Tuomas Aho jo 300 ottelua tason mittausta

Räpymies tahtoo onnitella tällä kirjoitukselle 300 Veikkausliiga ottelua pelannutta Tuomas Ahoa.

Fc TPS toimitusjohtaja Juha Reini sanoi eräässä tiedotustilaisuudessa kokeneista Veikkausliigapelaajista hieman hölmösti. Hänen mielestään liigajyrä on negatiiviseen kalskahtava termi. Minä kehtaan olla täysin eri mieltä. Liigajyrä on kunniamaininta, vaikka itse käytänkin mieluiten termiä ”tason mittari”.

Ajatelkaan kaikki kannattajat nyt tarkkaan. Millainen sarja Veikkausliiga olisi ilman tiettyjä pelaajia. Sellaisia kuin jo lopettaneet Jallu Heinikangas, Antti Pohja, Rami Hakampää ja Ilja Venäläinen tai nykyisinkin meitä ilahduttavat Tuomas Aho, Mathias Lindström, Antti Okkonen, Mikko Hyyrynen, Pänä Lehtonen ja tietenkin Räpy. Olisi varmasti vielä monia muitakin, mutta luonnollisesti omat silmäni näkevät parhaiten ne sankarit, jotka vaikuttavat täällä lounaisnurkalla. Varmasti jokaisella seuralla on omat sankarinsa, jotka ovat kovan työn ja halun kautta taistelleet itsensä kannattajien sydämmiin, vaikka he eivät olisikaan niitä kaikkein kauneimpia ja eleganteimpia taitoniekkoja joiden perässä ulkomaiset suurseurat juoksevat vaahto suupielissään.

Nämä tason mittarit ovat olennainen osa sitä identiteettiä mikä määrittää suomalaisen jalkapallon. Nämä pelaajat ovat niitä jotka omalla panoksellaan kasvattavat ne uudet sukupolvet ja opettavat seurojen ja liigan tavoille. Toisin kuin potkupallohöpöilijöiden jutuista voisi päätellä vaatii käsittämättömän määrän työtä, osaamista ja halua nousta Veikkausliigaan ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, että sarjan selkärankana on tämä kokeneiden liigajyrien joukko. Nämä pelurit ovat niitä, joiden kanssa pitää ensin pärjätä ennenkuin kannattaa edes haaveilla suuremmista ympyröistä.

Ulkomaalaispelaajia tulee ja menee ja heidän joukostaan nousee vain silloin tällöin Rafaeleja, Valluja ja Erejä eli pelaajia jotka todella myös antavat seuroilleen ja sarjalle jotakin. Omankylänpojat tai vakiintuneet seuraikonit ovat ne ankkurit joihin kannattajat osaavat samaistua. Ilman heitä sarja on vain kun saluunan ovet. Lähinnä tiellä kun pelureita ravaa sisään ja ulos.

Tälla kirjoituksella minä haluan kunniottaa kaikkia liigajyria ja seurojen omia sankareita. Kaikkia niitä kannattajien suosikkeja joita kiitokset ja kunniamaininnat liian usein kiertävät. Jalkapallo on peli jonka ytimessä on joukkue, mutta josta liian usein puhutaan sankarikulttien kautta. Yksikään sankari ei nouse ilman joukkuetta ja joukkueen ytimessä ovat liigajyrät.

KIITOS TUOMAS AHO! HYVÄ RÄPY!

 

Advertisement

Pennejä taivaasta

Urheilun tulevaisuudesta on puhuttu paljon viimeisen viiden vuoden aikana. On Valoa, HuMua, Olympiakomiteaa, Arhista, Kalea, MM-lippufarssia, KHL-Jokereita, Europuppelointia, Kabinettinousuja, Perumaleja, TamUja, Sumjaloita. Hallintopuolelta ei ole hyviä uutisia kuultu juuri lainkaan. Yksittäiset joukkueet ja urheilijat ovat välillä kuitenkin onnistuneet kaikesta järjestelmien ja järjestöjen vastustuksesta huolimatta.

Meillä on keskellä kylää valtava kuoppa. Se valtava kuoppa on meidän urheilumme menestyksen salaisuus. Jossain toisessa kylässä on ollut savupiippu, kolmannella ehkä joki ja neljännellä autokauppa. Ei sen niin väliä. Tarinan opetus on kuitenkin se, että joku on tehnyt rahaa jossakin ja sitten säälistä tai pönkittääkseen omaa asemaansa on jakanut sitä siihen, että lapset saavat leikkiä ja ne jotka eivät koskaan ole kasvaneet aikuiseksi saavat jonkun rehdin keinon hakata naapurikylän poikia, ettei tarvitse hoitaa sitä hommaa tanssilavan nurkalla. Tällä rakenteella on heitetty keppiä, hiihdetty vastatuuleen parta jäässä suossa ilman suksia ja potkittu palloa.

Seurauksena tästä rakenteesta on aiheutunut se, että urheilun ammattilaisten joukosta on jäänyt pois kaksi kriittistä spesialistiryhmää. Johtajat ja myyjät. Johtajat on otettu muualta ja Suomessa on korkeintaan kourallinen vain urheiluliiketoimintaan erikoistuneita johtajia. Myyjiä meillä ei taida olla lainkaan. Se että entistä peluria kutsutaan myyntipäälliköksi ei tee hänestä myyntipäällikköä. Perusongelma on, että urheilu on aina saanut rahansa ei ansainnut niitä oman toimintansa kautta. Nyt kun piippu ei tupruta, joki ei virtaa, kuoppa ei syvene. Jäljellä on vain Lotto, mutta ei Lotollakaan kaikkia ruokita, vaikka suomalaisella typeryydellä rahapelien suhteen ei tunnukkaan olevan rajoja.

Nyt on tullut aika ansaita ydintoiminnalla. Urheilussa on kaksi selkeää haaraa. Hyvinvointipalvelut ja urheiluviihde. Hyvinvointipalveluiden rahoitus muodostuu suoraan itse harrastajien välityksella ja urheiluviihteen tulot syntyvät välillisesti erityyppisten asiakasryhmien kautta. Pääasiassa katsojien ja yhteistyökumppaneiden. Näillä molemmilla ryhmillä on omat erilaiset tarpeenasa ja heille tulee myydä siten eri tuotteita eri argumenteilla. Nyt tuntuu, että suomalainen urheilu ei osaa myydä itseään kenellekkään, koska ei koskaan ennenkään ole tarvinnut. Toisaalta kärsitään myös siitä, että niin moni palvelu on itsestäänselvyys eivätkä ihmiset ymmärrä saamiensa palveluiden arvoa. Eivät ne hallit ja kentät elä pyhällä hengellä, vaikka jokunen vapaaehtoinen toimihenkilö vielä voi jostakin löytyäkin tekemään töitä pelkästä rakkaudesta lajiin.

