fctps

Tekopyhäinhäväistys

Kun Toni Kolehmainen siirtyi kesken kauden 2012 Tepsistä norjalaiseen Hönefossiin, moni kannattaja repi fanipaitansa ja itki seuran luovuttaneen mestaruustaiston ja menettäneen uskottavuutensa. Kyseisellä siirrolla seura kuitenkin varmisti tasapainoisen tilikauden ja mahdollisuuden jatkaa toimintaansa kutakuinkin samoilla resursseilla kuin kuluneellakin kaudella. Nyt kun urheilullinen menestymättömyys ja pelaajien siirtojen puuttuminen on ajanut samaisen seuran taloudelliseen ahdinkoon kannattajat itkevät puolestaan sitä, miten on voitu tehdä budjettia urheilullisen menestyksen varaan.

Yrittäkää hyvät ihmiset päättää mitä te haluatte.

Veikkausliigassa yksikään joukkue ei toimi täysin ilman talousdoupingia. Veikkausliiga on yksinkertaisesti liiketoiminnallisesti niin heikosti organisoitu ja säännelty, että toimintatapojen kirjavuus on suorastaan häkellyttävää. Jollain on namusetä, toisella bingo, kolmannella rokkikonsertti ja neljännellä kuka ties mitä turvaamassa sen, että sarjassa pystytään kilpailemaan. Aina kun joku puhuu seurojen markkinoinnista tai ylipäätään jostakin liiketoiminnan lainalaisuuksista liittyen jalkapalloon voikin todeta kyseisen henkilön katsoneen liikaa telkkaria.

Ropsin sopupelioikeudenkäynnin yhteydessä tuli julkisuuteen tieto, että pelaajasopimukset oli raapustettu kuulakärkikynällä ruutupaperille ja niistä selvisi sopimuksen osapuolet ja joku taskuraha. Tällaisella ammattimaisuuden tasolla homma siis oikeasti pyörii. Suosittelen tutustumaan tähän ehdottomasti hintansa arvoiseen artikkeliin, jos haluaa sukeltaa suomifutiksen ammattimaisuuden huikeisiin pyörteisiin. http://longplay.fi/fi/single/11/

Moni onkin Tepsin kohdalla jälkiviisastellut, että olisi pitänyt turvata toiminta sijoittamalla omaisuutta fiksummin. Tämä on ihan kelpo kommentti koskien namusetä Sairasen aikaa, jonka kuitenkin oli tarkoitus kestää kolme kertaa pidempään kun se lopulta kesti. Oikeastaan on aivan käsittämätöntä ettei romahdus tullut jo aikaisemmin, ottaen huomioon mihin tilaan Sairanen seuran jätti.

Casagranden toimitusjohtajakauden aikana seura pyrki sijoittamaan omaisuuttaan strategiansa mukaan eli pelaajiin. Se mitä moni ei tunnu hyväksyvän onkin, että jos pelaajalla on kolmen kävyn arvoinen sopimus, silloin sopimuksen voi ostaa ulos kolmella kävyllä. Siksi Casan tekemät, paljon taivastelua osakseen saaneet, ”kalliit” sopimukset oliva täysin strategian mukaisia.

Nykytilanteeseen on siis kolme hyvin yksinkertaista syytä. Sairasen kermakannun tyhjeneminen ennen aikojaan. Casan haluttomuus tinkiä urheilullisesta menestyksestä tasatakseen kadonnutta rahavuorta ja kolmantena pelaajien arvon nostamisen epäonnistuminen, joka on sekä pelaajien itsensä että valmennuksen vastuulla.

Pelaajien arvon kehitys on monimutkainen asia ja sen arvioiminen on niin monesta muuttujasta kiinni, että siinä lopullisen vastuulisen määrittäminen on vaikeaa. Raaka totuus kuitenkin on se, että varsinkin Jani Tanska, Jarkko Hurme, Petteri Pennanen ja Wayne Brown epäonnistivat sekä tuottamaan heihin sijoitettua palkkaa vastaavaa urheilullista tulosta että nostamaan osaamistaan korvaukselliseen siirtoon vaadittavalle tasolle. Nämä pelaajat oli hankittu siirtymään eteenpäin. Perustepsiläiset runkopelaajat ovat luonnollisesti olleet myös siirtotoiveissa mukana, mutta heitä ei voi samalla tavalla pitää sijoituspelaajina kuin edellämainittua ryhmää. Tammilehdon jätin pois listalta siksi, koska hänellä ei ollut mitään mahdollisuuttakaan onnistumiseen loukkantumisen takia.

