Miron tenho

Tenho tarkoittaa viehätystä tai lumoa ja sitä on käytetty myös kuvaamaan lappalaista taikuutta. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tenho  Tepsille Tenho tarkoittaa lumoavinta kehitystarinaa tällä vähemmän viehättävällä kaudella.

Minulle jä kammottavan hyvin mieleen se kun ensimmäisen kerran näin Miro Tenhon pelaavan. Se tapahtui tammikuun helteisellä Kupittaa vitosella tässä ottelussa http://tpstv.fi/kooste-fc-inter-tps-3-2-24-01-2014/ . Ottelun kymmenennellä minuutilla Interin elegantti herrasmiespelaaja Irakli Sirbiladze pistää kokemattoman Tenhon tylysti taskuunsa ja hölköttelee maalinedustalle josta tarjoilee Ihana-Severille maalisyötön. Miroa ei nähdä seuraavassa ottelussa ja silloinen huippumotivoitunut päävalmentaja Marko Rajamäki kuvailee minulle Tenhon kärsineen ottelussa kolhuja niin henkisesti kuin fyysisestikin. Voin rehellisesti myöntää, että olin melko varma tarinan päättymisestä siihen.

Kirjoitin talvella siitä miten Tepsin surkea tilanne tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden nousta liigapelaajaksi niille joilta löytyy tahtoa ja selkärankaa. Valitettavan harvalta on löytynyt. Todellisuudessa muutama kauden aluksi varmalta vastuunkantajalta vaikuttanut pelaaja on mennyt jopa taaksepäin.

Meiltä herkästi unohtuu se tosiasia, että vaikka näemme kansainvaälisillä kentillä yhä nuorempia ammattilaisia, hyppy miesten pääsarjaan junnupeleistä ei ole niin helppo miltä se näyttää. Tepsinkin tapauksessa talviharjoittelun kovuudesta jouduttiin tinkimään kun monen pelaajan pohjakunto ja -kestävyys eivät riittäneet ammattilaistason treenaamiseen. On haastava yhtälö valmennukselle tasapainoilla aika- ja tulospaineiden kanssa ja samalla koittaa pitää jalat ja päät ehjinä.

Älkää käsittäkö väärin. Moni nuori pelaaja on nostanut tasoaan, mutta päävastuun ovat kuitenki kantaneet jo ennestään ammattimaiseen tekemiseen tottuneet pelaajat. Ohituskaistalta ei varsinaisia superylättäjiä ole tullut, vaikka paikka olisikin ollut. Ainoa poikkeus, joka on pystynyt tasaisesti parantamaan ja pitämään tasonsa, on Miro Tenho. Ei hänkään vielä uusi Jallu ole, mutta tällä menolla hänestä voi kasvaa jotakin vielä suurempaa.

Tenho on kuvaillut parhaaksi ominaisuudekseen vahvan henkisen puolen. Tämä on nähdyn perusteella helppo uskoa. Minä heitin hänen osaltaan pyyhkeen kehään jo ensimmäisen matsin jälkeen, niin kammottavassa vienissä nuorimies oli. Onneksi hänellä itsellän oli kovempi pää. Näyttääkin siltä, että ”I kill you”n oppitunti veikkausliigatason pelikovuudesta toimi kimmokkeena, jonka kautta Miro löysi tenhonsa. Kun edellisessä ottelussa porotokkaa vastaan näin Miron viimeistelevän kylmän viileällä puskulla liigauransa ensimmäisen maalin tuntui todellakin siltä, että hän oli langettanut lumouksensa koko stadionin ylle. http://tpstv.fi/kooste-tps-rops-4-2-31-08-2014  Miestä ei pystynyt enää tunnistamaan samaksi eksyneeksi pikkupojaksi, joka oli hortoillut ympäri Kupittaata vain puoli vuotta aikaisemmin. Tällaiset tarinat jäävät liian usein syntymättä kun pelaajille ei uskalleta antaa vastuuta.

Kävi Tepsille säilymistaistossa kuinka vaan on täysin varmaa, että Miro Tenho on tehnyt läpimurtonsa Veikkausliigassa. Tämä tosiasia toimii myös muistutuksena siitä, että muitakin nuoria lupauksia varmasti löytyy Suomesta niiden kuumimpien ja itsestäänselvimpien ”lahjakkuuksien” takaa. Toivottavasti ainakin Tepsissä uskalletaan jatkossakin antaa kokeilupaikkoja laajasti nuorille pelaajille ja uskalletaan luotta myös hiukan epävarmempiin kortteihin. Pelaajatarkkailu on Suomessa toistaiseksi niin epämääräistä, että Tenhoja ja Tukiaisia http://www.iltasanomat.fi/jalkapallo/art-1288729734856.html  on varmasti löydettävissä enemmänkin. Valitettavasti seurat tuntuvat arvostavan enemmän tonnin vierastyölaisia ja pelaajatarkkailua youtubessa.

