Tapaukset

Johtavan sokea piste

Tommy ”Höntsä-Tommi” Lindgren ja Petteri ”Johtava” Sihvonen aloittivat 14.8. 2015 http://areena.yle.fi/1-2941610 toisen kauden mainiosta kokeilevan urheilupuheen radio-ohjelmastaan YLE Puheella. Minun on pakko myöntää, että suorastaan fanitan Sihvosta ja pidän hänen tinkimättömästä tavastaan ajatella urheilua ja urheilijoita. Yhdessä asiassa olen hänen kanssaan jyrkästi eri mieltä, ja edellisessä lähetyksessä Sihvonen alitti riman suorastaan hävettävän nolosti niin journalistina, urheiluihmisenä ja valmentajanakin, juuri tässä asiassa.

Petteri ”Saari” Sihvonen on aina johdonmukaisesti pitänyt kiinni linjastaan, jossa hän vaatii urheilun täydellistä irrottamista kaikesta muusta yhteiskunnallisesta elämästä. Osittain tällainen linja on hyvin perusteltu. Eritoten silloin kun puhutaan itse suorituksista, asian pitääkin olla niin. Urheilijoiden tai kilpailujen järjestäjien taustat, olosuhteet, poliittiset tai uskonnolliset näkemykset eivät saa vaikuttaa sentteihin, minuutteihin tai erotuomaritoimintaan millään tavalla. Tällainen suoritusten ja varsinaisen urheilun täydellinen sulkeminen ympäröivän maailman vaikutuksilta on osa urheilun ideaa ja oikeuskäsitystä. Tältä osin olen Sihvosen kanssa täysin samaa mieltä.

Urheilu ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole irti ympäröivästä maailmasta, kaikkea muuta. Urheilu elää ympäröivän yhteiskunnan osana ihan niin kuin kaikki muukin inhimillinen toiminta. Urheilu on merkittävässä asemassa ja myös nauttii konkreettista taloudellista tukea yhteiskunnalta ja on siltä osin käytännön tasolla osa politiikkaa ja poliittista toimintaa. Se on toisinaan politiikan kohteena, mutta hyvin usein myös politiikan toimijana. Tämä riippuvuussuhde asettaa urheilun myös vastuuseen vaikutuksistaan yhteiskuntaan. Vaikuttavuussuhde toimii molempiin suuntiin.

Sihvonen on usein korostanut sitä, kuinka urheilua ei saa valjastaa urheiluun kuulumattomien poliittisten tavoitteiden, aatteiden tai liikkeiden maskotiksi ja keppihevoseksi. Tästä olen ehdottomasti Sihvosen kanssa samaa mieltä. Yksittäinen urheilija saa kuitenkin olla juuri niin poliittinen kuin omasta aloitteestaan haluaa, mutta aivan yhtäläisesti yksittäisellä urheilijalla on oikeus sanoutua irti kaikesta ulkourheilullisesta niin halutessaan. Sihvosen tärkein peruste sille, miksi olisi parempi, että urheilijat ja urheilu aina valitsisi automaattisesti täydellisen irtisanoutumisen, on pelko siitä, että urheilua käytettäisiin väärin ja vahingollisten aatteiden levittämiseen. Edellisessä lähetyksessä hän kuitenkin astuu omaan ansaansa ja asettaa itsensä tukemaan vahingollisia aatteita ja arvoja.

Kritisoidessaan Suomen miesten koripallomaajoukkueen osallistumista #MeilläOnUnelma-mielenosoitukseen Petteri Sihvonen asettuu tukemaan Putinia, Lukašenkaa, Platteria, Kiinaa, Qataria ja kaikkia muita niitä tahoja, jotka täysin häikäilemättömästi ajavat poliittisia etujaan urheilua hyväksikäyttäen. Juuri tämä on se ongelma joka kohdataan, jos irtisanoutuminen politiikasta, aatteista ja uskonnosta on täysin ehdottoman yksisilmäistä. Sihvonen unohtaa hajatelmassaan sen mikä oli #MeilläOnUnelman viesti. Sihvonen rinnastaa tapahtuman suoraan puoluepolitiikkaan ja tämä arvio on ratkaisevalla tavalla väärä. Sihvonen syyllistyy myös lievää törkeämpään journalistiseen virheeseen puhuessaan ”suvaitsevaistosta” mikä on rasistien ja monikulttuurisuuskriitikoiden keksimä termi halventamaan kuvitteellista vastapuoltaan ja luomaan viholliskuvia. En olisi ikinä uskonut fiksun, akateemisen toimittajan toimivan näin harkitsemattomasti.

Perustavanlaatuisin virhe Sihvosen kritiikissä on sen ohittaminen, että Susijengi asettui tukemaan Suomen perustuslakia ja Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistusta, ei siis mitään puoluepoliittista tai aatteellista liikehdintää vaan niitä perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia joiden pohjalta politiikan tekeminen alkaa. Koko olympialiike perustaa toimintansa yhdenvertaisuuden, rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistämiselle. http://www.sport.fi/olympiakomitea/mita-teemme/kansainvalinen-olympialiike Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on pitänyt rasismin vastustamista kärkihankkeenaan jo jonkin aikaa. Todellisuudessa siis kaikki ne urheilijat ja urheilujoukkueet jotka eivät sitoudu #MeilläOnUnelman ajamiin arvoihin, ovat ne jotka politisoivat itsensä.