Nykytila on niin monien tekijöiden summa, että kaikessa jälkiviisastelussa on törkeän tekopyhyyden maku. Paljon olennaisempaa on miten tästä jatketaan. Muutama asia on ainakin täysin varmaa. Tepsissä on nyt nuorelle kunnianhimoiselle pelaajalle paremmat saumat nousta veikkausliigapelaajaksi kuin missään koskaan. Se vaatii kuitenkin kovaa henkistä kanttia testata mihin itsestä oikeasti on. Yksikään opportunistinen pullasosrsa ei tule liigamiehistöön kävelemään, vaikka tilanne onkin tukala.

Tämä antaa valmennukselle tilaisuuden näyttää mihin heistä oikeasti on. Minä uskon vakaasti, että Strömborgilla vahvistunut Rajamäen valmennusryhmä on valmis osoittamaan kaikki pahat puheet vääriksi ja tekemään sen nimenomaan siellä missä sillä on eniten merkitystä eli kentällä. Tulevalla kaudella ei kuitenkaan tule olemaan mitään tekosyita joiden taakse piiloutua, jos homma jää valmennuksesta kiinni. Kokemattoman ja nimettömän ryhmän kohdalla on turha itkeä ainakaan pelaajien diivailua tai sitoutumisen heikkoutta, koska ne asiat ovat täysin valmennuksen käsissä.

Meidän kannattajien vastuulla on osoittaa, että välitämme ja tuemme joukkuetta täysillä tilanteesta huolimatta. Kaikki kannattajat tarvitaankin heti liigacupin alusta alkaen kentänlaidalle näyttämään niin nykyisille kuin testissä olevillekin pelaajille, että joukkueesta välitetään. Samalla pystymme osoittamaan valmennukselle, seurajohdolle ja yhteistyökumppaneille, että joukkuetta ei ole hylätty.

Kauden alkaeassa tavoite onkin hyvin yksinkertainen: saada Olympiakatsomo auki niin usein kuin mahdollista eli ostaa kausikortteja ja ottelulippuja. Minä ainakin henkilökohtaisesti lupaan ostaa itselleni lipun Olympiakatsomoon aina kun se avataan, vaikka minulla onkin kausikortti pääkatsomoon. Pieni ele, mutta ennenkaikkea itselleni jokaisen euron arvoinen.

HYVÄ RÄPY!

Advertisement

Järki korvaa puuttuvat rahat

Jalkapallossa kukaan ei saa työstään oikeaa korvausta. Valtaosa kaikista nuorista pelaajista pelaa selkänahastaan, jotta tienaisivat joskus elantonsa. Sama koskee valmentajia ja muita toimihenkilöitä. Huimia megapalkkoja käärivät huippuammattilaiset taas perustelevat ansaitsevansa palkkansa siksi koska ovat jo tehneet peräsuoli pitkällä töitä koko elämänsä saavuttaakseen tasonsa. Työtä siis tehdään ensin liian halvalla, jotta siitä joskus voisi saada liian paljon. Kenenkään arvostus, rahallinen tai muu, ei koskaan vastaa sen hetken todellisuutta. Siksi kaikki on suhteellista. Sekä suomifutiksella että Tepsillä on takanaan niin vaikea kausi, että suhteessa ei ole kuin yksi suunta ja se on kohti parempaa.

Taloudessa on tiukkaa sen tietävät kaikki. Oli kyse sitten valtiosta, yritysmaailmasta tai urheilusta. Parempaan on silti pakko uskoa ja riskejä on uskallettava ottaa tai negatiivinen kierre vain syvenee. Tepsin viimekautista riskinottoa on kritisoitu ja jälkiviisaana kritiikki näyttää perustellulta. Oliko silti oikeasti liian optimistista luottaa siihen, että Eurooppaliigassa edetään ensimmäiseltä kierrokselta ja kauden aikana saadaan joku pelaajista myytyä eteenpäin? Minusta ei. Kaikessa on aina oltava joku käsitys siitä minne ollaan menossa. Viime kauden projekti rakennettiin noiden tavoitteiden varaan ja epäonnistuttiin. Nyt siitä maksetaan hintaa. Ei tekosyitä. Ei jälkiviisastelua. Ei katumusta. Pää pystyyn ja kohti uusia haasteita.

