mitä juuri tapahtui, vaikka sitä hirvittävää katastrofia pakkosyötettiin kaikille aisteilleni.

Toinen kämmi liittyy black box haastatteluihin. Idea on erinomainen ja on todella hyvä, että tekijät uskaltavat luottaa raakaan ja pelkistettyyn puheeseen ja ihmisten mielipiteisiin. On kuitenkin katsottava tarkkaan miltä puhujat näyttävät taustaa vasten tai koko idea kääntyy itseään vastaan. Muiden haastateltujen kohdalla homma toimi ja henkilöiden sanoma oli pääosassa, mutta Sari Mikkonen-Mannilan ja Timo Innasen kohdalla huomion veivät täysin väärät asiat. Mikkonen-Mannila oli istutettu tuoliin valkoisissa housuissa ja ainakin minulle jäi hänen osuudestaan mieleen vain valtavat reidet mustaa taustaa vasten. Tämä tuskin oli tarkoitus ja hänen reitensä tuskin edes ovat valtavat, mutta puhdas valkoinen mustalla taustalla tekee raakaa jälkeä. Innanen puolestaan toi mieleen Irvikissan. Hänen tummat vaattensa ja hiuksensa hävisivät täysin taustaan ja hänestä jäi jäljelle vain ilmassa leijuvat kasvot. En muista Innasen puheista sanaakaan. Muistan vain häiritsevät tyhjyydessä lipuvat vaaleat kasvot.

Dokumenttiin on joissakin uutisissa viitattu sanalla kohudokumentti. Minulle jäi täysin auki mikä dokumentissa oli sitä kohu osuutta. Tietysti, Klubin oma köyhän miehen Räpy, Sakari Mattila sanoi, että joukkue kusi ja paskoi housuunsa, mutta minusta se ei ihan riitä kohu tason saavuttamiseen. Lähestulkoon kaikki mitä dokumentissa esitettiin oli varsin avoimesti käsitelty jo jossakin muuallakin ja itselleni ainakin yllätyksen kokemukset tai kuohutukset jäivät puuttumaan. Suurimmaksi kummastuksen aiheeksi jäikin se, että millainen dokumentti olisi ollut, jos kaikki olisi mennyt niinkuin piti? Mistä olisi syntynyt draama ja ristiriidat, jos Klubi olisi marssinut torvien soidessa lohkovaiheeseen. Silloin koko dokumentti olisi muuttunut vielä leimallisemmin pelkäksi fanihehkutukseksi vailla minkäänlaista vastakkainasettelua. Voikin sanoa, että Klubin puppelointi oli Tero Karhun onni ja dokumentin mielenkiinnolle valtava piristysruiske.

Loppuun haluan vielä lähettää terveiseni tekijöille. On loistavaa että tällainen dokumentti on tehty ja toivon sydämmestäni, että tällaisia tehdään lisää, mieluiten ihan joka joukkueesta. Kaikki kritiikki on esitetty kärkkäydestä huolimatta rakentavalla ajatuksella ja on aivan huikeaa, että Tero Karhu on esikoistyössään pystynyt saavuttamaan näin korkean tason. Kaikesta huolimatta on sanottava, että ainakin minua kiinnostaisi vaikkapa ykkösdivaripelaajan käytännön arki suomalaisessa toimintaympäristössä paljon enemmän kuin Väykän musiikin kuuntelu Turkissa. Tämä voi olla tekijöille yllätys, mutta HJK nauttii niin yliverteisesta mediahuomiosta Suomessa, että on hyvin hankalaa löytää Klubista jotakin uutta kerrottavaa. Vastaavasti löytyy tuhansia intohimoisia omasta selkänahastaan raatavia laji-niiloja joille kukaan ei anna ääntä. Se ryhmä ansaitsisi omat dokumenttinsa, koska jokaisen Klubi-pelaajankin taustalta löytyy tuhansia laskemattomia tunteja töitä. Suomessa on jalkapalloa myös Töölön takana.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ TERO!

Mursu palaa!

MyPassa on tehty hienoa ja ennakkoluulotonta työtä. Kriisissä olleessa seurassa tehtiin rohkeita ratkaisuja ja uudistuttiin. Muu Suomi oli tyrkkäämässä perinteistä menestysseuraa divariin kun paperitehtaan tuki häipyi, seurantalolla ei kuitenkaan lannistuttu. Vastoin kaikkia odotuksia MyPa on pystynyt pelaamaan tuloksekasta ja monipuolista jalkapalloa Toni Korkeakunnaksen johdolla. Korkeakunnas on toiminut MyPassa vastoin kaikkia suomalaisen huippuvalmennuksen oppeja. Hän on luottanut pelaajistoonsa ja opettanut heidät pelaamaan haluamaansa jalkapalloa. Kaikkein silmiinpistävintä on ollut se, että kyse on kokemattomista nuorista pelaajista, jotka ovat enemmän tai vähemmän muiden Veikkausliigaseurojen jämiä. Näiden nuorten rinnalla on pelannut muutama kokenut johtajatyyppi. Hienoa ja ennakkoluulotonta toimintaa niin valmennukselta, pelaajistolta kuin seurajohdoltakin.  Tämän lisäksi Korkeakunnasa on onnistunut olemaan varsin miellyttävä tasapainoilija mediassa. Hän ei ole profiloitunut miksikään suupaltiksi kaikentietäjäksi tai jalkapallon evankelistaksi, mutta ei myöskään miksikään kaikesta itkeväksi oman pesän sotkijaksi tai tekosyiden etsijäksi.  Suuri olikin yllätykseni kun MyPa julkisti uuden päävalmentajansa ja hän on Antti ”Mursu” Muurinen. Ikuinen suosikkini ja sexy footballin suomalainen Roberto Mancini.