Esimerkiksi jalkapalloseuran kaksi päätuotetta ovat harrastus junioreille ja edustusjoukkueen ottelutapahtumat. Helppoa vai mitä. Tästä huolimatta futisjunnut kiertävät aiheuttamassa myötähäpeaa sukulaisissaan myymällä keksejä ja vessapaperia, vaikka olisi ehdottomasti luonnollista, että juuri he myisivät edustuksen ottelulippuja ja kausikortteja.

Stadionit ovat Suomessa taakkoja kun muualla ne ovat tuotantovälineitä. Pääasia ei ole saada ihmisiä paikalle katsomaan peliä. Se on oheistuote. Pääasia on saada väkeä paikalle jotta heille voidaan luoda positiivinen kokemus, jonka yhteydessä heille voidaan myydä jotakin tuotteita välittömästi ja toisia tuotteita välillisesti mainonnan ja markkinoin kautta. Itsestäänselvää ja silti täysin mahdotonta.

Urheilun päätuote ei ole menestys, kuten usein väitetään. Urheilun päätuote on yhteisö. Katsojalla siihen yhteisöön kuuluminen ja yhteistyökumppanille mahdollisuus vaikuttaa siihen yhteisöön ja sitten myydä sille yhteisölle jotakin tai myydä sillä yhteisöllä jotakin.

Tästä syystä se, että urheilun rahoitus perustuu enimmäkseen siihen, että anotaan joltakin taholta rahaa enemmän tai vähemmän vastikeettomasti on pahin kehityksen jarru.

Urheilun pitää oppia kantamaan itse itsensä. Rehellisesti ja oikeudenmukaisesti. Oppia pyytämään toisaalla hintaa siitä kovasta ja laadukkaasta työstä jota tehdään massojen kanssa ja hinnoittelemaan ja myymään huipputuote siten, että se tavoittaa oikeat kohderyhmät. Jos urheilu jää makaamaan kerjuu rahoituksen varaan huippu-urheilu nykyisessä muodossaan tulee hiipumaan entisestään ja samalla harrasteurheilu kasvaa kasvamistaan tuottamatta kuitenkaan kovinkaan paljon huippuja ainakaan säännöllisesti.

USKOKAA TAI ÄLKÄÄ! HYVÄ RÄPY!

Kiitos Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre

Viime lauantaina (3.5.2014) pidettiin jo klassikoksi muodostuneen Who’s got the ball now? futisvisan tämän kauden finaali. Finaali sisältää normaalin visan lisäksi koko kauden palkintojen jaon ja extra paljon bissekysymyksiä. Tänä vuonna jaettiin muutama henkilökohtainenkin erityispalkinto ja olin otettu siitä, että kilpailun tuomaristo halusi palkita minut. Tästä syystä haluan kiittää omasta puolestani kilpailun järjestäjiä tällä kirjoituksellani.

Palkinnon jakoperusteeksi mainittiin ”Työ Varsinais-Suomalaisen jalkapallon hyväksi” mikä kuulostaa varsin komealta. Todellisuudessa kaikki kisan järjestäjiin ja tuomaristoon kuuluvat henkilöt ansaitsisivat ihan saman palkinnon ja ehkä juuri sikisi onkin niin hienoa saada tällainen tunnustus ihmisiltä, jotka tekevät ihan oikeasti samaa työtä. Vertaisilta saatu arvostus tuntuu aina koskettavalta. Ihan kuten olemme saaneet niin usein kuulla pelaajien ja valmentajien suusta heidän vastaanottaessaan nimenomaan kolleegoidensa äänestämiä palkintoja.

Todella moni muukin ansaitsisi työstään arvostusta ja palkintoja paljon useammin. Minut erottaa sadoista juniorivalmentajista, kannattajista ja futisromantikoista vain se, että minä pidän meteliä itsestäni ja sohlaan suuna päänä, joka sopassa. Todella moni toimija jalkapallon parissa ansaitsisi enemmän arvostusta kuin saavat. Tämä liittyy  ilmiöön johon olen juniorijalkapallon parissa törmännyt. Laji-ihmisten heikkoon omanarvontuntoon. Kun omaa tekemistä ei pidetä oikein minään niin ei kukaan muukaan osaa ja ymmärrä arvostaa. Huvittavaa tilanteesta tekee se, että lapsille kyllä muistetaan jakaa mitaleja, pystejä ja kunniakirjoja, mutta toimihenkilöt saavat itse tyytyä muutamaan selkääntapautukseen ja seuran tarjoamaan olueen saunaillassa.

Tilanne tulee kuitenkin jatkossa muuttumaan. Urheiluseurojen toiminta on suuressa murroksessa ja on täysin väistämätöntä, että urheilu-ja liikuntaharrastuksen toteuttaminen ja organisointi tulee muuttumaan täysin ammattimaiseksi. Tämä johtuu siitä miten täydellisesti toiminnan rahoituspohja ja ihmisten käyttäytyminen ja odotukset ovat muuttuneet. Nykyään seuroilta odotetaan valmiita ”tuotteita” joihin harrastajien ja heidän vanhempiensa ei tarvitse itse tuottaa sisältöä. Siinä missä ennen oli ihan luonnollista, että tehtiin talkoita ja vanhemmat hoisivat seuran ja joukkueiden pyörittämisen nykyään odotetaan, että seura tarjoaa kaiken ja vanhemmat maksavat suoraan rahalla. Nykyisella seurarakenteella tähän ei pystytä vastaamaan. Oman liemensä soppaan lisää se, että kunnat eivät enää tuota liikuntapalveluita lapsille ja nuorille peruskouluvetoisesti kuten ennen vaan hakevat ostopalveluita ulkopuolisilta. Käytännössä siis urheiluseuroilta. Nämä muutokset tulevat väistämättömästi johtamaan kokonaisen uuden teollisuudenalan syntymiseen terveyden, hyvinvoinnin ja liikunnan alalla. Tässä kehityksessä tulevat pärjäämään ne toimijat, seurat tai yritykset, jotka osaavat rakentaa toimintansa siten, että eri tahojen yhteistyön kautta toiminta pystytään muuttamaan täysin ammattilaisvetoiseksi.