Onneksi urheilussa ja jalkapallossa on valtavasti asioita jotka voi tehdä paremmin ilman, että se maksaa mitään. Jokainen voi pistää itseään hiukan enemmän likoon ja tehdä oman osansa paremmin. Veikkausliigassa on moni joukkue vuosien saatossa osoittanut kuinka pienillä resursseilla, mutta isolla sydämmellä voidaan voittaa paperiset ennakkoasetelmat. Ihan samoin kuin on on osoitettu ettei rahalla saa automaattisesti menestystä.

Siinä olemme Tepsi perheessä onnellisessa asemassa, että viimeistään nyt on Sairasen kerskakulutus aika pyyhitty lopullisesti pois seurasta ja on pakko alkaa tekemään asiat alusta asti järkevästi sen sijaan, että ostettaisiin oikoteitä. Tässä viimeisten vuosien aikana on kuitenkin tullut todistettua ainakin se, ettei ostettu menestys maistu ja tunnu yhtä hyvältä kuin kovalla työllä ansaittu. Samalla on myös nähty kuinka pysyvää on hyvän päivän kannattajien uskollisuus ja kuinka paljon heistä on iloa silloin kun päivä ei olekkaan niin kaunis.

On inhimillistä odottaa, että joku tulee ja hoitaa homman. On helppoa katsoa vierestä ja kritisoida. Mä sen tiedän. Kuten jokainen tätä blogia lukenut on varmasti huomannut. Silti katson aina ensin mitä minä itse voin tehdä paremmin. Olen sitten katsomossa, tässä tietokoneeni ääressä tai kentänlaidalla. Aina mietin mitä voin tehdä paremmin ja myönnän että jätin menemättä pariin peliin viime kaudella. En siksi, että olisin hylännyt omani. Vaan siksi, että en uskonut pystyväni auttamaan joukkuetta mitenkään. Olisin vain purkanut turhautumistani ja syventänyt kierrettä joka oli jo ihan tarpeeksi kovassa vauhdissa. Pitääkin aina miettiä mitä vaatii ja mitä on itse valmis antamaan.

Oli suorastaan liikuttavaa kuunneltavaa viime elokuun kausikorttilaisten kahvitilaisuudessa kuinka monivuotiset Tepsi kannattajat purkivat pettymystään. Liikuttavaa oli ennenkaikkea se miten kritiikki kohdistui pelitapaan ja -ilmeeseen, ei niinkään tuloksiin. Myös kannattajien reaktiot katsomossa tukivat tätä samaa linjaa. Ville-Valtteri ”Valkea Velho” Starck ja Jere Aalto saivat kannattajilta varauksettoman tuen, vaikka nuorukaiset olivat toisinaan vaikeuksissa. Heitä kuitenkin tuettiin lähes kritiikittömästi koska he ovat aitoja Tepsiläisiä ja he uskalsivat yrittää. Samaa ei valitettavasti aina voinut sanoa joukkueen kaikista pelaajista.

Tästä päästäänkin niiden rahaa kalliinpien arvojen äärelle. Suomalaisessa urheilumarkkinoinnissa on vuosikausia myyty väärää tuotetta. On myyty vain menestystä ja sitä, että kannattajat ja sponsorit saavat olla mukana voittamassa. Kaikki eivät voita ja urheilu kuivuu hyvin nopeasti kasaan, jos kaikki arvottuu vain voittamisen mukaan. Tärkeämpää on kuulua johonkin. Olla osa jotakin itseä suurempaa kokonaisuutta ja sitten yhdessä kohdata haasteet. Voittaminen tulee sitten, jos on tullakseen, mutta yhteisö on ja pysyy oli tulokset mitä hyvänsä. Näissä yhteisöarvoissa Tepsi on suurseura, vaikka kassassa ei olisi kuin koiperhosia. Yhteisön kautta voidaan tämänhetkisetkin vaikeudet voittaa. Kunhan kaikki tekevät kaiken hiukan paremmin kuin ennen. Henki voittaa kyllä materian ja järki rahan kunhan uskallamme unelmoida ja pysymme yhteneisinä. Mitä syvemmästä ahdingosta selviämme sitä makeampia ovat tulevat voittomme ja niitä vielä tulee.