Petteri Sihvonen, ja suureksi hämmästyksekseni myös palkittu urheilutoimittaja Pekka Holopainen syyllistyvät keskustelussa kannattamaan sitä toimintatapaa, joka on johtanut tilanteeseen, jossa joudutaan järjestämään #MeilläOnUnelman kaltainen tapahtuma. Toisin sanoen he syyllistyvät pitämään ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta itsestäänselvyytenä. Ajattelun tausta tulee esiin Holopaisen kenraali Ehrnrooth-vertauksessa. Kenraali Ehrnrooth ei osallistunut kaikkiin mahdollisiin isänmaallisiin tapahtumiin osoittaakseen olevansa itse isänmaallinen mies, vaan siksi, että hän halusi muistuttaa kaikille ettei itsenäisyys ole itsestäänselvyys. Samalla logiikalla Susijengi ei osallistunut #MeilläOnUnelma-toritapahtumaan kertoakseen olevansa maailman antirasistisinta lajia harjoittava joukkue, vaan kertoakseen, että tasa-arvo, ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä. Sihvosen ja Holopaisen ajattelutapa on osa sitä syytä miksi rasismi, fasismi ja vihapuhe ovat saaneet niin vakaan jalansijan julkisessa keskustelussa. He erehtyvät pitämään ihmisoikeuksia itsestäänselvyytenä.

Sitä ihmisoikeudet valitettavasti eivät vieläkään ole.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ SUSIJENGI! HYVÄ HÖNTSÄ-TOMMI !

Advertisement

Rakas Jouluägä

Suomalaisessa jalkapallossa tuli joulu nyt kesän keskelle ja laitettiin myös pesä kehitykselle. Kokokansanklubin edistysjuna puksutteli uudelle pysäkille, vastoin kansallisen rautatieyhtiön esimerkkiä, etuajassa. Tämä kehitys ja saavutus henkilöityy hyvin vahvasti HJK:n toimitusjohtajaan Aki Riihilahteen ja siksi haluankin kirjoittaa hänelle toivomuslistan siitä mitä pikku Räpymies toivoisi Klubin menestyksellään tekevän.

Edellinen suuri seikkailu jossa Riihilahti itsekin sai olla mukana tuotti paljon kerrottavaa jälkipolville ja monta hienoa pelaajauraa, mutta hyvin vähän pysyvää iloa jalkapallon perustekemiseen Suomessa. Toivottavasti tällä kertaa asioita tehdään toisin. On ollut jo tähän mennessä hienoa seurata mitä ja minkälaisilla tavoitteilla Klubi käyttää rahojaan ja vaikutusvaltaansa suomalaisessa jalkapallossa. Muutama juttu tulee kuitenkin vielä mieleen joihin kaivataan Klubin selkeää mielipidettä.

Olisi kansallisen lajikulttuurin mukaista keskittyä oman asemansa pönkittämiseen muiden kustannuksella. Klubilla on jo urheilullinen ja markkinoinnillinen ylivalta Suomessa. Eurooppaliigan lohkovaiheen myötä Klubin taloudellinen etumatka muihin repeää entisestään. Samalla Veikkausliigassa puuhastelu jatkaa rehottamistaan ja perustekemisen taso kyntää yhä röhönaurattavan ja itkettävän välimaastossa.

Toivoisin että Klubi valitsee strategiaksi koko suomalaisen jalkapallon toimintaympäristön kehittämisen siitäkin huolimatta, että asioiden nykyinen tila antaa mahdollisuuden tujottaa vain omaa napaa. Klubi voi olla sokeiden valtakunnan silmäpuoli Litmanen tai koittaa saada muutkin näkemään. Valinta on teidän.

Käytännössä tämä tarkoittaa kilpailullisten sääntöjen tiukentamista ja seurojen toiminnan taloudellisen kestävyyden tarkempaa valvontaa. Tepsin junnujoukkue on pystynyt osoittamaan, ettei Veikkausliigan rahankäytössä ole juurikaan järkeä. Seurat lahjoittavat rahaa keskinkertaisille pelaajille ja saavat vastineeksi väsynyttä surffailua. Vain osa seuroista kehittää pitkäjänteisesti junioriorganisaatioitaan ja pyrkivät tuottamaan pelaajia edustusjoukkuettaan varten.

Tähän Klubi on jo vastannut omassa organisaatiossaan. Toivon että Klubi pyrkii myös jakamaan osaamistaan laajasti koko jalkapalloilevan Suomen hyväksi. Toivon Klubilta rohkeutta vaatia entistä laajempaa ja tiukempaa home grown säännöstöä ja pelaajien työehtosopimusta. Tällaiset säännöt ovat varmasti kova pala monelle seuralle, mutta nähdyn toiminnan perusteella ainoa keino saada kaikki ymmärtämään ettei rahan kaataminen edustusjoukkueeseen pitkällä tähtäimellä tuota yhtään mitään pysyvää.

Jääkiekon puolella taloudellisen vakauden ja suoranaisen protektionismin nimissä on urheilulla ja kilpailemisella pyyhitty pöytää. Toivottavasti Klubin kanta on täysin päivastainen ja Klubi ajaa omalta osaltaan urheilemisen ja kilpailemisen asiaa. Kaikesta bisneksestä ja viihteellisyydestä huolimatta urheilun ydin on kilpailu ja vaikka se väistämättä tuottaa kaaosta ja anarkiaa se myös sytyttää sen kuumimman palon urheilun seuraamiseen.

Klubin kohdalla on jo nyt nähtävissä, että jatkuva voittaminen ja isot pelit ovat saaneet osan katsojista ylenkatsomaan tavallisia sarjaotteluita. Tämä kehitys tulee vain kiihtymään, jos koko Veikkausliigaa ei saada ammattimaisemmaksi. Skotlannin esimerkki on raaka. Rangersin häviäminen pääsarjasta on syönyt Celticin pelillisen laadun häkellyttävän nopeasti. Tämä sama ongelma tulee vastaan Klubille Suomessa hyvin äkkiä. Ainoa tapa jatkaa kehittymistä on saada entistä kovempaa kilpailua kotimaassa.

