Jonkun toisen ongelma

Olen ollut Suomalaisen jalkapallon kokijana ja tekijänä nyt noin kymmenisen vuotta. Olen jatkuvasti pyrkinyt tekemään enemmän ja enemmän. Olen kouluttanut itseäni niin paljon kuin mahdollista sekä erilaisissa koulutuksissa että itseopiskelemalla. Olen vetänyt treenejä, istunut kokouksissa, lukenut, kirjoittanut, katsonut pelejä ja puhunut ihmisten kanssa.

Mitä on jäänyt käteen?

Ihan ensimmäisenä on pakko sanoa, että jokaisella suomalaisella futisniilolla on käsitys siitä mikä on pielessä ja valtaosalla on jonkinlainen ratkaisu mielessään. Tämä tulee selville hyvin nopeasti kun ihmisten kanssa juttelee. Meillä on myös huikea määrä tekijöitä, jotka selkänahastaan painavat pitkää päivää puhtaasta rakkaudesta lajiin. Se on fantastista.

Miksi kehitys silti junnaa paikallaan ja verrattuna jalkapallon globaaliin kehitykseen menemme oikeastaan takapakkia?

Siksi että jokainen ratkaisu on Jonkun Toisen Ongelma. Aivan liian harvan olen kuullut sanova, että omassa tekemisessä olisi terästettävää tai jos onkin sanottu on perään yleensä tullut, mutta se johtuu siitä, että jotakin tukea tai olosuhteita on jäänyt saamatta joltakn.

Toinen suuri ongelma on, nimiä mainitsematta, Mursun syndrooma. Tämä ilmiö esiintyy hyvin usein erilaisten keskeisten toimijoiden kohdalla. Kiteytettynä se tarkoittaa sitä, että jos joku on joskus saavuttanut jotakin suurta tai tehnyt jotakin mikä on vienyt valtavasti lajia eteenpäin häntä ei saa kritisoida mistään ikinä. Gert Remmel kiteytti asian hienosti: Suomalaisessa futiksessa on tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanotaan. Tuon toteamuksen paikkansapitävyyden olen saanut todistaa toistuvasti.

Tähän samaan syndroomaan liittyy myös herkkähipiäisyys, joka on vielä paljon suurempi ongelma. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos joku tekee jotakin vapaaehtoisesti tai hyvin pienellä korvauksella häntä ei saa kritisoida tai opastaa, koska se on liikaa vaadittu vapaaehtoispohjalta tai ”tällä korvauksella”. Tällaiset asiat eivät tietenkään ole suuren suuria silloin, jos kyse on yksittäistapauksista. Tilanne muuttuu totaaliseksi umpisolmuksi kun 80% toimijoista kuuluu näiden ongelmien piiriin.

Jos joku väittää, että on liian kiire siivota, ei voi olla kovin kova kiire. Jokainen ymmärtää ainakin teoriassa, että sotku ja epäjärjesty hidastaa kaikkea tekemistä eli todellisessa kiiressä ensimmäinen korjattava asia on siisteys ja järjestys. Tismalleen sama koskee seuratoiminnan järjestämistä. Monesti olen kuullut, että seuroilla ei ole aikaa ja rahaa organisoida toimintaansa ammattimaisesti.

Tämä on ihan täyttä paskaa.

Se tarkoittaa päivastoin sitä, että seuroilla on aivan liikaa aikaa ja rahaa, jos kerran sitä riittää hukattavaksi toimimattomiin hallintohimmeleihin ja päättömään edestakaisin ryntäilyyn kun hommia ei ole organisoitu huolella. Aikaa ja rahaa kuluu täysin hukkaan kun seurojen ja joukkuieden toiminta joudutaan keksimään uudestaan joka vuosi. Tulee mieleeni sanonta johon törmäsin Kauhea murhamies Lalli näytelmässä : Niin kiire kerjuuseen ettei ehdi joka talossa käydä.

Niin kauan kun kaikki odottavat peukalo perseessä, että joku tulee ja ratkoo kaikki ongelmat mitään ei tule tapahtumaan. Vaaditaan kollektiivista heräämistä siihen todellisuuteen, että tekemällä kaikki niin kuin aina ennenkin on tehty ei tulla ikinä kehittymään tästä missä nyt ollaan.