Räpymies tulee omalta osaltaan olemaan vielä entistäkin enemmän mukana auttamassa joukkuetta ja seuraa. Millä tavoilla se tulee tapahtumaan jääköön vielä hämärän peittoon, mutta aikanaan kaikki paljastuu. Kirjoittaminen ainakin jatkuu ja vaikka roolini organisaatiossa muuttuu se ei tarkoita, että alan höpäjämään markkinointiosaston esitarkastamaa pullamössöä. Kriittinen ja suorapuheinen sävy tulee säilymään ja asioita käsitellään, vaikka se ei aina olisikaan hauskaa ja mukavaa. Kriisit pakottavat meidät kaikki kehittymään ja pois mukavuusalueeltamme. Otetaan nämä haasteet mahdollisuutena eikä jäädä surkuttelemaan kovaa kohtaloamme tai syyttelemään muita. Aloitetaan muutos itsestämme ja näytetään ettei Tepsiläisyys ole lompakossa vaan sydämmessä.

Mennyt on musta. Tuleva on valkoinen. Sydän on mustavalkoinen!

HYVÄ RÄPY!

Kahden kerroksen väkeä

Olen taas vaihteeksi saanut puhua futiksesta sydämmeni kyllyydestä ja siksi kirjoittaminen onkin jäänyt vähemmälle, vaikka juuri nyt olisi kirjoittamiselle eniten tarvetta kun kylmä talvi painaa päälle ja kotimainen futis on päässyt melkein jo talviunilleen. Joulukuun alusta alkaavaa mediahiljaisuutta täytyy koittaa kuitenkin rikkoa ainakin silloin tällöin.

Eniten on puhuttanut tietysti Islanti ja se miten he voivat olla MM-karsinnassa ja tuottaa niin paljon ammattilaisia ja Suomi taas tuntuu vain hiipuvan, vaikka toinen toistaan upeampia kehitysohjelmia julkaistaan harva se viikko.

Mikko ”pikku-Jallu” Hyyrynen pisti oman lusikkansa soppaan naamakirja sivullaan tai ainakin näin juttu somessa levisi. Valitettavasti lähde oli niin halvatun epämääräinen, että minä en ainakaan uskalla pistää kirjoitusta 100% varmasti Hyperin piikkiin. Viesti oli kuitenkin selvä. Suomessa ei ole futiskulttuuria ja maajoukkueesssa ei ole muita kansainvälisen tason pelaajia kuin Roma ja Nikke.

Jotkut pahoittivat tästä mielensä ja katsoivat Hyperin nostaneen itsensä norsunluutorniin ja paskoneen sieltä eritoten TPS-kannattajien päälle. Mielensäpahoittajat ovat jopa enemmän asian ytimessä kuin Hyper. Suomalaisessa keskustelukulttuurissa kritiikiä luetaan juuri näin. Väitän että Hyper rakastaa kutakuinkin jokaista O-katsomolasita kuin omaa veljeään ja nämä uskolliset ovat niitä valopilkkuja joiden takia yli kolekyymppinen perheellinen ammattijalkapalloilija viitsii vuodattaa sydänvertaan naurettavaa korvausta vastaan ja juosta siihen päälle hankkimassa muualta lisätienestejä. Tähän voisikin lanseerata sanonna: Ei kourallinen kannattajia kulttuuria tee.

Tästä päästäänkin sitten asian ytimeen. Suomalaisen jalkapalloilun lippulaiva on Helsinki Cup ja Turussa toistuu sama kuvio ja Aura Cup on selkeästi merkittävin jalkapallotapahtuma Turussa. Tässä siis puhutaan kansainvalisen ja kansallisen tason merkittävyydestä. Vertailussa nämä tapahtumat ovat kilpilukykyisempiä huippu tuotteita kansainväliselle ja kansallisella tasolla omissa kategorioissaan kuin Suomen maajoukkue tai kumpikaan Turkulainen Veikkausliigaseura on omissaan. Nämä junioritapahtumat pesevät laajuudessaan, laadussaan ja ammattimaisuudessaan ammatilaisjalkapallon kutakuinkin kaikesssa. Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että kyllä meillä on timanttista jalkapallokultturia, mutta se vain ei ole kilpajalkapallokultturia vaan harrastejalkapallokultturia.

