Glooryhuntteri,tuulihattu,tuulari,mieshuora eli henkilöprostituoitu. Urheilukannattaja, joka on myynyt sielunsa ja ruuminsa jollekkin kaukaiselle brändille ja kokee, usein täysin vilpittömästi, olevasa osa brändin yhteisöä. Tämä ilmiö koetaan usein paikallisuuden vastakohdaksi. Monet ovat suorastaan raivoissaan tällaisesta käytöksestä ja kokevat sen nakertavan paikallisen urheilun pohjaa kohtuuttomasti. Toiset taas, lähinnä itse henkilöprostituioidut, kokevat syys-seuraussuhteen juuri päivastaiseksi eli paikallisen toiminnan heikko taso ja epäkiinnostavuus ajavat kannattamaan kansainvälisiä megakorporaatioita. Kolmannet pysyvät fiksusti erossa koko keskustelusta ja antavat kaikkien kannattajien kukkia.
Oma kantani aiheeseen on kulkenut mielenkiintoisen polun. Ensimmäinen symppaamani joukkue on ollut Italian maajoukkue ja se nyt on henkilöprostituutiota, jos mikä. Seuratasolla olen ajautunut nykyiseen tilaani pienen Piffenin toimihenkilönä ja vähän isomman Tepsin julkikannattajana ihan rehellisesti Nelosen Mestareidenliigalähetyksien kautta. Tiedän että monilla polku kulkee toiseen suuntaan. Oman tai lapsen harrastuksen kautta alkaa katsoa ensin paikallista futista ja ajautuu sitten kovemman futiksen käyttäjäksi ja lopulta kun annokset ovat kasvaneet ei pysty nauttimaan enää muusta kuin absoluuttisesta huippufutiksesta. Omalta sohvalta HooDeenä tietysti.
Silti herää kysymys: Mikä absoluuttisen huipun määrittää? Ja ovatko henkilöprostituioidut sittenkin vain kansaivälisen seksisirkuksen uhreja?
Meistä jokainen on varmasti kuullut tulkinnan siitä miten vaarallista on lapsille nähdä pornoa. Lapselle syntyy väärä käsitys seksistä ja suhde oikeaan todelliseen seksiin muuttuu kieroutuneeksi. Mitä jos tämä sama tapahtuu myöskin henkilöprostituoiduille. Mestareidenliigan finaalista voi saada täysin väärän kuvan siitä mitä jalkapallo oikeasti on. Jokainen joka on tarpeeksi perehtynyt jalkapalloon ymmärtää, että joukkueiden ja pelaajien taipaleelle mahtuu hyvin monenlaisia pelejä. Ei jokaiseen matsiin sytytä samalla tavalla. Sää, vuodenaika, sarjasijoitus, otteluruuhkat, loukkaantumiset ja muutkin syyt heittelevät pelien tasoa hurjasti. Jos alkaa arvottaa kaiken futiksessa absoluuttisen huipun mukaan suurin osa peleistä muuttuukin yhtäkkiä melkoisen keskinkerteisiksi. Silloin nousevat esiin muut seikat.
Kun olin aloittamassa taivaltani henkilöprostituoidusta lutuuri-lasseksi, suosittu keskustelunaihe oli, kumpi on parempaa futista maajoukkueiden lopputurnaukset vai mestareiden liiga. Moni pitää lopputurnauksista. Ne ovat helppoja, nopeita ja dramaattisia. Sankareita syntyy ja kuolee ja on helppo luoda tyhjästä symppauksen kohteita. Kukapa ei muistaisi Carlos Valderramaa tai Alexi Lalasta lopputurnauksista, vaikka käsitystä heidän seurajoukkueurasta ei olisikaan. Sarjajalkapallon seuraaminen onkin sitten paljon kikkisempää hommaa. Pelejä on valtavasti ja tarinat syntyvät toisinaan todella pitkien polkujen kautta. On hyvin vaikeaa, jos ei mahdotonta, nauttia kolmosdivarimatsin katsomisesta ilman henkilökohtaista sidettä. Tässä rakenteessa saattaa olla koko ongelman avain. Kolmosdivarimatsi on kuitenkin lähempänä jalkapallon henkistä ydintä kuin lopputurnaukset, vaikka viihteen näkökulmasta asetelma on päinvastainen.
Asiassa on mielestäni kaksi selkeää avaintekijää: helppous ja erityislaatuisuus. Jos haluaa nauttia oman seuransa elämästä mahdollisimman läheisesti, se on paradoksaalisesti helpompaa jos kannattaa jotakin suurta kansainvälistä urheilubrändiä. Kaikesta kerrotaan. Uutiskirjeitä, videoklippejä ja vaikka mitä muutakin tietoa on saatavana niin paljon kuin jaksaa kaivaa. Omasta paikallisesta seurasta usein joutuu pienellä salapoliisityöllä etsimään tärkeimmätkin uutiset. Suurempi ero on kuitenkin tarinoiden rakentamsessa. Suurten sarjojen suurien joukkueiden kaikki draamaelementit pureskellaan valmiiksi ja analysoidaan kymmenien eri medioiden ja toimittajien toimesta. Henkilöprostituoidun ei tarvitse kuin nauttia kyydeistä. Toinen vaihtoehto on, että ei edes halua tietää vaan haluaa vain huippukokemuksen pari kertaa vuodessa. Silloin on ihan eri juttu matkustaa ulkomaille katsomaan suurelle stadionille jotakin huippuottelua kuin ajaa fillarilla kahden kilometrin päähän katsomaan kolmosta. Kumpaakin avaintekijää kuitenkin yhdistää yksi olennainen seikka kyse on ulkojalkapalloilullisista asioista.
Siksi olenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että koko vastakkainasettelu on turhaa. Tärkeintä on, että itse tietää mistä hommassa on kyse. Omalla esimerkillä voi vaikuttaa kaikkein eniten. Ne jotka rakastavat oman kylän seuraansa ovat aivan yhtä oikeassa kuin ne jotka kannattavat FC Real Parsapool Unitedia, kunhan tietävät itse mistä rakkaus syntyy. Kunhan kyse on itse jalkapallosta eikä kiiltokuvakaupasta. Tämä on ainoa asia joka puolesta itse saarnaan. Ytimessä pitää olla itse peli. Se mitä kentällä tapahtuu. Tuntuu melkoisen hullulta kun Suomessa takerrutaan futiksen markkinoinnissa pelin ulkopuolisiin himmeleihin ja tunnutaan unohtavan, että itse tuote on niin monissa liemissä testattu ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Päinvastoin annetaan pelin hoitaa puhuminen siihen on rakastunut jo miljardit ihmiset ei ole mitään syytä miksi siihen ei rakastuisi myös Suomi.
Räpymies 