Muutokseen vaaditaan se, että samalla vimmalla, jolla jokainen uusi idea osataan ampua alas toimimattomana alle viidessä sekunnissa, ryhdytään kritisoimaan omaa tekemistä. Luovutaan itse kompromisseista ja vasta sen jälkeen kun oma toiminta on viimeisen päälle kunnossa aletaan itkeä muiden tekemisistä.

Kaikkien, oli kyse yksilöstä tai organisaatiosta, tulee altistaa itsensä tälle tarkastelulle ja uskallettava katsoa totuutta, vaikka se olisi miten ruma. Jos jakainen suomalainen futistoimija tekee tämän otamme sillä hetkellä valtavan asekeleen eteenpäin.

Mitään muuta ei vaadita kuin uskallusta.

HYVÄ RÄPY!

Advertisement

Räpymiehen kuolinmessu

Prologi

Varoitan heti alkuun: kirjoitus tulee olemaan pitkä kuin nälkävuosi ja en voi suositella sitä kenellekkään, joka ei ole kiinnostunut suomalaisen jalkapallon nykytilasta. Jos haluat lukea jalkapallosta kirjoituksia joissa on hauskaa kun on mukavaa lue niitä muualta. Kaiken tämänkin kirjoitan vain rakkaan lajin parhaaksi, mutta tunnelmat ovat sen verran synkät ettei tässä voi kuin kieriskellä karujen ajatusten keskellä. Otsikko on toivottavasti ennenaikainen, mutta näin Juho Lähteen Tepsistä poistumis uutisen jälkimainingeissa kuitenkin ainakin osittain totta. Otsikko luonnollisesti viittaa pelkoon, että myös Räpy jättää seuran ja silloin kuolee Räpymies, mutta vain syntyäkseen uudelleen toisella nimellä, fanien riemuksi ja vihamiesten harmiksi. Minä en voi lakata kirjoittamasta ennen kuin työni lajin parissa on lopullisesti tehty ja se hetki ei ole aivan nurkan takana.

Kaksi soturia, kaksi syöpää

Gert Remmel, tuo suomalaisen jalkapallojournalismin Don Quijote, kirjoitti Urheilulehden numeron 44 artikkelissa Sinivalkoinen vihollinen suomalaisen jalkapallon kahdesta syövästä. En aio tässä referoida kirjoitusta vaan kehoitan ihan suoraan menemään kioskille ja ostamaan lehden. Minä en saa tästä kehoituksesta penniäkään omaa hyvää, mutta minusta jokainen ansaitsee työstään rehellisen palkan ja Remmelin kirjoitus on jokaisen euron arvoinen.

Myös minulle voi tarjota vaikka oluen kun minut näkee jossakin, jos on nauttinut näistä minun kirjoituksistani. Lähetän myös tilinumeroni ihan mielellään halukkaille pientä korvausta varten. Sillä toisin kuin joku on jossakin epäillyt minulle ei tule minkäänlaista palkkiota näistä kirjoituksista tai klikeistä.

Haluaisin silti esittää herra Remmelille toiveen. Lakkaa Gert hyvä lyömästä Pullukkaa. Pullukka on seuraus ei syy. Ei ole Pullukan vika, että Veikkausliigan ammattimaisuuden taso on niin matala, että hän on dominoiva pelaaja jopa ylipainoisena. Se kertoo enemmän velmennuksesta, liigasta ja uutisoinnista kuin pelaajasta itsestään, että häneen suhtaudutaan kuten suhtaudutaan, vaikkei hän olekkaan huippu-urheilijalta edellytettävässä kunnossa.