Sama toistuu pelaajakehityksessä. Suomalaiset seurat ja pelaajat pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa jopa erinomaisesti aina yläasteikään asti. Sitten tapahtuukin häkellyttävän nopea pudotus ja U-19 iässä aletaan olemaan hämmentävän kaukana. Aletaanko tässä siis lähestyä itse asiaa? Näkeekö joku muu tässä jotakin kuviota? Minä näen. Jalkapallon harrastamiseen suhtaudutaan Suomessa todella myönteisesti, mutta ammattilaisuuteen negatiivisesti. Pelaajat ja seurat ovat harrastetasolla kansainvälistä huippua, mutta ammattilaistasolla olemme totaalinen peräkylä.

Tämä johtuu ihan täysin siitä, että kaikki urheilu koetaan Suomessa amatööripohjalta. Vain menestys lasketaan ja urheilemiselle ei nähdä muita arvoja. Urheilu ei kuitenkaan ole ennenkaikkea voittamista vaan viihdettä ja siinä tulee ammattilaisuuden ja amatööriyden tärkein ero. Ammattilainen tekee voittamisen ohessa aina myös toista työtä eli myy itseään ja lajiaan. Tätä meillä ei osaa juuri kukaan. Eivät urheilijat, valmentajat tai johtajat. Tämä taas johtuu lähtökohtaisesta amatööriydestä eli siitä, että seurojen tulovirrat tulevat enimmäkseen muita teitä kuin itse tehdystä myynnistä. Seurajohtajalle on olennaisempaa tuntea erilaisten tukihimmleiden hakuprosessit kuin osata myydä seuraansa.

Kaikkein karuiten tämä näkyy suhtautumisessa kannattajiin. Ei Palloliitto ja seurat voisi potkia ydinasiakasryhmäänsä päähän niinkuin nyt on kannattajille tehty, jos kyse oikeasti olisi ydinasiakkaista. Kyse on siitä, että puhtoinen ja siloinen imago on todellisten ydinasiakkaiden mielestä tärkeämpää kuin kannattajakulttuuri. Koska ydinasiakkaat ovat virkamiehet ja yritykset eivät ördäävät vaahtosuiset ultrat.

Miten tämä kaikki liittyy siihen mainittuun pelaajatuotantoon? No homma on lopulta hyvin yksinkertainen. Pelaajat kehittyvät maksimaaliselle harrastaja tasolle ja sitten pitäisi hypätä suoraan ammattilaisuuteen. Tämähän ei ole lainkaan realistinen polku. Se suuri ero kansinväliseen tasoon syntyy siinä, että meiltä puuttuu kokonaan ammattiin valmistava vaihe. Tällä tarkoitan sitä kohtaa missä siirrytään pelkästä pallon potkinnasta kokonaisvaltaiseen ammattilaisuuteen. Suomessa tätä ei kuitenkaan koeta vaihtoehtona vaan ainostaan kuumimmat huipputalentit tullaan hakemaan ulkomaille.

Tarvitsisimme kuitenkin ihan omaankin tarpeeseen myös Veikkausliigan runkopelaajien tasoisia perusammattilaisia joiden tuotanto ei missään nimessä ole tällä hetkellä riittävällä tasolla. Käytännössä täma asia tulisi korjata kuten taiteen puolella on tehty eli perustamalla kansallisella tasolla toimiva jalkapallo-opisto joka kouluttaisi pääsykokein valittavista pelaajista ammattijalkapalloilijoita kootusti suomalaiseurojen tarpeisiin. Olennasinta tässä on se muutos, että jalkapalloilijasta tulisi ihan oikea ammatti. Tämä järjestelmä ei luonnollisestikaan poistaisi nykyistä pelaajien kehityspolkua vaan tulisi sen päälle auttamaan pääasiassa harrastepohjalta toimivia seuroja tuottamaan oikeita ammattilaisia.

HYVÄ RÄPY!