Jollakin tavalla Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre ovat yksi esimerkki siitä miten urheilu ja vaapaa-aikatuote tulee jatkossa verkostoitumaan. Tämä yhdistelmä ei toki mitenkään liity lapsiin ja nuoriin vaan nimenomaan huippu-urheiluun ja sen sitomiseen muiden tuotteiden yhteyteen. Silti pohjalla on vastaava rakenne, joka murtaa vanhaa sponsori-sponsoroitu kaavaa. Pikku-Torren ja futiskansan yhteistyö on varsin avointa ja kaikki osalliset tietävät mistä on kyse. Jokainen ymmärtää, että jälkipelit, vanhat knopit, olut ja pähkinät ovat parasta seuraa jalkapallolle. Yksinkin niitä voi toki harrastaa, mutta kun joukkoon lisää samanmielisen yhteisön niin hupi nousee taas uudelle asteelle. Pikku-Torre tarjoaa puitteet ja me osallistujat ymmärrämme käydä tiskillä tiheään tahtiin. Futisvisassa ei ole lavatanssien kaltaista ongelmaa, että asiakkaat nauttivat palvelusta, mutta juovat samalla vettä omasta pullosta. Toivottavsti jatkossa seurat ja ravintolat pystyvät löytämään toisensa entistä paremmin ja samankaltaisa konsepteja pystytään luomaan myös suorassa yhteistyössä seuran ja ravintolan välillä. Tämä kuitenkin vaatii hiukan työtä ja järjestelyjä. Pelkästään se ei riitä, että matsin jälkeen kuulutetaan jälkipelejä siellä ja siellä.

Haluan vilpittömästi kiittää saamastani tunnustuksesta ja toivon voivani jatkossakin osallistua Pikku-Torren mahtavaan Who’s got the ball now futisvisaan. Odotan jo innolla ensi kautta ja toivon pääseväni paikalle hiukan useammin kuin tällä kaudella.

Loppuun vielä pakko palauttaa Maukalle palvelus: Pikku-Torre ei ole maksanut tästä mainoksesta mitää.

Hyvä Räpy! Forza Torre Calcio!

 

U(r)ho-tv

Veikkausliigan ja liigaseurojen pomojen pöksyt kastuivat ja ylisanat meinasivat jäädä piippuun kun nelisen vuotta sitten lähdettiin kohti uutta uljasta aikakautta, joka oli tekevä Veikkausliigasta maailmanluokan futisbrändin ja leipovan rahaa niin seuroille kuin liigallekkin. Silloin leivottiin kasaan mahtava viiden vuoden pannukakku, joka oli valitettavan helppo jo silloin nähdä pelkiksi keisarin uusiksi vaatteiksi. Minulle ei koskaan ole selvinnyt mistä Urho-ryhmä sai alkupääomansa, mutta kaikesta tekemisestä paistoi surullisella tavalla läpi enemmän unelmia kuin osaamista.

Firmalla oli autoja, taustasermejä, visuaalinen ilme ja suuria tavoitteita, mutta samalla kaiksita julkisista lausunnoista paistoi täydellinen ymmärtämättömyys arkitodellisuutta kohtaan. Idea varmaankin oli se, että SM-Liiga vetää niin hyvin, että siinä sivussa voidaan höpöhöpöillä jalkapallolla. Todellisuus oli kuitenkin toinen.

Urho-Tv selvästikin laski sen varaan, että lätkäpäät ovat niin totaalisia Urphoja, että tuotantoja voi tehdä vasurilla ja silti jengi ostaa suut vaahdossa maksukortteja. Samoin arvioitiin väärin se, miten paljon nettimyyntiä voidaan saada aikaan. Neljässä vuodessa maailma on sen osalta muuttunut rajusti. Silloin esimerkiksi minä ne yksinkertaisesti voinut ostaa netti-tv tuotteita kiun päätelaitteeni ei  pystynyt toistamaan niitä luotettavasti. Tämänpäivän maailma on aivan toinen.

Suurinmman virheen tUrho-tv kuitenkin teki hinnoittelussa. Paketit olivat liian isoja ja kalliita heti alusta. Olisi luullut, että edes se olisi tullut mieleen, että koitetaan koukuttaa porukka halvoilla aloituspaketeilla. Näin ei kuitenkaan tehty vaan myynnissä olivat alusta asti törkeän ylihintaiset paketit, joita vielä toimitti surkean pieni porukka jälleenmyyjiä. Ajatus oli ilmeisesti tässäkin, että urheiluviihteen kuluttajat poikkeavat kaikista muista asiakkaista siinä, että he tekevät myyntityönkin ihan itse ja tulevat juosten Urhometin luo, vaikka Urhometiä ei paljon asiakkaiden palveleminen kiinnostakkaan.

Kaikessa tässä tulee mieleen se, että minkälaiset neuvottelut on käyty Veikkausliigan ja Urho-tv välillä ja miten uskomattoman Urhoa porukkaa siellä päätöksiä tekemässä on? On purematta nielty tällainen fantasia yhteistyöstä, vaikka Urho-oluttölkkikin tajusi alusta asti, ettei ammattitaitoa paketin toteuttamiseen ole edes vähän alusta. Ilmeisesti päällikköosastolla on vain katsottu viivan alle ja sen yläpuolella ei ole ollut muuta tekstiä kuin: Urho-tv pays all. Siihen skoolaus päälle ja kaikki kuorossa höhöttämään, että Urho maksaa ou jee! Lähetään taksilla keskustaan Urho maksaa.

Itselleni rakkain Urho muisto on eräs sateinen kevätpäivä kun kiersin lähes kaikki urheilua näyttävät baarit Turussa ja yritin löytää sen pubin joka näyttää Veikkausliigaa. En löytänyt ainuttakaan. Joillakin ketjuravintolailla oli perus Urho, mutta Veikkausliigan kaikki pelit näyttävää Urho totalia ei ollut missään. Asiaa kyseltyäni selvisi, että kyseisen paketin hinta olisi ollut ravintolalle yli 600 euroa kuussa mikä oli enemmän kuin silloinen Canal+ suurin paketti. Jokainen varmaan tietää näkyikö baareissa Urho vai Canal. Kaiken surkeuden kruunasi se, että Urhon törkeä hintapyyntö poisti lopulta Veikkausliigan myös Canal+ ja se tiesi paluuta suoraan vuoteen nolla. Käytännössä siis Veikkausliigan unelmasopimus oli tuhonnut tähän mennessa sarjan tv näkyvyyden lähes täydellisesti. Hienoa työtä niin Veikkausliigan johdolta kuin Urho-tv:ltakin.