HYVÄ RÄPY! After football i put a tenho on you!

 

Advertisement

Tuomas Aho jo 300 ottelua tason mittausta

Räpymies tahtoo onnitella tällä kirjoitukselle 300 Veikkausliiga ottelua pelannutta Tuomas Ahoa.

Fc TPS toimitusjohtaja Juha Reini sanoi eräässä tiedotustilaisuudessa kokeneista Veikkausliigapelaajista hieman hölmösti. Hänen mielestään liigajyrä on negatiiviseen kalskahtava termi. Minä kehtaan olla täysin eri mieltä. Liigajyrä on kunniamaininta, vaikka itse käytänkin mieluiten termiä ”tason mittari”.

Ajatelkaan kaikki kannattajat nyt tarkkaan. Millainen sarja Veikkausliiga olisi ilman tiettyjä pelaajia. Sellaisia kuin jo lopettaneet Jallu Heinikangas, Antti Pohja, Rami Hakampää ja Ilja Venäläinen tai nykyisinkin meitä ilahduttavat Tuomas Aho, Mathias Lindström, Antti Okkonen, Mikko Hyyrynen, Pänä Lehtonen ja tietenkin Räpy. Olisi varmasti vielä monia muitakin, mutta luonnollisesti omat silmäni näkevät parhaiten ne sankarit, jotka vaikuttavat täällä lounaisnurkalla. Varmasti jokaisella seuralla on omat sankarinsa, jotka ovat kovan työn ja halun kautta taistelleet itsensä kannattajien sydämmiin, vaikka he eivät olisikaan niitä kaikkein kauneimpia ja eleganteimpia taitoniekkoja joiden perässä ulkomaiset suurseurat juoksevat vaahto suupielissään.

Nämä tason mittarit ovat olennainen osa sitä identiteettiä mikä määrittää suomalaisen jalkapallon. Nämä pelaajat ovat niitä jotka omalla panoksellaan kasvattavat ne uudet sukupolvet ja opettavat seurojen ja liigan tavoille. Toisin kuin potkupallohöpöilijöiden jutuista voisi päätellä vaatii käsittämättömän määrän työtä, osaamista ja halua nousta Veikkausliigaan ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, että sarjan selkärankana on tämä kokeneiden liigajyrien joukko. Nämä pelurit ovat niitä, joiden kanssa pitää ensin pärjätä ennenkuin kannattaa edes haaveilla suuremmista ympyröistä.

Ulkomaalaispelaajia tulee ja menee ja heidän joukostaan nousee vain silloin tällöin Rafaeleja, Valluja ja Erejä eli pelaajia jotka todella myös antavat seuroilleen ja sarjalle jotakin. Omankylänpojat tai vakiintuneet seuraikonit ovat ne ankkurit joihin kannattajat osaavat samaistua. Ilman heitä sarja on vain kun saluunan ovet. Lähinnä tiellä kun pelureita ravaa sisään ja ulos.

Tälla kirjoituksella minä haluan kunniottaa kaikkia liigajyria ja seurojen omia sankareita. Kaikkia niitä kannattajien suosikkeja joita kiitokset ja kunniamaininnat liian usein kiertävät. Jalkapallo on peli jonka ytimessä on joukkue, mutta josta liian usein puhutaan sankarikulttien kautta. Yksikään sankari ei nouse ilman joukkuetta ja joukkueen ytimessä ovat liigajyrät.

KIITOS TUOMAS AHO! HYVÄ RÄPY!

 

Meidän Tepsi

Joskus suorastaan ketuttaa olla turkulainen. Kaikkein pahimmilaan tilanne on kun aletaan puhua Kupittaan jalkapallostadionista. On täydellisen käsittämätöntä, että yksi valtakunnan ainoista todellisista jalpalloareenoista on lapsellisen työpaikkakiusaamisen välikappale. En viitsi lähteä asiaa sen enempää puimaan koska siitä tulee niin kamala päänsärky, etten sitä toivoisi edes pahimmalle hinaajalle. Kirjoitan siis jostakin tärkeämmästä.