Syyllinen kunnes lakkaa kannattamasta

Katselin viime viikolla lahelaisten kannattajien elämästä kertovan ansiokkaan dokumentin Jalkapallomaa (katsottavissa YLE Areenassa). Siinä kuvataan muutaman vuoden jaksoa pahamaineisten FC Lahti kannattajien elämää ja tekoja, mutta samalla annetaan myös varsin reilu mahdollisuus toisen puolen näkemyksille eli kuvataan niin seurajohdon kuin esivallankin toimintaa. Rehellisyyden nimessä on todettava, että en itse koe HC kannattamista omana juttunani, mutta ymmärrän sen perus ytimen  ja olen ollut tekemisissä ja katsomassa otteluita niin Suomen maajoukkueen kuin Tepsin HC kannattajien kanssa. Olen lukenut aiheesta ja katsonut elokuvia niin faktaa kuin fiktiotakin.  Kannattamista voikin lähestyä melkoisen monesta kulmasta ja helpoin, populistisin kulma on leimata koko toiminta kyseenalaiseksi huliganismiksi ja järjestäytyneen rikollisuuden liepeillä horjuvaksi vandalismiksi. Suomessa on otettu tämä linja, vaikka mitään todellista näyttöä vakavasta järjestelmällisestä rikollisuudesta ei ole. Valtaväestöltä, Palloliitolta ja viranomaisilta kun tuntuu unohtuneen kokonaan, että mauttomuus, lapsellisuus ja ylenpalttinen meuhkaaminen ei itsessään ole rikollista, vaikka se kuinka ottaisi päähän tai aiheuttaisi myötähäpeäntunnetta.

Suomessa on laki, joka tekee rikollisjärjestöön kuulumisesta laitonta. Tätä lakia ei ole koskaan oikeusistuimessa sovellettu. Jokainen tietää, että jos on hankaluuksia jonkun stalkaajan, hankalan exän, hullun naapurin tai vaikkapa työpaikkakiusaajan kanssa viranomaiset eivät voi asialle yhtään mitään ennenkuin jotakin oikeasti tapahtuu. Onpa lähivuosilta tiedossa tapaus jossa jengi suunnitteli pankkiryöstöä ja poliisi otti porukan talteen ennaltaehkäisevästi. Tällainenkin operaatio on laiton Suomen lain mukaan ja jopa rikoksessa käytettäväksi suunniteltua tavaraa määrättiin palautettavaksi näille ryöstön suunnittelijoille.

Mutta koitappa lähteä porukalla matsiin. Heti on paikalla kymmeniä järjestysmiehiä ja poliiseja, jotka katsovat oikeudekseen muiluttaa kannattajia ihan vain siksi, että heillä on huivi kaulassa tai lippu kädessä. Sen lisäksi joku mukanokkela ääliöhipsteri kirjoittaa lehteen pieni erektio pystyssä kuinka joku on huutanut katsomossa HOMO! On ihan selvää ettei kannattajat ole mitään pyhäkoululaisia, mutta siltikin tällainen ”ennaltaehkäisevä” leimaaminen on kansalaisoikeuksien vastaista. Kaikkein härskeintä toiminnassa on kuitenkin se, että on varsin hyvin tiedossa, että valtaosa kannattajien väkivallasta on ollut raskaasti järjestysmiehien ja poliisin provosoimaa. Tällainen toiminta varsinkin poliisilta on täysin anteeksiantamatonta ja aina merkittävästi vakavampaa häiriökäyttäytymistä kuin yksittäisen kansalaisen hulinointi. Kansalainen kun on vastuussa vain itsestään ja omista tekemisistään, kun taas poliisilla on virkavelvollisuus ylläpitää turvallisuutta.  On totaalisen perverssiä käyttää voimakkaita pakkokeinjoa kun perusteena on pelkkä paheksunta. Tällä perusteella viranomaiset voivat ruveta muiluttamaan kutakuinkin ketä tahansa.