Nyt tuosta riippakivestä on vihdoin päästy kun koko Urho-vitsi on kuopattu ja sopimukset palutettu seuroilla lukuunottamatta Veikkaus-tv osuutta, joka takaa jonkinlaisen yleisnäkyvyyden. Veikkaus-tv on ihan kiva juttu, mutta edelleenkin toivoisin, että Veikkausliiga saataisiin YLElle ja sarjan johdossa tajuttaisiin se, että näkyvyys ja nimenomaan kattava ilmainen näkyvyys on paljon arvokkaampaa kuin toivotaan toivotaan sopimukset joidenkin epävarmojen toimijoiden kanssa. Pelkästään YLEn ohjelmabuffauksella on suurempi markkinoinnillinen arvo kuin koko Urho-tv projektilla. Silloin koko Suomi näkee, että jalkapalloa pelataan ja milloin sitä pelataan. Myös YLEn osaaminen itse lähetyksien tekemisessä on niin arvokas osa sitä kuvaa, joka ihmisille jää itse tuotteesta, että pelkästään se voidaan laskea palkkioksi oikeudesta lähettää pelejä.

Tärkeintä kuitenkin nykytilanteessa verrattuna synkkään Urho-aikaan on se, että pelejä voi nähdä helposti ja paljon. Monilla paikkakunnilla pystytään tekemään jo omia lähetyksia otteluista tai vähintäänkin koostepaketteja pelien jälkeen.

TPS-TV on loistavasti aivan terävimmässä kärjessä uuden uljaan toimintatavan kehittämisessä. Seura on tuotava ihmisiä lähelle niiden kanavien kautta ja niillä medioilla jotka ihmisiä kiinnostavat. Tällä hetkellä ihmisille on helpointa seurata kaikke itselleen kiinnostavaa netin ja sosiaalisen median välityksellä. Näiden keinojen monipuolinen ja tehokas asiakaslähtöinen käyttö tulee nostamaan kannattajien, seurayhteisön ja itse kilpailemisen seuraamisen aivan uudelle tasolle. Minulla on poikkeuksellinen etuoikeus olla mukana tässä työssä ja kuka tietää ehkä ääneni kuullaan tulevaisuudessa selostamassa TPS-TVn lähetyksiä kotiotteluista aidolla turunmurteella. Se se olisi lutuuria, jos mikä!

RISKIRETKEN UUSINTA TÄNÄÄN! http://www.hjk.fi/hjktv_live HYVÄ RÄPY!

Henkilöprostituutio on jalkapallon pahanlaatuinen kasvain

Glooryhuntteri,tuulihattu,tuulari,mieshuora eli henkilöprostituoitu. Urheilukannattaja, joka on myynyt sielunsa ja ruuminsa jollekkin kaukaiselle brändille ja kokee, usein täysin vilpittömästi, olevasa osa brändin yhteisöä. Tämä ilmiö koetaan usein paikallisuuden vastakohdaksi. Monet ovat suorastaan raivoissaan tällaisesta käytöksestä ja kokevat sen nakertavan paikallisen urheilun pohjaa kohtuuttomasti. Toiset taas, lähinnä itse henkilöprostituioidut, kokevat syys-seuraussuhteen juuri päivastaiseksi eli paikallisen toiminnan heikko taso ja epäkiinnostavuus ajavat kannattamaan kansainvälisiä megakorporaatioita. Kolmannet pysyvät fiksusti erossa koko keskustelusta ja antavat kaikkien kannattajien kukkia.

Oma kantani aiheeseen on kulkenut mielenkiintoisen polun. Ensimmäinen symppaamani joukkue on ollut Italian maajoukkue ja se nyt on henkilöprostituutiota, jos mikä. Seuratasolla olen ajautunut nykyiseen tilaani pienen Piffenin toimihenkilönä ja vähän isomman Tepsin julkikannattajana ihan rehellisesti Nelosen Mestareidenliigalähetyksien kautta. Tiedän että monilla polku kulkee toiseen suuntaan. Oman tai lapsen harrastuksen kautta alkaa katsoa ensin paikallista futista ja ajautuu sitten kovemman futiksen käyttäjäksi ja lopulta kun annokset ovat kasvaneet ei pysty nauttimaan enää muusta kuin absoluuttisesta huippufutiksesta. Omalta sohvalta HooDeenä tietysti.

Silti herää kysymys: Mikä absoluuttisen huipun määrittää? Ja ovatko henkilöprostituioidut sittenkin vain kansaivälisen seksisirkuksen uhreja?

Meistä jokainen on varmasti kuullut tulkinnan siitä miten vaarallista on lapsille nähdä pornoa. Lapselle syntyy väärä käsitys seksistä ja suhde oikeaan todelliseen seksiin muuttuu kieroutuneeksi. Mitä jos tämä sama tapahtuu myöskin henkilöprostituoiduille. Mestareidenliigan finaalista voi saada täysin väärän kuvan siitä mitä jalkapallo oikeasti on. Jokainen joka on tarpeeksi perehtynyt jalkapalloon ymmärtää, että joukkueiden ja pelaajien taipaleelle mahtuu hyvin monenlaisia pelejä. Ei jokaiseen matsiin sytytä samalla tavalla. Sää, vuodenaika, sarjasijoitus, otteluruuhkat, loukkaantumiset ja muutkin syyt heittelevät pelien tasoa hurjasti. Jos alkaa arvottaa kaiken futiksessa absoluuttisen huipun mukaan suurin osa peleistä muuttuukin yhtäkkiä melkoisen keskinkerteisiksi. Silloin nousevat esiin muut seikat.