Lopuksi haluan toivottaa valtavasti onnea kerrassaan huikeasta saavutuksesta. Toivoin Klubilta ja sinulta Aki Riihilahti aikaisemmin riman nostamista korkeammalle kuin koskaan ennen ja te olette nyt sen tehneet. Toivottavasti muiden seurojen johtajat jaksavat analysoida tekemisenne syitä ja seurauksia ja esimerkkinne osoittaa etteivat asiat tapahdu sattumalta. Jalkapallon suurimpia hienouksia on se, että kilpailullinen haaste ei lopu koskaan. Laji on niin laajasti harrastettu ja myös bisneksenä niin valtava, että absoluuttista huippua on käytännössä mahdoton saavuttaa pysyvästi. Toivottavasti sinulta ja Klubilta löytyy oikeaa kunnioitusta ja kunnianhimoa tätä taivaisiin nousevaa vuorta kohtaan. Huipulle pääseminen on mahdotonta, mutta se ei saa estää yrittämästä.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ ÄGÄ!

Kiitos Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre

Viime lauantaina (3.5.2014) pidettiin jo klassikoksi muodostuneen Who’s got the ball now? futisvisan tämän kauden finaali. Finaali sisältää normaalin visan lisäksi koko kauden palkintojen jaon ja extra paljon bissekysymyksiä. Tänä vuonna jaettiin muutama henkilökohtainenkin erityispalkinto ja olin otettu siitä, että kilpailun tuomaristo halusi palkita minut. Tästä syystä haluan kiittää omasta puolestani kilpailun järjestäjiä tällä kirjoituksellani.

Palkinnon jakoperusteeksi mainittiin ”Työ Varsinais-Suomalaisen jalkapallon hyväksi” mikä kuulostaa varsin komealta. Todellisuudessa kaikki kisan järjestäjiin ja tuomaristoon kuuluvat henkilöt ansaitsisivat ihan saman palkinnon ja ehkä juuri sikisi onkin niin hienoa saada tällainen tunnustus ihmisiltä, jotka tekevät ihan oikeasti samaa työtä. Vertaisilta saatu arvostus tuntuu aina koskettavalta. Ihan kuten olemme saaneet niin usein kuulla pelaajien ja valmentajien suusta heidän vastaanottaessaan nimenomaan kolleegoidensa äänestämiä palkintoja.

Todella moni muukin ansaitsisi työstään arvostusta ja palkintoja paljon useammin. Minut erottaa sadoista juniorivalmentajista, kannattajista ja futisromantikoista vain se, että minä pidän meteliä itsestäni ja sohlaan suuna päänä, joka sopassa. Todella moni toimija jalkapallon parissa ansaitsisi enemmän arvostusta kuin saavat. Tämä liittyy  ilmiöön johon olen juniorijalkapallon parissa törmännyt. Laji-ihmisten heikkoon omanarvontuntoon. Kun omaa tekemistä ei pidetä oikein minään niin ei kukaan muukaan osaa ja ymmärrä arvostaa. Huvittavaa tilanteesta tekee se, että lapsille kyllä muistetaan jakaa mitaleja, pystejä ja kunniakirjoja, mutta toimihenkilöt saavat itse tyytyä muutamaan selkääntapautukseen ja seuran tarjoamaan olueen saunaillassa.

Tilanne tulee kuitenkin jatkossa muuttumaan. Urheiluseurojen toiminta on suuressa murroksessa ja on täysin väistämätöntä, että urheilu-ja liikuntaharrastuksen toteuttaminen ja organisointi tulee muuttumaan täysin ammattimaiseksi. Tämä johtuu siitä miten täydellisesti toiminnan rahoituspohja ja ihmisten käyttäytyminen ja odotukset ovat muuttuneet. Nykyään seuroilta odotetaan valmiita ”tuotteita” joihin harrastajien ja heidän vanhempiensa ei tarvitse itse tuottaa sisältöä. Siinä missä ennen oli ihan luonnollista, että tehtiin talkoita ja vanhemmat hoisivat seuran ja joukkueiden pyörittämisen nykyään odotetaan, että seura tarjoaa kaiken ja vanhemmat maksavat suoraan rahalla. Nykyisella seurarakenteella tähän ei pystytä vastaamaan. Oman liemensä soppaan lisää se, että kunnat eivät enää tuota liikuntapalveluita lapsille ja nuorille peruskouluvetoisesti kuten ennen vaan hakevat ostopalveluita ulkopuolisilta. Käytännössä siis urheiluseuroilta. Nämä muutokset tulevat väistämättömästi johtamaan kokonaisen uuden teollisuudenalan syntymiseen terveyden, hyvinvoinnin ja liikunnan alalla. Tässä kehityksessä tulevat pärjäämään ne toimijat, seurat tai yritykset, jotka osaavat rakentaa toimintansa siten, että eri tahojen yhteistyön kautta toiminta pystytään muuttamaan täysin ammattilaisvetoiseksi.