Haluaisin ihan oikeasti tietää ne tilastota ja riskianalyysit joiden perusteella kannattajia on esimerkiksi otettu ennaltaehkäisevästi säilöön tai suljettu katsomoihin. Voin nimittäin melkoisella varmuudella väittää, vaikka en tässä rupea tilastotieteilijäksi, että esimerkiksi risteilymatkustajat tai rokkifestari asiakkaat ovat potentiaalisempia rikollisia tai rikoksen uhreja kuin jalkapallokannattajat. Tietenkin sillä perusteella, että asioita tarkastellaan toteutuneiden rikosilmoituksien ja toteennäytettyjen tekojen perusteella, eikä perstuntumalla ja taivastelulla. Kehoitankin tässä kaikkia pakkokeinojen kohteeksi joutuneita kannattajia ottamaan yhteyttä oikeusasiamieheen ja viemään juttunsa hänen tarkasteltavakseen, vaikka viranomaiset ja Palloliitto ovat eri mieltä on Suomessa kuitenkin oikeusturva myös jalkapallokannattajilla.

Itse en ole kunnollinen kannattaja. Minä olen vain virkamiesmäinen välihuutelija, joka keskittyy vittuilemaan ennen kaikkea vierasjoukkueen palaajille, valmentajille, tuomarille, Mursulle ja Sampo Koskiselle. Käyn peleissä säännöllisesti satoi tai paistoi puhun ja kirjoitan paljon paskaa jalkapallosta ja koitan kasvattaa kultaista sukupolvea junnuvalmentajana. Silti jopa minulle on tultu useampaa otteeseen katsomossa huomauttamaan kannattamisestani, jopa siinä määrin, että yhdessä ottelussa huusin protestina pelkkää IHQa koko pelin. Siitäkin saa oikein toteutettuna todella vittumaisen kuuloista. On totaalisen järjetöntä, että toisaalla sekä seurat että Palloliitto itkevät kulttuurin, kannattajien ja tunnelman perään. Sitten kun joku tarjoaa kaikkea näitä he toteavat, että väärin kannatettu.

Turussa pelattuun maajoukkueen harjoitusmatsiin liittyen Palloliiton piiri lähetti meille toimihenkilöille vetoomuksen, että menisimme katsomaan peliä. Liitto tuli oikein pari euroa vastaan lipunhinnoissa, minkä jälkeen ne putosivatkin tasolta persraiskaus vain perus ryöstöön. Tämä osoittaa täydellisimmillään sitä ylimielistä asennetta jolla palloliitto kohtelee sidosryhmiään. Matsiin olisi helposti myyty 10000 lippua, jos haluttaisiin sinne 10000 katsojaa, mutta ei haluta. Halutaan idiootteja kermaperseitä, jotka eivät tajua pelistä mitään, mutta ovat valmiita maksamaan harjoitusottelusta 50 egee. Sitten meiltä toimihenkilöiltä jotka raatavat ilmaiseksi tunteja laskematta kentän laidalla kinutaan vetoomuksella markkinointiapua totaalisen perseelleen hinnoitellulle tuotteelle. Toivottavasti siellä Palloliiton pääkonttorilla tajutaan lähiaikoina ottaa se pää pois perseetä ja kysytään markkinointi apua joltakin muulta kuin Kummolalta. Koska vaikka lätkäkansa onkin niin kiimasita, että heiltä voi kyniä sekunda tuotteesta moninkertaista ylihintaa niin jalkapallokannattajat eivät ole sentään niin idiootteja, vaikka joskus idioottimaisesti käyttätyvätkin.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ POROT! HYVÄ BOORIS!

Hyvä Räpy!

Vihdoinkin on tullut aika. Kaiken tämän puppeloinnin ja junnuvalmennus intoilun keskellä olen kokonaan unohtanut minuuteni ytimen. Sen perimmäisen syyn miksi tämä blogi  ylipäätään on olemassa. Kaikilla suurilla tarinoilla, jopa myyteillä ja legendoilla, on alkunsa ja tämä on yksi sellainen.

Kaikki alkoi Walter Zengasta, mutta hypätään siitä 15v. eteenpäin ja Veritakselle. Pahaa-aavistamaton mieshuora hoippui vihdoin viimein Kupittaan jalkapallostadionille katsomaan paikallismatsia ja jäi sille tielleen. Tuo mieshuora olin minä ja silloin sydämmessäni oli vielä värit. En muista ottelusta juuri mitään, paitsi että se päättyi 2-2. Hinaajat taisivat olla hiukan parempia, mutta Tepsi taisteli tasurin. Paikallismatsibuumi oli orastamassa ja minä olin juuri ryhtynyt sanoista tekoihin nostaakseni, vaikka yksin, suomalaisen jalkapallon pimeyden alhosta. Ensimmäinen askel oli paikallisen futiksen kannattaminen. Minä en ajatellut mitä futis voi tehdä minulle. Minä ajattelin mitä minä voin tehdä futikselle. Tuolloin en osannut kuitenkaan vielä valita seuraa sen paremmin kuin katsomoakaan. Enää minusta ei saa hinaajaa, eikä ”jäähallin” puolelta katsojaa. Molempiin on sama syy: Muovi ei maistu!