Kun olin aloittamassa taivaltani henkilöprostituoidusta lutuuri-lasseksi, suosittu keskustelunaihe oli, kumpi on parempaa futista maajoukkueiden lopputurnaukset vai mestareiden liiga. Moni pitää lopputurnauksista. Ne ovat helppoja, nopeita ja dramaattisia. Sankareita syntyy ja kuolee ja on helppo luoda tyhjästä symppauksen kohteita. Kukapa ei muistaisi Carlos Valderramaa tai Alexi Lalasta lopputurnauksista, vaikka käsitystä heidän seurajoukkueurasta ei olisikaan. Sarjajalkapallon seuraaminen onkin sitten paljon kikkisempää hommaa. Pelejä on valtavasti ja tarinat syntyvät toisinaan todella pitkien polkujen kautta. On hyvin vaikeaa, jos ei mahdotonta, nauttia kolmosdivarimatsin katsomisesta ilman henkilökohtaista sidettä. Tässä rakenteessa saattaa olla koko ongelman avain. Kolmosdivarimatsi on kuitenkin lähempänä jalkapallon henkistä ydintä kuin lopputurnaukset, vaikka viihteen näkökulmasta asetelma on päinvastainen.

Asiassa on mielestäni kaksi selkeää avaintekijää: helppous ja erityislaatuisuus. Jos haluaa nauttia oman seuransa elämästä mahdollisimman läheisesti, se on paradoksaalisesti helpompaa jos kannattaa jotakin suurta kansainvälistä urheilubrändiä. Kaikesta kerrotaan. Uutiskirjeitä, videoklippejä ja vaikka mitä muutakin tietoa on saatavana niin paljon kuin jaksaa kaivaa. Omasta paikallisesta seurasta usein joutuu pienellä salapoliisityöllä etsimään tärkeimmätkin uutiset. Suurempi ero on kuitenkin tarinoiden rakentamsessa. Suurten sarjojen suurien joukkueiden kaikki draamaelementit pureskellaan valmiiksi ja analysoidaan kymmenien eri medioiden ja toimittajien toimesta. Henkilöprostituoidun ei tarvitse kuin nauttia kyydeistä. Toinen vaihtoehto on, että ei edes halua tietää vaan haluaa vain huippukokemuksen pari kertaa vuodessa. Silloin on ihan eri juttu matkustaa ulkomaille katsomaan suurelle stadionille jotakin huippuottelua kuin ajaa fillarilla kahden kilometrin päähän katsomaan kolmosta. Kumpaakin avaintekijää kuitenkin yhdistää yksi olennainen seikka kyse on ulkojalkapalloilullisista asioista.

Siksi olenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että koko vastakkainasettelu on turhaa. Tärkeintä on, että itse tietää mistä hommassa on kyse. Omalla esimerkillä voi vaikuttaa kaikkein eniten. Ne jotka rakastavat oman kylän seuraansa ovat aivan yhtä oikeassa kuin ne jotka kannattavat FC Real Parsapool Unitedia, kunhan tietävät itse mistä rakkaus syntyy. Kunhan kyse on itse jalkapallosta eikä kiiltokuvakaupasta. Tämä on ainoa asia joka puolesta itse saarnaan. Ytimessä pitää olla itse peli. Se mitä kentällä tapahtuu. Tuntuu melkoisen hullulta kun Suomessa takerrutaan futiksen markkinoinnissa pelin ulkopuolisiin himmeleihin ja tunnutaan unohtavan, että itse tuote on niin monissa liemissä testattu ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Päinvastoin annetaan pelin hoitaa puhuminen siihen on rakastunut jo miljardit ihmiset ei ole mitään syytä miksi siihen ei rakastuisi myös Suomi.

Jonkun toisen ongelma

Olen ollut Suomalaisen jalkapallon kokijana ja tekijänä nyt noin kymmenisen vuotta. Olen jatkuvasti pyrkinyt tekemään enemmän ja enemmän. Olen kouluttanut itseäni niin paljon kuin mahdollista sekä erilaisissa koulutuksissa että itseopiskelemalla. Olen vetänyt treenejä, istunut kokouksissa, lukenut, kirjoittanut, katsonut pelejä ja puhunut ihmisten kanssa.

Mitä on jäänyt käteen?

Ihan ensimmäisenä on pakko sanoa, että jokaisella suomalaisella futisniilolla on käsitys siitä mikä on pielessä ja valtaosalla on jonkinlainen ratkaisu mielessään. Tämä tulee selville hyvin nopeasti kun ihmisten kanssa juttelee. Meillä on myös huikea määrä tekijöitä, jotka selkänahastaan painavat pitkää päivää puhtaasta rakkaudesta lajiin. Se on fantastista.

Miksi kehitys silti junnaa paikallaan ja verrattuna jalkapallon globaaliin kehitykseen menemme oikeastaan takapakkia?

Siksi että jokainen ratkaisu on Jonkun Toisen Ongelma. Aivan liian harvan olen kuullut sanova, että omassa tekemisessä olisi terästettävää tai jos onkin sanottu on perään yleensä tullut, mutta se johtuu siitä, että jotakin tukea tai olosuhteita on jäänyt saamatta joltakn.

Toinen suuri ongelma on, nimiä mainitsematta, Mursun syndrooma. Tämä ilmiö esiintyy hyvin usein erilaisten keskeisten toimijoiden kohdalla. Kiteytettynä se tarkoittaa sitä, että jos joku on joskus saavuttanut jotakin suurta tai tehnyt jotakin mikä on vienyt valtavasti lajia eteenpäin häntä ei saa kritisoida mistään ikinä. Gert Remmel kiteytti asian hienosti: Suomalaisessa futiksessa on tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanotaan. Tuon toteamuksen paikkansapitävyyden olen saanut todistaa toistuvasti.

Tähän samaan syndroomaan liittyy myös herkkähipiäisyys, joka on vielä paljon suurempi ongelma. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos joku tekee jotakin vapaaehtoisesti tai hyvin pienellä korvauksella häntä ei saa kritisoida tai opastaa, koska se on liikaa vaadittu vapaaehtoispohjalta tai ”tällä korvauksella”. Tällaiset asiat eivät tietenkään ole suuren suuria silloin, jos kyse on yksittäistapauksista. Tilanne muuttuu totaaliseksi umpisolmuksi kun 80% toimijoista kuuluu näiden ongelmien piiriin.

Jos joku väittää, että on liian kiire siivota, ei voi olla kovin kova kiire. Jokainen ymmärtää ainakin teoriassa, että sotku ja epäjärjesty hidastaa kaikkea tekemistä eli todellisessa kiiressä ensimmäinen korjattava asia on siisteys ja järjestys. Tismalleen sama koskee seuratoiminnan järjestämistä. Monesti olen kuullut, että seuroilla ei ole aikaa ja rahaa organisoida toimintaansa ammattimaisesti.