Jollakin tavalla Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre ovat yksi esimerkki siitä miten urheilu ja vaapaa-aikatuote tulee jatkossa verkostoitumaan. Tämä yhdistelmä ei toki mitenkään liity lapsiin ja nuoriin vaan nimenomaan huippu-urheiluun ja sen sitomiseen muiden tuotteiden yhteyteen. Silti pohjalla on vastaava rakenne, joka murtaa vanhaa sponsori-sponsoroitu kaavaa. Pikku-Torren ja futiskansan yhteistyö on varsin avointa ja kaikki osalliset tietävät mistä on kyse. Jokainen ymmärtää, että jälkipelit, vanhat knopit, olut ja pähkinät ovat parasta seuraa jalkapallolle. Yksinkin niitä voi toki harrastaa, mutta kun joukkoon lisää samanmielisen yhteisön niin hupi nousee taas uudelle asteelle. Pikku-Torre tarjoaa puitteet ja me osallistujat ymmärrämme käydä tiskillä tiheään tahtiin. Futisvisassa ei ole lavatanssien kaltaista ongelmaa, että asiakkaat nauttivat palvelusta, mutta juovat samalla vettä omasta pullosta. Toivottavsti jatkossa seurat ja ravintolat pystyvät löytämään toisensa entistä paremmin ja samankaltaisa konsepteja pystytään luomaan myös suorassa yhteistyössä seuran ja ravintolan välillä. Tämä kuitenkin vaatii hiukan työtä ja järjestelyjä. Pelkästään se ei riitä, että matsin jälkeen kuulutetaan jälkipelejä siellä ja siellä.

Haluan vilpittömästi kiittää saamastani tunnustuksesta ja toivon voivani jatkossakin osallistua Pikku-Torren mahtavaan Who’s got the ball now futisvisaan. Odotan jo innolla ensi kautta ja toivon pääseväni paikalle hiukan useammin kuin tällä kaudella.

Loppuun vielä pakko palauttaa Maukalle palvelus: Pikku-Torre ei ole maksanut tästä mainoksesta mitää.

Hyvä Räpy! Forza Torre Calcio!

 

Myrsky puolityhjässä vesilasissa

Hesarin toimittaja kirjoitti maailmoja syleilevän viikonloppukolumnin suhteestaan brittifutikseen. Kirjoitus oli sekä yhdentekevä että keskinkertainen, mutta löysi silti maalinsa. Jotkut suomifutikseen vihkiytyneet lutuurilasset ottivat kirjoituksesta nokkiinsa ja avautuvat pahaa oloaan futisforumilla. Tästä hyvästä toinen hesarin toimittaja päätti kirjoittaa blogiinsa siitä, miten harhaisessa maailmassa nämä forumistit elävät.

Tiedän hyvin, että itsekin kirjoittelen tähän blogiini ihan mitä sattuu ja itsekin periaatteesta vastustan henkilöprostituutiota. Tämä Suomen ykköspäivälehden toimittajien luoma mielipide miekkailu kuvaa paljon paremmin suomalaista futiskulttuuria kuin itse kirjoitukset. Suomalaisten lajiniilojen suhde brittifutikseen ei ole mitenkään jutun arvoinen pyhä yhteys. On totta, että monelle on muodostunut omituinen suhde johonkin Englantilaiseen jalkapalloseuraan, mutta rakastavat toiset kritiikittömästi jotakin automerkkiäkin. Ei se silti tee moisesta käytöksestä mitään mittaria suomalaiselle liikennekulttuurille. Ihan vastaavasti toisessa päässä vaahtosuisimmat lutuurilasset mieshuoritteluineen eivät ole mikään suomifutiskannatuksen tai suomalaisen lajiniilon standardi.

Paljon kuvaavampaa suomalaisesta futiskulttuurista onkin juuri tämä leirien ja raja-aitojen rakentelu. Harva kuitenkaan oikeasti sopii mihinkään karsinaan tai on puhtaasti vain jonkun tietyn pyhän koulukunnan kannattaja. Minä kuitenkin olen ainoan oikean opin esitaistelija ja esitänkin nyt toiveeni kaikille jotka välittävät jalkapallosta ja ennenkaikkea sen kotimaisista ilmenemismuodoista.

Lopetetaan yhteisellä sopimuksella tämä typerä nokittelu oikeinkannattamisesta ja keskitytään omaan tekemiseen. Ne jotka tykkää kansainvälisestä futiksesta keskittyköön siihen ja hehkuttakoon shappoo- ja kenkämallejaan minkä ehtivät, mutta jättäköön potkupallohokemat sanomatta. Samoin lutuurilasset keskittyköön auttamaan kaikkia Suomen lutusia pikkuseuroja ja niiden pyyteettömiä nälkäpalkalla treenaavia kutsumusfutareita ja jättäköön mieshuorittelut huorittelematta.

Näillä Räpymiehen helpoilla ohjeilla futiksen seuraaminen on kaikille kivempaa.

HYVÄ RÄPY!

Mursu palaa!

MyPassa on tehty hienoa ja ennakkoluulotonta työtä. Kriisissä olleessa seurassa tehtiin rohkeita ratkaisuja ja uudistuttiin. Muu Suomi oli tyrkkäämässä perinteistä menestysseuraa divariin kun paperitehtaan tuki häipyi, seurantalolla ei kuitenkaan lannistuttu. Vastoin kaikkia odotuksia MyPa on pystynyt pelaamaan tuloksekasta ja monipuolista jalkapalloa Toni Korkeakunnaksen johdolla. Korkeakunnas on toiminut MyPassa vastoin kaikkia suomalaisen huippuvalmennuksen oppeja. Hän on luottanut pelaajistoonsa ja opettanut heidät pelaamaan haluamaansa jalkapalloa. Kaikkein silmiinpistävintä on ollut se, että kyse on kokemattomista nuorista pelaajista, jotka ovat enemmän tai vähemmän muiden Veikkausliigaseurojen jämiä. Näiden nuorten rinnalla on pelannut muutama kokenut johtajatyyppi. Hienoa ja ennakkoluulotonta toimintaa niin valmennukselta, pelaajistolta kuin seurajohdoltakin.  Tämän lisäksi Korkeakunnasa on onnistunut olemaan varsin miellyttävä tasapainoilija mediassa. Hän ei ole profiloitunut miksikään suupaltiksi kaikentietäjäksi tai jalkapallon evankelistaksi, mutta ei myöskään miksikään kaikesta itkeväksi oman pesän sotkijaksi tai tekosyiden etsijäksi.  Suuri olikin yllätykseni kun MyPa julkisti uuden päävalmentajansa ja hän on Antti ”Mursu” Muurinen. Ikuinen suosikkini ja sexy footballin suomalainen Roberto Mancini.