Kuten olen aikaisemmin todennut olen vasta aloitteleva Tepsi kannattaja. Ne takanani Olympiakatsomossa istuvat herrat ovat käyneet siellä jo ennen syntymääni ja se on osa Tepsin vahvuutta ja identiteettiä. Silti minäkin olen nähnyt jo kaksi aikakautta ja nyt valmistaudun kolmanteen. Pakkohan tässä on koittaa jäsennellä sitä mitä toivoo ja mitä omasta mielestä pitäisi tehdä, jotta oma vaikeasti rakastettava suosikkijoukkue nousee taas kerran siitä kuopasta jossa tällä kertaa ollaan.

Sairasen aikakaudella tänne haettiin rahalla ulkoa parempaa osaamista. Ostettiin kaikkea mitä ostaa voi ja nyt tiedämme, että se mikä on ostettua lähtee rahojen mukana, identiteetti ei. Casagrande otti kapulan haltuunsa kun se oli putoamassa kovaa ja korkealta. Siirryttiin aikaan jolloin katsottiin keihin voidaan luottaa ja toisaalta myös keihin ollaan valmiit sitoutumaan. Mustavalkoinen sydän punnittiin Marcon vaa’alla ja toisessa kupissa ei ollut montaa kolikkoa vastapainona. Minä itse tiedän etten ole lainkaan kunnon Tepsiläinen. Asia tuli minulle hyvin selväksi kahden seurassa toimihenkilönä viettämäni vuoden aikana. Tepsin sisäpiiri on veljeskunta jossa historia on nykyisyyttä painavampaa ja lojaalius ajaa aina totuuden edelle. Nämä ovat tärkeitä arvoja seuratoiminnassa ja minulle ei kohtelustani jäänyt mitään hampaankoloon, mutta tiedän etteivät kaikki ole yhtä ymmärtäväisiä kuin minä.

Mitä nyt sitten voidaan tehdä? Rahat on loppu ja pelaajille on kerrottu, ettei seura pistä vastaan jos joku haluaa lähteä. Uutta Sairasta tuskin löytyy, joten ulkopuolinen raha on tiukassa. Casagranden tiivistysmetodi on puristettu maksimi tiukkuuteen. Olisiko aika tehdä jotakin mikä on varmasti tuskallisen vaikeaa Tepsiläiselle ajatusmaailmalle? Olisiko aika tunnustaa avoimesti, että tarvitaan jokaisen apua? Olisiko aika muuttua ulos sulkevasta veljeskunnasta joukkoon kutsuvaksi mustavalkoiseksi heimoksi? Mitä minä siis ehdotan?

Minä ehdotan, että jokainen nykyinen, entinen ja tuleva Tepsiläinen kutsutaan joukkueen avuksi. Ensimmäinen ja erinomainen keino on ryhtyä Tepsin juniorijalkapallon jäseneksi, mutta se on vasta alku. Seuran pitää keksiä täysin uusia tapoja ottaa kansa yhteyteensä. Juniorien vanhemmat, toimihenkilöt, entiset pelurit, entiset toimarit ja kaikki näiden kaverit ja kaverinkaverit on kutsuttava talkoisiin auttamaan seuraa ja samalla myös viestittävä, ettei ketään ole unohdettu. SWU yhteistyö on vietävä myös markkinoinnin puolelle aktiivisemmin ja kutsuttava myös kaikki SWU joukkueiden sidosrhmät mukaan nostamaan Tepsiä takaisin sinne minne se perinteiden ja vaikuttavuutensa puolesta kuuluu. Ylimielisyyden aika on ohi.

Tiedän että Tepsiläiseen identiteettiin kuuluu tietty ylpeys, mutta se ei saa olla esteenä tosiasioiden tunnustamiselle ja tosiasia on, että maksupohjan on laajenuttava. Tosiasia on myös, että Tepsillä on valtavasti ihmisiä joiden elämään vaikutetaan tai on vaikutettu. Aivan liian monet nauttivat Tepsin tuottamista palveluista ja elämyksistä Turussa, mutta eivät osallistu niiden tuottamien kustannusten maksamiseen. Liian moni pitää Tepsiä itsetäänselvyytenä.

Ei anneta yhden katkeran hinaajan ajaa koko turkulaista futista ahdinkoon vaan noustaan yhdessä pelastamaan ensin Räpy ja Kyösti ja sitten koko Tepsi. Tää kaupunki on mustavalkoinen ja se oli sitä jo ennen muovia ja se tulee olemaan vielä silloinkin kun muovi on jo mennyt.

HYVÄ RÄPY!