Tämä on ihan täyttä paskaa.

Se tarkoittaa päivastoin sitä, että seuroilla on aivan liikaa aikaa ja rahaa, jos kerran sitä riittää hukattavaksi toimimattomiin hallintohimmeleihin ja päättömään edestakaisin ryntäilyyn kun hommia ei ole organisoitu huolella. Aikaa ja rahaa kuluu täysin hukkaan kun seurojen ja joukkuieden toiminta joudutaan keksimään uudestaan joka vuosi. Tulee mieleeni sanonta johon törmäsin Kauhea murhamies Lalli näytelmässä : Niin kiire kerjuuseen ettei ehdi joka talossa käydä.

Niin kauan kun kaikki odottavat peukalo perseessä, että joku tulee ja ratkoo kaikki ongelmat mitään ei tule tapahtumaan. Vaaditaan kollektiivista heräämistä siihen todellisuuteen, että tekemällä kaikki niin kuin aina ennenkin on tehty ei tulla ikinä kehittymään tästä missä nyt ollaan.

Muutokseen vaaditaan se, että samalla vimmalla, jolla jokainen uusi idea osataan ampua alas toimimattomana alle viidessä sekunnissa, ryhdytään kritisoimaan omaa tekemistä. Luovutaan itse kompromisseista ja vasta sen jälkeen kun oma toiminta on viimeisen päälle kunnossa aletaan itkeä muiden tekemisistä.

Kaikkien, oli kyse yksilöstä tai organisaatiosta, tulee altistaa itsensä tälle tarkastelulle ja uskallettava katsoa totuutta, vaikka se olisi miten ruma. Jos jakainen suomalainen futistoimija tekee tämän otamme sillä hetkellä valtavan asekeleen eteenpäin.

Mitään muuta ei vaadita kuin uskallusta.

HYVÄ RÄPY!

Palloliiton viesti ja viestintä

Kirjoitin aikaisemmin avoimen kirjeen Palloliiton puheenjohtajalle Pertti Alajalle. https://rapymies.wordpress.com/2014/02/20/avoin-kirje-pertti-alajalle/ Kirje julkaistiin Turun Sanomissa 28.2.
Palloliiton viestintäpäällikkö Sami Terävä vastasi kirjeeseen 6.3. Turun Sanomissa näin: http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/603666/Palloliitto+haluaa+eroon+vain+hairikoista

Arvoisa viestintäpäällikkö Sami Terävä. Olette selvästikin erinomaisesti omaksunut viestinnässä vaadittavan itseilmaisukyvyn ja kirjoituksessasi käytetään lähes virheettömästi internetin keskustelupalstoilta tuttuja tekniikoita. Aloitat napakasti vääristelemällä minun alkuperäistä viestiäni, koska eihän kukaan jaksa tarkistaa mitä minä olen oikeasti kirjoittanut. Tämän lisäksi vaivaudutte kirjoittamaan vastineen sanomalehteen, mutta ette vastanneet minulle henkilökohtaisesti mitään. Tämän jälkeen tartutte tukevasti minun kirjoituksessani ilmenneeseen muotovirheeseen, jolla viimeistään saatte minut vaikuttamaan kyvyttömältä ymmärtämään käsittelemääni aihetta riittävän syvällisesti. Tämän jälkeen ryhdytte kuvailemaan miten asiat virallisen totuuden mukaan ovat.

Voisitteko olla ystävällinen ja lukea kirjoitukseni uudelleen? Toisin kuin annatte ymmärtää kirjoitukseni keskeisin viesti oli toive paremmasta yhteistyöstä kannattajien, seurojen ja palloliiton välillä. Toivoin, että eri osapuolien julkinen mustamaalaaminen lopetetaan ja voimavarat suunnataan parempaan tapahtumajärjestämiseen. Minä toivon yhteistyötä ja minulle vastataan kertomalla, että en ymmärrä ja olen väärässä. Olen todella pettynyt. Minä teen päivittäin toitä suomalaisen jalkapallon edistämiseksi. Monessa eri roolissa. Minä toivon suomalaiselle jalkapallolle pelkkää hyvää. Tästä huolimatta minun huoleeni heikosta yhteistyöstä suhtaudutaan ylimielisesti ja vähätellen. Teitä ei tunnu huolettavan lainkaan se, että miten minä tähän teidän mielestänne väärään käsitykseen olen päätynyt. Teistä on tärkeämpää vääristellä viestiäni kuin miettiä miksi olen viestin lähettänyt. Tämä kuvastaa kutakuinkin täydellisesti ongelman vakavuutta. Kaikki tilastot osoittavat, että suomalaisessa jalkapallotapahtumassa on merkittävästi suurempi riski olla valtavasti tyhjiä penkkejä kuin häiriköintiä. Silti kaikesta faktatiedosta huolimatta tämä minimaalinen häriökäyttätymisen määrää on palloliitolle suurempi huoli kuin seurojen surkeat katsojamäärät. Syy tähän on yksinkertainen. Toisten syyttäminen on helppoa, mutta oikeiden ongelmien ratkominen on vaikeaa. Käytätte esimerkkinä kansainvälisiä kokemuksia häiriköinnistä. Esimerkki on surkea. Luonnollisestikin tarvitaan kovempia keinoja kun puhutaan tuhansista ja kymmenista tuhansista ihmsistä. Kun taas puhutaan suomalaisista katsojamassoista ovat tällaiset metodit härskiä liioittelua ja suorastaan ajattelematonta pelon lietsontaa. Uskallan väittää, että palloliiton, tiedotusvälineiden ja poliisin ylimitoitetulla häirikköpelottelulla on karkoitettu enemmän tavallisia katsojia kuin kaikella häiriköinnillä yhteensä.

Minä en missään nimessä halua kenenkään kokevan vaaraa tai edes turvattomuutta jalkapallokatsomossa. Minä näen kuitenkin tienä tämän tavoitteen saavuttamiseen yhteistyön, kouluttamisen ja paremman tapahtumanjärjestämisosaamisen. Kaikella sillä ajalla ja energialla, joka on käytetty huligaaniparanoijan lietsomiseen olisi voitu suomalaisia jalkapallotapahtumia parantaa merkittävästi. Ihan samoin te, Sami Tervävä, olisitte voineet käyttää aikanne johonkin rakentavampaan kuin minun ja viestini vähättelyyn.