Mancinissa ja Mursussa on todella paljon samaa. Molemmat ovat kiistatta menestyneitä huippuvalmentajia omalla tasollaan, mutta molemmilla on myös heikkoutensa ja ne heikkoudet ovat vielä hyvin samankaltaisia. Mursu on osoittanut olevansa voittava valmentaja ja varsinkin hänen taitonsa rakentaa joukkue ja oma valmennus tiimi on kiistatta parasta Suomen tasolla. Tästä herääkin ensimmäinen kysymys MyPan suhteen. Saako Mursu haluamansa pelaajat? Hänen tiedetään arvostavan kokemusta ja ns. valmiita pelaajia. Onko hänestä kasvattamaan nuorista raakileista itselleen kelpaavia laatupelureita? Nämä ovat kysymyksiä joihin saamme vastauksen ajan kuluessa. Veikkausliiga kaipaa itsekin kasvavia kasvattajia, ei valmiita huippuvalmentajia.

Varsinainen  syy Mursu antipatiaani on kuitenkin ihan toinen ja senkin hän jakaa Mancinin kanssa. Hänen ylimielisyytensä muita valmentajia, peliä ja katsojia kohtaan. En voi ikinä antaa Mursulle anteeksi kaikkea sitä parkua, jonka hän Veikkausliigan ylivoimaisinta materiaalia johtavana valmentajana vuodatti. Mikään ei koskaan ollut hänen vikansa. Aina vika oli pelaajissa, otteluohjelmassa, huonossa kentässä tai milloin missäkin. Myös hänen kommenttinsa siitä miten media kohtelee häntä epäreilusti, vaikka hänellä on niin pieni palkka oli jotakin mitä en voi koskaan unohtaa. Kaikissa näissä julkisissa mielipiteissä on yhdistävänä tekijän epäkunnioitus omaa lajiperhettä ja muita valmentajia kohtaan.  Tällaisten mielipiteiden esittäjä katsoo olevansa kaikkien yläpuolella ja oikeutettu jotenkin poikkeavaan kohteluun jostakin ainakin minulle täysin käsittämättömastä syystä. Hulluimmaksi tilanteen tekee se, että HJK:a kohdellaan muutenkin silkkihansikkain mediassa kaikkiin muihin seuroihin verrattuna. Toki Klubiin kohdistuu menestyspaineitakin enemmän, mutta se on täysin selvää kun kyse on Suomen selkeästi eniten panostavasta jalkapalloseurasta.  Toivottavasti tämä linja ei jatku MyPassa, mutta en jaksa olla kovin toiveikas. Toivottavsti Mursu malttaa vähintäänkin pysyä pois YLEn Mestareidenliigastudioista pilaamsta katselukokemusta, mutta veikkaampa että hän toimii kuten muutkin sitoutuneet suomalaisvalmentajat ja ajaa Helsingistä päivittäin varsinaiselle työpaikalleen. Kyllähän siinä sivussa hyvin ehtii telkkarissa pyörähtää.

Onneksi Palloliitto sentään jatkaa tutulla linjalla ja kusee seurojen ja pitkäjänteisyyden aamumuroihin. Kaikki junnumaajoukkueiden valmennuspestit on pistetty uuteen hakuun. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Mika Laurikainen ei hae pestiin U-21 joukkueessa ja häntä siihen uudelleen valita, jää häneltä hyvään vauhtiin päässyt karsinta kesken. Aivan törkeän typerää toimintaa Palloliitolta. Asian olisi voinut hoitaa monellakin tyylikkäämmällä tavalla. Sen lisäksi nämä pestit on suunniteltu jatkossa oman toimen ohella tyyppisiksi. Suomeksi samalla kun Palloliitto itse paasaa tarpeesta saada lisää päätoimisia valmentajia se itse vähentää omistaan. Selitykset siitä, että junnumaajoukkuevalmentajilla ei olisi päätoimisuuteen vaadittavaa määrää tekemistä on täysin johtamis- ja organisointikysymyksiä. On ihan sairas ajatus sekä kilpailutoiminnan, että seurajoukkueiden näkökulmasta koittaa värvätä vaikkapa joku Veikkausliigan päävalmentaja sivutoimisesti junnumaajoukkuevalmentajaksi. Idea on vastoin kaikkea mahdollista tietoa niistä ongelmista ja puutteista joita suomifutiksessa on.

Loppuun on pakko kirjoitta jotakin hyvääkin. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Capona. Tehtävä oli minulle vähän outo kun olen enemmänkin profiloitunut välihuutelijana. Peli oli Suomen tyttöjen U-19 maaottelu, joka pelattiin Paraisilla. Taas voin hyvällä omatunnolla sanoa, että olen pistänyt itseäni likoon suomalaisen jalkapallokulttuurin edistämiseksi. Minä, rumpu ja 700 katsojaa saatiin todistaa Suomen upeaa 3-1 voittoa Tsekistä ja tapahtiman kruununa Paraisten oma huippulupaus Julia Tunturi vielä viimesiteli Suomen avausosuman. Hieno tapahtuma ja varmasti nautinnollinen kokemus niin tytöille, katsojille kuin järjestäneille seuroillekkin.