Tämä edellä mainittu kirjoitus sai minut pohtimaan mitkä kaksi asiaa itse nostaisin suomalaisen jalkapallon kehityksen suurimmiksi syöviksi. Olen valmistautunut ryhtymään valmentajaksi kymmenisen vuotta. Olen lukenut, tutkinut ja ennenkaikkea katsonut peljä, jotta oppisin täysin ulkopuolisena lajiperheestä mitkä asiat ovat olennaisia. Mitkä mallit ja tarinat toistuvat niin menestymisessä itse pelissä kuin pelaajana tai valmentajana. Viisi viimeistä vuotta olen toiminut jalkapallon parissa valmentajana aktiivisen kannattamisen ja lajin analysoinnin lisäksi. Tämä aika ja työ on nostanut kaksi ongelmaa selvästi yli muiden. Minun mielestäni jopa yli Remmelin poimimien ongelmien, mutta tunnistan kyllä hyvin myös nuo artikkelissa mainitut vaivat. Minulle suurimpina syöpinä ovat nousseet esiin henkilökeskeisyys ja kommunikaatio.

Henkilökeskeisyys

Tämä syöpä on saastuttanut koko lajin pelaajista toimittajiin. Seuroilla ei ole metodia, identiteettiä tai prosessia on vain ihmisiä jotka joko ovat sitoutuneita tai sitten eivät. Vastuuvalmentajat, valmennuspäälliköt ja seurapomot vetävät omia linjojaan ja keskustelua tai yhteistyötä ei juurikaan harrasteta. Harvat valmentajat tuntevat seuran muita pelaajia saati toisten valmentajien toimintatapoja. Erilaisia palavereja pidetään ja suunnitelmia tehdään, mutta niiden jalkautuminen käytännön tasolle on heikkoa.

Sama koskee Palloliittoa. Palloliiton kouluttajien ja toimihenkilöiden olennaisin tehtävä tuntuu olevan pääkonttorin johtohahmojen tekemisten selittely parhaimmin päin, jotta seurojen kenttäväki ymmärtäisi tukea liiton puuhastelua. Palloliitto palvelee vain itseään ja koittaa saada myös seurat palvelijoikseen, vaikka roolien pitäisi olla täysin päinvastoin. Olen joutunut kokemaan vaivaannuttavimmat hetket lajin parissa juuri Palloliiton koulutuksissa ja tuntuukin siltä, että liiton olettamuksena on, että kenttäväki ei ymmärrä sen paremmin jalkapallosta kuin politiikastakaan juuri mitään.

Tästä johtuen linjauksien ja toimintatapojen jalkautuminen kentälle on täysin sitä toteuttavien henkilöiden käsissä. Mitään yhtenäistä linjaa ei ole koska kukaan ei katso kaikkien niiden älyttömyyksien koskevan itseään vaan vain muita jotka eivät ymmärrä lajia tarpeeksi. Onkin leimallista, että käytännössä kaikki Suomen menestyneimmät kasvattajaseurat ovat omien johtohenkilöidensä linjauksella irtisanoutuneet Palloliiton ohjelmista ja valmentaneet junnunsa oman mielensä mukaan. Siksi meillä ei ole mitään yhtenäistä pelitapaa tai taktiikkaa maajoukkuetasolla kuten esimerkiksi Ruotsilla on ollut jo vuosikymmenet.

Luonnollisesti tämä johtaa siihen, että kun seuroissa tapahtuu henkilövaihdoksia tapahtuu aina myös muutoksia linjassa. Surkuhupaisaa on että tämäkin rakenne toistuu ihan samana oli kyse yhden seurajoukkueen ikäluokan vastuuvalmentajasta tai Palloliiton puheenjohtajasta. Se kuuluisa ja mantrana hoettu pitkäjänteisyys näyttääkin olevan suoraan sidottu kunkin pestin haltian virassa pysymiseen. Käänteisellä puolella tämä on sitten johtanut siihen ajatustapaan, että kun jossakin asiassa on jokin ongelma niin sen ratkaisemisen sijaan pistetään mies vaihtoon ja hetken päästä ihmetellään kun sama ongelma vaivaa edelleen. On nimittäin ihan sama kuka junaa ajaa, jos raiteet on poikki.

Kommunikaatio

Tämä on edellä mainitun syövän ruma veli. Kommunikaation heikkous kulkee myös läpi koko lajin. Se alkaa pelaajien kommunikaatiosta kentällä ja jatkuu seurojen ja liiton kautta Mixu Paatelaiseen. On ollut upeaa seurata miten Jukka Jalonen jääkiekossa ja Henrik Dettman koripallossa ovat alkaneet puhua muuntelematonta totuutta. Jääkiekossa ja Jalosen kohdalla kyse on pitkän prosessin lopputulemasta ja Dettmanin kohdalla taas olennaisesta osasta hänen metodiaan, joka puolestaan on toiminut osana pitkää prosessia jonka kautta mahdottomasta on tehty mahdollista.