Räpymiehen harharetki

Jos olisin lätkäpää tai kendojanari olisin raivoissani, mutta koska en ole olen vain surullinen ja pettynyt. Suomen kiistattoman ykköslajin johtajat ovat päättäneet valita pelkuruuden tien ja koittavat tehdä kilpaurheilutuotetta vailla rohkeutta ja riskejä. Olisi ihan hyväksyttävää, jos kysessä olisi jokin yksittäinen harha-askel, mutta siitä ei ole kyse. Kyse on pitkästä ketjusta typeriä päätöksiä ja vielä päätöksiäkin typerämpiä selityksia. SM-Liigan sulkeminen, säälipleijarit, järjettömät pelimäärät, EHT, tuomaritoiminta, tammitasaukset, KHL, lippufarssi, väkivalta, Jokerit, Valko-Venäjä, tyhjennysmyynnit ja sitten viimeisenä Liigan täydentämien. Voi olla, että lätkäkansan keskuudessa nämä kaikki asiat ymmärretään ja on vahva konsensus siitä, että homma on hanskassa. Ulkopuolisen silmin näyttää kuitenkin siltä, että jääkiekko on paskaa, joka ei enää edes näytä konvehdilta.

Itse olin lätkäpää henkeen ja vereen. Jääkiekko on ainoa peli jota olen harrastanut joukkueessa pitkään nuorena. Seurasin NHL pelejä ja keräsin kiekkokortteja 90-luvun alussa innokkaasti. Totuus kuitenkin on, että jo silloin aloin näkemään lajin rappeutumisen ja kiinnostukseni jääkiekkoa kohtaa laimeni laimenemistaan. Lajin kova ydin rapautui. 80-90 vaihteessa SM-liigan kiistaton vahvuus oli urheilullinen taso. Hallit olivat kämäsiä, mainokset vaatimattomia, mutta miehet täyttä rautaa. Kun Teemu Selänne lähti NHL kentille hän oli liigassa huippupelaaja, mutta ei mikään täysin suvereeni yli-ihminen ja kaikki tietävät mihin hän pystyi heti ensimmäisellä kaudellaan taalaliigassa. Kun Mikael Granlund lähti liigasta hän oli jo teininä täysin suvereeni yksilö kotimaiseen sarjaan ja NHL kentillä hän ei mahtunut edes joukkueeseen. Tuon verran on tapahtunut yksilötaidon pudotusta 20 vuodessa.

Miksi minua sitten kiinnostaa koko juttu. Suomalaiskansalliseen tyyliinhän minun pitäisi tanssia voitontanssia kun oman suosikkilajini suurin kilpailija potkii itseään perseelle. Minä en tunne minkäänlaista vahingoniloa tai näe tässä minkäänlaista hyötyä jalkapallolle. Minua päivastoin pelottaa ja harmittaa. Jääkiekko on Suomen ainoa oikea ammattilaislaji ja jääkiekon piirissä pitäisi olla paras urheilujohtamisosaaminen, jota Suomesta löytyy. Kaikille jotka nyt pahoittivat tästä kommentista mielensä tiedoksi, että Veikkauksen, valtion ja kuntien rahoilla urheileminen ei ole ammattilaisurheilua, vaikka siitä saisikin palkkaa. Ammattilaisurheilulta vaaditaan se, että laji, sarja, seurat ja yksittäiset toimijat pystyvät tuottamaan oikeasti itse tuloja. Pystytään myymään pääsylippuja, oheistuotteita, tv-sopimuksia ja solmimaan yhteistyökumppanuuksia, jotka eivät ole toiselle osapuolelle almuja ja toiselle pelkkää hyväntekeväisyyttä vaan molemmille perustellun kannattavia. Tässä valossa jääkiekon esimerkki antaa kammottavan kuvan Suomen urheilujohtamisosaamisesta ja siksi olen surullinen ja peloissani enkä lainkaan vahingoniloinen.

Jääkiekko on suomalaisen ammattilaisurheilun johtotähti ja suunnanäyttäjä. Jääkiekon tekemisiä seurataan hyvin tarkkaan muissakin lajeissa. Jääkiekon yhteiskuntasuhteilla ja taloudellisilla saavutuksilla on suuri merkitys siihen miten ammattilaisurheiluun suhtaudutaan politiikan ja talouden piirissä. Näistä lähtökohdista jääkikkoperheen toiminta näyttää kamalalta. Jo nyt puhutaan usein siitä miten on mahdotonta saada vaikkapa Veikkausliiga talloudellisesti kannattavaksi kun siihen ei pystytä jääkiekossakaan. Monen mielestä on syytä olettaa, että suomalainen yhteiskunta ei pysty kantamaan ammattilaissarjaa kun edes jääkiekko ei siinä onnistu. Jääkiekon esimerkki jossa päätöksentekoa leimaa pelkuruus, suljetut piirit ja taloudellisen hyödyn tavoittelu antaa sen kuvan, ettei ammattilaisurheilu edes ole tavoittelemisen arvoinen asia. Liikunnalla ja kuntourheilulla onkin Suomessa aivan toisenlainen maine kuin ammattilaisurheilulla eikä jääkiekon toimintamallit ainakaan liennytä vastakkainasettelua.

Toivottavasti muissa lajeissa ymmärettään katsoa kriittisin silmin jääkiekon toimintaa ja ymmäretään ottaa etäisyytta näihin toimintatapoihin. Toivottavasti muissa lajeissa nähdään, että tie menestykseen on rohkeuden, avoimuuden ja kilpaurheilun tie ja vasta näiden peruspilareiden päälle lähdetään rakantamaan taloudelliset olosuhteet kestävästi ja pitkäjänteisesti.

Kaikki sympatiani on kuitenkin niiden aitojen urheiluihmisten puolella joiden tiedän tekevän jääkiekon parissa päivittäistasolla pyyteetöntä työtä vain ja ainostaan kilpaurheilullisista lähtökohdistä. Heitä jääkiekkojohtajat ovat eniten loukanneet.