HYVÄ RÄPY!

Räpymies kohtasi tulevaisuuden

Minäkin Brutukseni olen koko kesän ja valtaosan kirjoittamistani sanoista käyttänyt nykyisyyden surkeuden voivotteluun.  Se ei ole lainkaan tapaistani ja minun onkin pakko tunnustaa, että nykyinen asioiden tila ei ole lainkaan huolestuttava. Huolestuttavaa on se, että olemme menossa vieläkin huonompaan suuntaan. Onneksi olen itse juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Katsomossa olen huutoetäisyydellä Rapasta ja vaihtopenkistä. Kentänlaidalla olen huutoetäisyydellä suomalaisen jalkapallon tulevaisuudesta. Sillä tulevaisuus ja valoisa sellainen on keskuudessamme kunhan joku vain ottaa asiakseen huolehtia siitä.

Perusperiaatteeni elämässä ja tässä blogissani on puhua ihmisistä vain silloin kun minulla on heistä jotakin hyvää sanottavaa. Poikkeuksen tekevät ihmiset, jotka tavalla tai toisella loukkaavat edustamaansa asiaa pönkittääkseen omaa näkemystään tai egoaan. Palloliiton puheenjohtaja Pertti Alaja syyllistyy juuri tähän Urheilusanomien haastattelussa. Ensin hän hehkuttaa sitä miten kaikki tuki pitää antaa seuroille ja sitten muutamaa lausetta myöhemmin hän toteaa, että arvokisoihin pitää päästä, jotta laji-ihmisten itsetunto nousee koska nyt olemme ”mustassa aukossa”.  Juuri tällainen omien vähättely ja ”lottovoiton” toivominen on se syy miksi suomalainen futis ei kehity. Totuus on se, että ainoa osa suomalaisesta futiskulttuurista, joka tällä hetkellä ansaitsee arvokisapaikan on Pohjoiskaarre. Tästä syystä jonkin onnenkantamoisen kautta arvokisapaikan hankkiminen on pahinta mitä suomifutikselle voi tapahtua. Silloin nykyinen hallinto ja toimintatavat saavat synninpäästön ja meno jatkuu nykyisellään taas ties kuinka kauan.

Jokainen teistä joka tuntee hiukkaakaan maajoukkuepelaajien taustoja voi ajatusleikkinä käydä läpi moniko avauskokoonpanon pelaaja on suomalaisen järjestelmän kautta päätynyt ammattilaisiksi ja moniko on löytänyt pelinsä ulkomaisissa akatemioissa tai jalostuneet pelaajina tasolleen vasta siirryttyään ulkomaisiin joukkueisiin. Kaikkein härskein tasonmittari on Pullukka. Palaaja jota tituleerataan makkaraksi pyyhe päällä. Asennevammainen epäurheilija, joka on koitettu latistaa ja keskinkertaistaa kaikkialla mihin hän ikinä onkaan mennyt ja silti hän dominoi Veikkausliigaa. Pullukka on täydellinen todiste siitä, että sisäinen palo on tärkein tekijä kun puhutaan huippupelaajien synnystä. Meidän valmentajien tehtävä on ruokkia tuota paloa ja vähintäänkin olla tukahduttamatta sitä. Valitettavasti tuo läpitunkeva palo löytyy vain hyvin harvasta ja loppujen kohdalla se miten heitä kasvatetaan ja valmennetaan on se olennainen tekijä, joka antaa mahdollisuuden siihen, että useampikin pystyy nousemaan korkealle tasolle. Ei vain ne joiden kallo on umpiluuta. Siksi ”huippupelaajatuotantoon” keskittyminen on virhe. Huippupelaajia syntyy järjestelmistä huolimatta, mutta laadukkaat runkopelaajat pitää kasvattaa.

Takaisin tulevaisuuteen. Minä näin tulevaisuuden. Katsoin sitä ja totesin, että siellä on kaikki. Tulevat huippupelaajat, -valmentajat, -tuomarit , -joukkueenjohtajat ja -kannattajat. Kokoontuneena tiistaina klo 17,30-19,30 kaarinalaisen kuluneen tekonurmikentän neljälle pelialueelle ja niiden ympäristöön. KaaNa:n järjestämässä nappulasarjan tapahtumassa ja tiedän että vastaavia tapahtumia on Suomessa satoja  joka viikko. Sitten on erikseen isot turnauket ja suurtapahtumat. Siellä riittää elämää ja tekijöitä. Ketään vaan ei kiinnosta. Koska se on vaan nappulafutista. Tätä kaikkea innostusta, energiaa ja ihmismassaa ei pystytä mitenkään saamaan lajin hyödyksi, koska huippufutis ei ole tarpeeksi kiinnostunut ruohonjuurista ja ruohonjuuret eivät ole tarpeeksi kiinnostuneita huippufutiksesta. Molemmilla on omat aktiivinsa ja tekijänsä, mutta kuilu niiden välissä on käsittämätön.

Joten herra Palloliiton puheenjohtaja P. Alaja, jos luet tämän: Unohda ne arvokisat ja keskity yhdistämään Suomifudiksen laaja pohja sen kapeaan huippuun. Käytä valtaasi juuri nyt siihen, että aivan pienimpien junnujen valmennukseen tarjotaan tukea niin paljon kuin ikinä mahdollista ja samalla otetaan mukaan myös junnujen vanhemmat ja kaikki joukkueiden ja ottelutapahtumien ympärillä hyörivät toimihenkilöt. Jalkapallolla on Suomessa huikea tulevaisuus kunhan joku vain otta asiakseen tarttua siihen valtavaan potentiaaliin, joka nappulafutiksesta löytyy.