Jalkapallossa toimitaan päivastoin. Kylmänsodan aikaisella kommunikaatiologiikalla lajijohtajat ja vastuuhenkilöt pyrkivät rajoittamaan tiedoitusta hallitakseen sitä, vaikka nykyisessä mediaympäristössä omaa julkisuuskuvaa hallitaan juuri päivastaisella keinolla eli olemalla ensimmäisenä ja joka paikassa esillä totuuden kanssa. Peittely, salailu ja totuuden muuntelu mieleiseksi on jo itsearvollisesti negatiivista toimintaa oli sen sisältö mikä hyvänsä. Tämä liittyy ihan suoraan myös tuohon henkilökeskeisyyteen. Rajoittamalla kommunikaatiota pyritään tekemään itsestä korvaamattomia ja siten käytetään valtaa suhteessa muihin.

Koko lajin yhteisöllisyys on käsitetty aivan väärin. Minulle eräs maajoukkuevalmentaja sanoi kun kysyin, että eikö pitäisi kannustaa lapsia ja vanhempia myös katsomaan jalkapalloa, että ei kannata, koska muuten sieltä tullaan kyselemään että, miksi meidän lapsi ei osaa syöttää niinkuin Messi. Jos valmentaja ei kykene saati halua vastata tuollaiseen on yksiselitteisesti väärissä hommissa.

Tällaisen linjan kokonaisvaikutus on se, että laji näyttätyy kenttätasolla ulossulkevana ei mukaan kutsuvana. Tämän linjan kristallisaatio on suhtautuminen kannattajiin. Tuntuu että seuroilla ja Palloliitolla on varaa heittää osa katsojista ei toivottujen laariin. Halutaan ääntä, tunnelmaa, lipputuloja ja oheisostoja. Mutta vain sellaiselta porukalta, joka osaa taputtaa oikeassa kohtaa, maksaa mukisematta ylihintoja ja käyttäytyy muutenkin enemmän kuin oopperavieraat eikä niin kuin rokkifestareilla kävijät. Onkin todella harmi, että tämä lajijohtajien visio ja todellisten kannattajien profiili kohtaa perin huonosti. Kaikkein hulluinta on silti se, että jotkut tahot pyrkivät väkisin tekemään Suomeen futishuligaaneja, vaikka niitä ei meillä ole. Pitäisi muistaa, että myös jalkapallokannattajia voidaan tuomita vain oikeasti tehdyistä asioista ei mielikuvista.

Epilogi

Nämä asiat ovat minun matkallani lajin parissa nousseet esiin suurinpina ongelmina ja on sanomattakin selvää, että suomesta löytyy paljon sellaisa seuroja, valmentajia ja muita toimihenkilöitä jotka toimivat ihan toisin. Nämä ovat vain yleisellä tasolla vastaan tulleita havaintoja. Lajin parissa on valtavasti upeita ihmisiä ja moni yllä kuvailtu ongelma johtuu heikosta laji-identiteetistä ja itsetunnosta. Ei suinkaan siitä, että joku haluaisi ehdointahdoin vahingoittaa lajia tai sen harrastajia. Totuus kuitenkin on siinä mielessä karu, että jalkapallo on harrastetuin ja materiaalisesti tuetuin palloilulaji Suomessa, mutta tätä asemaa ei ole pystytty realisoimaan menestykseksi juuri millään arviointiasteikolla. Jalkapallon kautta lukemattomat ihmiset kokevat elämyksiä ympäri vuoden ja se on itsessään jo upeaa, mutta samalla myös todella masentavaa kun tätä potentiaalia ei pystytä siirtämään myös huipputason toimintaan. Toisaalta on rohkaisevaa tietää, että mahdollisuuksia ja pohjaa on. Tyhjästä ei tarvitse ruveta lajia synnyttämään.

HYVÄ RÄPY JA SYDÄNTEN KAPTEENI EI KOSKAAN JÄÄ UNHOLAAN!