Myönnetään, olin jo heti alkuun latentisti Tepsi-kannattaja, mutta kendo taustani johdosta minulle oli hyvin vaikeaa alkaa kannattamaan isoa pahaa mustavalkoista mörköä. Olinhan itse pelannut Turun Kisa-Veikoissa ja kannattanut aina mielummin TuToa kuin aatteellista ja pelillistä pääharjoitusvastustajaa Tepsiä. Lopulta seuran perinteet ja ennenkaikkea läpitunkeva turkulaisuus sai minut tekemään lopullisen valinnan. Jotenkin ne katsomossani selkäni takana istuvat turkulaisukot, jotka ovat käyneet samoilla paikoilla varmaan 60-luvulta, ovat vakuuttaneet minut. Heidän syväluotaavat analyysinsä tukevalla turunmurteella siitä miten kaikki on aina ihan paskaa, saavat myös minut palaamaan uudestaan penkilleni uskomaan, että tänään ei olisikaan.

Alkuun olin skeptinen. Suhtauduin koko touhuun jopa hieman humoristisesti ja kännis, läpäl. Kaikki tietävät ilmiön. Se on vähän niinkuin huomaisi pitävänsä oikeasti Nylon Beatista. Ensin alkuun koko homman vakavuutta vähättelee, vaikka ihan hyvin tietää miten aikaa ja rahaa kuluu harrastukseen jatkuvasti enemmän. Sitä huomaa kuin varkain miettivänsä joukkueen kokoonpanoa ja mahdollisia pelaajahankintoja silloinkin kun pitäisi ajatella jotakin ihan muuta.  Lopulta onneksi päädyin juniorivalmentajaksi Tepsiin ja silloin sain hyvän syyn heittäytyä täysillä mustavalkoisuuden lumoihin. Samalla myös tulin oppineeksi mistä hommassa oikeasti on kysymys. Tunteesta vain ja ainostaan. Vain sitoutumalla yla-ja alamäkiin ja elämällä ne seuransa kanssa saa voitoista ja tappioista kaiken irti. Mestareidenliigan finaali on yhdentekevä oman jengin harjoitusotteluun verrattuna.

Minulla tuo kaikki kiteytyy yhteen hetkeen. Kaikki todelliset Palloseuran kannattajat tietävät sen tilanteen. Oman joukkueen kulman jälkeen irtopallo putoaa hieman rankkarialueen rajan ulkopuolelle. Siellä vaanii ja saalistaa Räpy. Tuo mustavalkoinen tiikeri liikehtii levottomasti ja odottaa iskun paikkaa. Pallo putoaa Räpyn iskuetäisyydelle ja huippuunsa viritetty tappajanvaisto aktivoituu. Räpy singahtaa kohti palloa ja tempaisee hirvittävällä voimalla sen kohti maalia, lommottaen yleensä ainakin kahta tai kolmea stadionin parkkipaikalla olevaa ajoneuvoa. Tuo hetki ennen kuin pallo leijailee kohti Kupittaa vitosta on se maaginen hetki. Kun joku miljoonia vuodessa ansaitseva primadonna on samassa tilanteessa on jotenkin täysin yhdentekevää onnistuuko hän vai ei. Yleensä sitä pettyy raskaasti aina syystä tai toisesta, mutta kun asialla on Räpy, sitä jaksaa aina uskoa; josko tänään! Näiden tilanteiden takia on alunperin syntynyt HYVÄ RÄPY-huuto ja kuten ystäväni huomautti, aluksi siinä oli mukana paljon enemmän sarkasmia, mutta nykyään vain uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja silloin kun se pommi sitten osuus on tunne täysin poikkeuksellinen. Se on hieman parempaa kuin poikuuden menettäminen ja sen pääsee kokemaan melkein yhtä usein.

HYVÄ RÄPY!