Lukijapalaute

Sain FutisForumin kautta rakentavaa palutetta blogistani ja koska haluan palvella lukijoitani maksimaalisella kapasiteettilla julkaisen seuraavassa palautteen kokonaisuudessaan. Julkaisen samassa myös vastineeni. Toivonkin että kaikki lukijani uskaltavat ottaa rohkeasti minuun yhteyttä ja kommentoivat blogiani kaikilla foorumeilla joilla huomiohuoraan. Ainoa toiveeni on, että kukaan ei halua antaa analogista palutetta suoraan monitoriini peleissä tai peleihin valmistautumisen tai niistä toipumisen aikana. Tänään on taas kaunispäivä ja Räpymies on kuultavissa livenä vain ja ainostaan Turussa, Kupittaalla, L-lohkossa.

Tässä siis lukijan palaute: On kyllä ruma teema ja fontti.

Nooin ja sitten vastaukseni: Kiitos loistavasta palautteestasi. Koitan parantaa. On pakko sanoa, että tältä pohjalta uskon pystyväni viemään blogini täysin uudelle tasolle ja tarjoamaan lukijoille aivan uudenlaisia wow-efektejä.

Aion panostaa erityisen paljon siihen, että teema olisi vähemmän ruma. Miten tarkalleen tempun teen ei ole minulle vielä täysin selvää, mutta veikkaan että joudun palkkaamaan jonkun ulkolaisen ammattilaisen hoitamaan hommaa. Rahaa kippaan luonnollisesti projektiin täysin tolkuttomasti ja toivon näin saavani kriittisimmätkin esteetikot puolelleni.

Mitä taas tulee fonttiin, niin sen hiomiseen tulen sijoittamaan aikaa ja energiaa jatkossa täysin eri innolla. Uskoisin että jos alan tänään keräämään laajapohjaista huippufontinmuutos työryhmää niin fontin tason paraneminen on sitten ihan vaan parin vuoden ja muutaman miljoonan euron projekti ja siinä sitten todella pistetään fontti keskiöön ja katsotaan mistä se fontin polku lopulta muodostuu. Homma alkaa heti aineiston keräämisellä ja haastattelututkimuksella siitä miten nykyisten huippufonttien ura on kehittynyt.

Kiitoksia ja on ilo olla avuksi.

Visio 19.7.2013

Olen päättänyt nousta tällä päivämäärällä johtavaksi jalkapalloblogistiksi Suomessa. Strategiani on selvä: Minun täytyy itse asettamieni normien puitteissa olla tämän blogin loppuun mennessa Suomen kovin futisblogisti. Faktoja siis pöytään. En osaa oikeinkirjoitusta, saati oikeakilisyyttä. Se toki laskee hieman suoritukseni tasoa, mutta toisaalta olen TPS kannataja blogistiksi siitä huolimatta aika kova luu. Minulla ei ole heittää pöytään mitään kovinkaan merkittäviä valmennuksellisia tai pelaaja saavutuksia, mutta toisaalta olen kuitenkin paraislaiseksi TPS kannattajaksi varsin meritoitunut kentänlaidalla meuhkaaja. En ehkä ihan paras, mutta kärkikastia kuitenkin. Sisällöllisen osaamisenkin joutuu jokainen lukija arvioimaan ihan itse ja väittäisin, että joku tykkää ja toinen taas ei, mutta jos ajatellaan blogistitasoani kaikkien paraislaisten TPS kannattajien osalta, jotka käyvät katsomassa Tepsin kotipelit olympiakatsomon L-lohkossa alan olemaan jo aivan terävimmän kärjen iskuetäisyydellä. Enää tarvitaankin viimeinen puristus ja voin julistautua Suomen kovimmaksi futisblogistiksi. Voin nimittäin täysin varauksettomasti sanoa, että olen Suomen kovin futisblogisti, joka tulee Paraisilta kannattaa Tepsiä, istuu Olympiakatsomon L-lohkossa ja huutaa HYVÄ RÄPY!

HYVÄ RÄPY!

Karu herätys

Katsoin tiistaina Suomen naisten jalkapallomaajoukkueen ottelua Tanskan vastaavaa vastaan. Näin kentällä jotakin tuttua, jotakin minkä olen nähnyt jo liian monta kertaa ja silloin kuin taikaiskusta silmäni avautuivat.

Mitä minä sitten näin? Näin taas kerran jalkapallojoukkueen jonka yksilöt taistelivat ja antoivat kaikkensa, mutta kokonaisuus oli sittenkin hajanainen ja jatkuvissa suurissa vaikeuksissa. Tämänkin ottelun jälkeen otteluraporteissa puhutaan siitä miten Tanskalaiset olivat taidossa edellä. Se ei pidä paikkaansa. Se ei pidä paikkaansa sen enempää miesten maajoukkueen kohdalla tai ylipäätään suomalaisten pelaajien kohdalla. Suomalaipelaajat ovat todennäköisesti taitavampia kuin koskaan ennen. Kyse on ihan jostakin muusta, nimittäin siitä, että he eivät osaa pelata jalkapalloa ja se on valmennusjärjestelmän vika.

Jos yksi joukkue ei osaa pelata se on yleensä vastuuvalmentajan vika, mutta silloin jos kokonaisen kansakunnan maajoukkuetason pelaajisto niin miehissä, naisissa kuin pojissakin painii saman ongelman kanssa ei kyse ole enää yksittäisten valmentajien tekemisistä vaan koko järjestelmästä ja sen pelaajille ja valmentajille opettamista asioista. Varsinkin kun ongelmat ovat ihan samat. On jotenkin jopa turhauttavaa katsoa kuinka pelaajat tekevät parhaansa niin taitojensa puolesta kuin myös valmentajan pelisuunnitelman noudattamisessa, mutta silti hommasta puuttuu niin harmonia, tasapino kuin ideakin.