Mancinissa ja Mursussa on todella paljon samaa. Molemmat ovat kiistatta menestyneitä huippuvalmentajia omalla tasollaan, mutta molemmilla on myös heikkoutensa ja ne heikkoudet ovat vielä hyvin samankaltaisia. Mursu on osoittanut olevansa voittava valmentaja ja varsinkin hänen taitonsa rakentaa joukkue ja oma valmennus tiimi on kiistatta parasta Suomen tasolla. Tästä herääkin ensimmäinen kysymys MyPan suhteen. Saako Mursu haluamansa pelaajat? Hänen tiedetään arvostavan kokemusta ja ns. valmiita pelaajia. Onko hänestä kasvattamaan nuorista raakileista itselleen kelpaavia laatupelureita? Nämä ovat kysymyksiä joihin saamme vastauksen ajan kuluessa. Veikkausliiga kaipaa itsekin kasvavia kasvattajia, ei valmiita huippuvalmentajia.

Varsinainen  syy Mursu antipatiaani on kuitenkin ihan toinen ja senkin hän jakaa Mancinin kanssa. Hänen ylimielisyytensä muita valmentajia, peliä ja katsojia kohtaan. En voi ikinä antaa Mursulle anteeksi kaikkea sitä parkua, jonka hän Veikkausliigan ylivoimaisinta materiaalia johtavana valmentajana vuodatti. Mikään ei koskaan ollut hänen vikansa. Aina vika oli pelaajissa, otteluohjelmassa, huonossa kentässä tai milloin missäkin. Myös hänen kommenttinsa siitä miten media kohtelee häntä epäreilusti, vaikka hänellä on niin pieni palkka oli jotakin mitä en voi koskaan unohtaa. Kaikissa näissä julkisissa mielipiteissä on yhdistävänä tekijän epäkunnioitus omaa lajiperhettä ja muita valmentajia kohtaan.  Tällaisten mielipiteiden esittäjä katsoo olevansa kaikkien yläpuolella ja oikeutettu jotenkin poikkeavaan kohteluun jostakin ainakin minulle täysin käsittämättömastä syystä. Hulluimmaksi tilanteen tekee se, että HJK:a kohdellaan muutenkin silkkihansikkain mediassa kaikkiin muihin seuroihin verrattuna. Toki Klubiin kohdistuu menestyspaineitakin enemmän, mutta se on täysin selvää kun kyse on Suomen selkeästi eniten panostavasta jalkapalloseurasta.  Toivottavasti tämä linja ei jatku MyPassa, mutta en jaksa olla kovin toiveikas. Toivottavsti Mursu malttaa vähintäänkin pysyä pois YLEn Mestareidenliigastudioista pilaamsta katselukokemusta, mutta veikkaampa että hän toimii kuten muutkin sitoutuneet suomalaisvalmentajat ja ajaa Helsingistä päivittäin varsinaiselle työpaikalleen. Kyllähän siinä sivussa hyvin ehtii telkkarissa pyörähtää.

Onneksi Palloliitto sentään jatkaa tutulla linjalla ja kusee seurojen ja pitkäjänteisyyden aamumuroihin. Kaikki junnumaajoukkueiden valmennuspestit on pistetty uuteen hakuun. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Mika Laurikainen ei hae pestiin U-21 joukkueessa ja häntä siihen uudelleen valita, jää häneltä hyvään vauhtiin päässyt karsinta kesken. Aivan törkeän typerää toimintaa Palloliitolta. Asian olisi voinut hoitaa monellakin tyylikkäämmällä tavalla. Sen lisäksi nämä pestit on suunniteltu jatkossa oman toimen ohella tyyppisiksi. Suomeksi samalla kun Palloliitto itse paasaa tarpeesta saada lisää päätoimisia valmentajia se itse vähentää omistaan. Selitykset siitä, että junnumaajoukkuevalmentajilla ei olisi päätoimisuuteen vaadittavaa määrää tekemistä on täysin johtamis- ja organisointikysymyksiä. On ihan sairas ajatus sekä kilpailutoiminnan, että seurajoukkueiden näkökulmasta koittaa värvätä vaikkapa joku Veikkausliigan päävalmentaja sivutoimisesti junnumaajoukkuevalmentajaksi. Idea on vastoin kaikkea mahdollista tietoa niistä ongelmista ja puutteista joita suomifutiksessa on.

Loppuun on pakko kirjoitta jotakin hyvääkin. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Capona. Tehtävä oli minulle vähän outo kun olen enemmänkin profiloitunut välihuutelijana. Peli oli Suomen tyttöjen U-19 maaottelu, joka pelattiin Paraisilla. Taas voin hyvällä omatunnolla sanoa, että olen pistänyt itseäni likoon suomalaisen jalkapallokulttuurin edistämiseksi. Minä, rumpu ja 700 katsojaa saatiin todistaa Suomen upeaa 3-1 voittoa Tsekistä ja tapahtiman kruununa Paraisten oma huippulupaus Julia Tunturi vielä viimesiteli Suomen avausosuman. Hieno tapahtuma ja varmasti nautinnollinen kokemus niin tytöille, katsojille kuin järjestäneille seuroillekkin.

HYVÄ RÄPY!