Avoin kirje Pertti Alajalle

Arvoisa herra puheenjohtaja,

Sinulla on kokemusta jalkapallon suurtapahtumien järjestämisestä ja on syytä olettaa, että käsität myös kannattajien roolin jalkapallon suurimpana voimavarana. Olet ansiokkaasti puhunut suurista massoista harrastajamäärien yhteydessä ja painottanut sitä, miten tärkeää on liikuttaa mahdollisimman suuria joukkoja suomalaisia, jotta laji pystyy kilpailemaan kansainvälisellä tasolla. Sinun suurimpana saavutuksenasi tunnetaan ristiriitaisen maineen saanut Kaikki Pelaa -ohjelma. Kaikki Pelaa on itsessään loistava ohjelma, mutta sen toteuttaminen on osin ontunut ja sen vuoksi lopputulos ei ole ollut aivan halutun kaltainen. Ohjelman vaikutus jalkapallon harrastamiseen on kutenkin kiistaton.

Olisiko tullut aika lanseerata Kaikki Kannattavat -kamppanja?

Suomalaiset urheiluseurat ovat kattojärjestönsä Valon johdolla vaatineet selvitystä porttikiellot ja häirikkörekisterin mahdollistavasta lakimuutoksesta.(uutinen TS 19.2.2014). Jalkapalloseurat haluaisivat tällaisen kansalaisten perusoikeuksien vastaisen lain, jotta ne pystyisivät perimään johtamasi organisaation määräämät sakot rikkeen varsinaiselta tekijältä.

Tilanne tuntuu mielestäni täysin käsittämättömältä. Palloliiton tehtävänä on auttaa jäseniään, eli seuroja, menestymään. Olennaisena osana menestystä ovat katsojat. Palloliiton toimet ovat kuitenkin ajaneet seurat tilanteeseen, jossa ne joutuvat hakemaan lakimuutosta pitääkseen ihmisiä pois katsomoista kun kaikkien tavoitteena pitäisi olla lisäkatsojien hankkiminen lajin tapahtumiin.

Tässä maassa ennen kaikkea sinun pitäisi ymmärtää katsojien merkitys lajin kasvulle. Yhteistyökumppanuudet, TV-oikeudet ja harrastajamäärät ovat suorassa yhteydessä lajin suosioon, ja suosiota mitataan tapahtumien katsojamäärillä. Ottelutapahtumat ovat myös seurojen edustusjoukkueiden ensisijaisia tulonlähteitä. Nyt tilanne kuitenkin on, että Palloliiton toimien seurauksena seuroilla on suurempi syy kumartaa liittoa ja pelätä rangaistuksia, kuin pyrkiä palvelemaan maksavia asiakkaitaan. Tämä hierarkia on täysin väärä. Palloliitto itse on lähtenyt yhteistyöhön esivallan kanssa mieluummin kuin kannattajajärjestöjen, kun kyse on sen omista tapahtumista. Minkälaisen viestin tämä antaa seuroille?

Pyydän sinua, herra puheenjohtaja, ottamaan tilanne haltuusi ja pistämään asiat järjestykseen. Ohjaa Palloliitto yhteistyöhön seurojen ja kannattajien kanssa siten, että tavoitteena on yhteistyöllä luoda entistä paremmat edellytykset kannattajakulttuurin ja -määrien kasvulle. Muistuta kaikkia tahoja siitä, että järjestyksenvalvojatkin ovat tuottamassa kaikille miellyttävää ottelukokemusta eivätkä provosoimassa asiakkaitaan yhteenottoihin. Opasta seuroja ja liiton kurinpitoelimiä pyrkimykseen kokonaisvaltaisesta ottelutapahtumatuotteesta ylimielisen sakottamisvimman sijaan. Vaadi kaikkia osallisia sitoutumaan ottelutapahtumien viihtyvyyden parantamiseen ja toisten osapuolien julkisen mustamaalaamisen lopettamiseen.

Kunnioittaen,

Julius Karlsson
kannattaja, juniorivalmentaja ja jalkapalloromantikko

Myrsky puolityhjässä vesilasissa

Hesarin toimittaja kirjoitti maailmoja syleilevän viikonloppukolumnin suhteestaan brittifutikseen. Kirjoitus oli sekä yhdentekevä että keskinkertainen, mutta löysi silti maalinsa. Jotkut suomifutikseen vihkiytyneet lutuurilasset ottivat kirjoituksesta nokkiinsa ja avautuvat pahaa oloaan futisforumilla. Tästä hyvästä toinen hesarin toimittaja päätti kirjoittaa blogiinsa siitä, miten harhaisessa maailmassa nämä forumistit elävät.

Tiedän hyvin, että itsekin kirjoittelen tähän blogiini ihan mitä sattuu ja itsekin periaatteesta vastustan henkilöprostituutiota. Tämä Suomen ykköspäivälehden toimittajien luoma mielipide miekkailu kuvaa paljon paremmin suomalaista futiskulttuuria kuin itse kirjoitukset. Suomalaisten lajiniilojen suhde brittifutikseen ei ole mitenkään jutun arvoinen pyhä yhteys. On totta, että monelle on muodostunut omituinen suhde johonkin Englantilaiseen jalkapalloseuraan, mutta rakastavat toiset kritiikittömästi jotakin automerkkiäkin. Ei se silti tee moisesta käytöksestä mitään mittaria suomalaiselle liikennekulttuurille. Ihan vastaavasti toisessa päässä vaahtosuisimmat lutuurilasset mieshuoritteluineen eivät ole mikään suomifutiskannatuksen tai suomalaisen lajiniilon standardi.

Paljon kuvaavampaa suomalaisesta futiskulttuurista onkin juuri tämä leirien ja raja-aitojen rakentelu. Harva kuitenkaan oikeasti sopii mihinkään karsinaan tai on puhtaasti vain jonkun tietyn pyhän koulukunnan kannattaja. Minä kuitenkin olen ainoan oikean opin esitaistelija ja esitänkin nyt toiveeni kaikille jotka välittävät jalkapallosta ja ennenkaikkea sen kotimaisista ilmenemismuodoista.

Lopetetaan yhteisellä sopimuksella tämä typerä nokittelu oikeinkannattamisesta ja keskitytään omaan tekemiseen. Ne jotka tykkää kansainvälisestä futiksesta keskittyköön siihen ja hehkuttakoon shappoo- ja kenkämallejaan minkä ehtivät, mutta jättäköön potkupallohokemat sanomatta. Samoin lutuurilasset keskittyköön auttamaan kaikkia Suomen lutusia pikkuseuroja ja niiden pyyteettömiä nälkäpalkalla treenaavia kutsumusfutareita ja jättäköön mieshuorittelut huorittelematta.

Näillä Räpymiehen helpoilla ohjeilla futiksen seuraaminen on kaikille kivempaa.

HYVÄ RÄPY!