Kun suomalaiset puhuvat suomalaisen jalkapallon ja pelaajien suurimmista puutteista he puhuvat aina taidosta ja sitoutumisesta. Kun ulkomaiset valmentaja ja pelaaja vieraat puhuvat suomalaisista pelaajista he lähes aina kehuvat taitotasoa, mutta näkevät puutteet taktisessa osaamisessa ja keskittymisessä. Minä olen oman kannattaja- ja valmentajakokemukseni pohjalta valmis tukemaan näiden ulkomaanvieraiden käsitystä. Monet suomalaispelaajat jo ihan pikkujunnuista lähtien ovat fantastisen taitavia, mutta pelaajina täysiä surffareita koska pelaajan pallollinen aika on keskimäärin vain 2% peliajasta. Tähän kun lisätään se, että pelaajat eivät osaa valita kentällä oikeita ratkaisumalleja supistuu sen 2% todellinen vaikutus entuudestaan. Tästä syystä valmentajat päätyvät suosimaan yleisurheilullisesti vahvoja, helposti valmennettavia ja  nöyrän tottelevaisia pelaajia, koska heitä peluuttamalla saadaan aikaan tuloksia ja näiden taitavien pörriäisten opettaminen hyödyntämään taitojaan myös tehokkaasti on yksinkertaisesti liikaa pyydetty valtaosan valmentajien omalta osaamiselta.

Maa jossa pelaajat tekevät valmentajat

Käytin kerran eräässä koulutustilaisuudessa termiä ”tehdä pelaajia”. Kouluttajana ollut piirin toimihenkilö tarttui tähän heti ja nollasi minut kertomalla ”hauskan” jutun, jonka pointtina oli se, että jos valmentajat kerran tekevät pelaajia. Miksei Litmasen valmentajat ole tehneet enempää Litmasia? Menin tyrmistyksestä sanattomaksi ja se on jotakin mitä ei helposti tapahdu. Kyseinen tapaus kertoo oikeastaan aika paljonkin suomalaisesta valmentaja skenestä ja siellä vallitsevasta ilmapiiristä ja kulttuurista. Valmentajia vähätellään törkeästi ja se vähättelyn kulttuuri lähtee jo valmentajien omasta piiristä. Tuon jälkeen olen surannut tarkkaan juuri sitä miten homma oikeasti toimii ja olen tullut siihen lopputulokseen, että tottahan tuossa tarinassa on puolet. Oikea kysymys vain on: Miksei Litmanen tehnyt enempää valmentajia?

Suomalaisen valmentajan osaamista ei nimittäin mitata osaamisena jalkapallossa vaan diplomatiassa. Se valmentaja joka osaa sumplia itselleen parhaan joukkueen, tavalla tai toisella, ja osaa pitää kaikki vanhemmat tyytyväisinä on kuningas. Samaan aikaan täytyy vielä huolehtia siitä ettei vahingossakaan ole liikaa mitään mieltä mistään, koska piirit ovat niin pienet, että eilisen vastsutaja voi hyvinkin olla huomisen oma seura. Ulkopelilliset asiat asettavat muutenkin valmentajat jatkuvien kompromissien syöksykierteeseen kun harvalla on selkärankaa pitää puoliaan ja helpommalla pääsee kun tinkii vaatimustasosta. Voin rehellisesti sanoa, että teatterin tai tanssin harrastajilla on paljon kovempi vaatimustaso niin henkisesti kuin fyysisestikin mitä jalkapallossa.

Kaikkein pahinta on kuitenkin menestymien. Se kuuluisa ihmisen pahin vihollinen: Satunnainen onnistuminen. Niin pelaajien kuin valmentajienkin kyvyssä tunnistaa syy-seuraus-suhteita on vakavia puutteita. Pelaajat eivät opi hahmottamaan kentällä tapahtuvia tapahtumaketjuja ja opi sitä kautta mitä ja miten tulisi harjotella ja valmentajat eivät osaa ajatella lähellekkään tarpeeksi pitkällä aikavälillä. Sita turnausvoittoa tai jotakin piirisarjan ottelutulosta arvostetaan aivan liikaa. Voittamaan oppiminen ja paine hyvään pelaamiseen tulee tietenkin olla kokoajan läsnä, mutta pitäisi käsittää, että se todellinen maali on vasta siellä miesten kilpatasolla. Siksi pelaajat valikoituvat liikaa pelaamaan oman ikäluokkansa sekasotkujoukkueissa sen sijaan, että pelaajat jaettaisiin sitoutumisen perusteella kilpa-ja harrastejoukkueisiin. Tämä johtaa siihen, että joukkueiden niin sisäiset kuin toistensa väliset tasoerot ovat liian suuria ja pelaaminen toimii liiaksi yksilöiden ei kollektiivien tasolla. Näistä syistä suomalaispelaajat voivat hyvinkin pärjätä A-juniori/2divari-tasolle asti ja sitten tulee täysin seinä vastaan. Samalla nämä ”voittavat” valmentajat saavat ansiotonta arvonnousua kun todellisuudessa tulokset tekevät pelaajat ei valmentaja. Jo 2-3 poikkeuksellisen kovaa ja motivoitunutta peluria voi nostaa heikostikkin valmennetun joukkueen pitkälle junnutasolla.

HYVÄ RÄPY!