Pimeyden derby

Illat pimenee ja mieshuorien jonot matelevat kohti baareja ja maksu-tv kauppoja. Euroopan suuret sarjat pyörivät ja 100 miljoonan paita ja kenkämalli onnistui pitämään kampauksensa melkoisen hyvässä järjestyksessä liukuessaan ensimmäisen maalinsa uudessa seurassaan. Veikkausliigassa ratkotaan mitaleiden ja europaikkojen kohtaloita, mutta jokin on vakavasti pielessä. Turussa ei ole minkäänlaista kiimaa, vaikka kauden viimeiseen Turun derbyyn on päivä aikaa. Vain muutama kausi sitten mietiskelin vastaavan pelin ennakkotunnelmissa meneekö 10000 katsojan raja rikki? Ei mennyt, mutta 9900 meni. Nyt pelkään ihan vakavissani meneekö edes 6000 puhki.  Jokunen derby sitten molemmilla jengeillä oli avauksessa yhteenlaskettuna 21 suomalaista pelaajaa ja 14 omaa kasvattia tai vähintään Turunseudulta kotoisin olevaa pelaajaa. Vierastyöläisten joukossa oli selleisia pelaajia kuin Heinikangas, Kuqi ja Furuholm. Nyt todellisia derbysotureita on jäljellä vain Bahne, Lehtovaara, Räpy, Pänä, Severi, Ärtsi ja Kyösti. Muut ovat joko turkuunmuuttajia tai pikkujunnuja joiden sankariteot derbyissä ovat vielä jossakin tulevaisuuden usvien hämärässä.

Mitä on tapahtunut? Vielä vuosi sitten pelattiin hopean kohtalosta ja jopa teoreettiset mahdollisuudet mestaruuteen oli molemmilla joukkueilla. Talvella varsinkin Tepsi leirissä oli kovat odotukset, mutta kausi on ollut täysi pannukakku, jonka ainoana valopilkkuna on ollut se, että naapurilla menee vielä huonommin. Minä en siitä pysty iloitsemaan. Minä haluan vahvan Intterin, mutta vielä vahvemman Tepsin. En tätä että olemme sysihuonoa Intteriä edellä vain koska olemme vähemmän huonoja. Molemmat joukkueet menevät virallisesti loukkaantumisten taakse piiloon, mutta se on kyllä kamalinta itsepetosta mitä kuvitella saattaa. Peli ei valehtele ja molempien peli on ollut koko kauden järkyttävän ja törkeän huonon välimaastossa.

Intterin ongelmana on se, että Håkans tuntuu hukanneen varmuutensa siitä aikooko hän jatkossa vielä leikkiä seurajohtajaa eli kipata omasta pussista rahaa amatöörien puuhastelun rahoittamiseen. Tämä on johtanut siihen, että päävalmentaja Dragtsma on mennyt lopullisesti poikki. Tuo iloinen, energinen ja valoisa hollantilaisen positiivisuuden lähettiläs on parin viime kauden aikana muuttunut synkäksi, jurottavaksi mennikäiseksi, joka keskittyy syiden etsimiseen muista, omien pelaajiensa julkiseen lahtaamiseen ja seuran panostuksien vajavaisuuden itkemiseen. Sanalla sanoen hän on muuttunut suomalaiseksi valmentajaksi. Onneksi hän oli sentään sen verran kaukaa viisas, että tajusi kertoa jo ennen kautta, ettei hommasta tule mitään, jos jossakin niin tuotteen myymisessä Dragtsman ammattitaito on osoittautunut surkeaksi. Noo onneksi hänellä on sentään pitkä sopimus ja saamme nauttia hänen eleganssistaan vielä jatkossakin.

Pelillisesti Dragtsma hirttäytyi jo pari vuotta sitten täysin Mika Ojalaan ja ei ollut mikään yllätys, että peli tuhoutui kun Ojala lähti Ruotsiin. Samalla ovenavauksella häipyi nippu muitakin avainpelaajia ja korvaajiksi tuli……… Hetkinen………. Ei juuri mitään. Viimekauden Inter eli täysin erikoistilanteiden ja Ojala-Sirbi kaksikon varassa. Nykyjoukkueesta pelaajia löytyy tasan kaksi ja sitten loput jakautuvat tasaisesti ryhmiin surffarit ja koheltajat. Dragtsman tavaramerkkiä eli aktiivisesti liikkuvia syöttökolmioita ei ole Veritaksella tavattu enää pitkään aikaan. Toivottavasti Håkans keksii mitä aikoo tehdä tulevaisuudessa sillä tästä Tepsille kiusanteosta stadion vallalla alkaa olemaan huumori jo sen verran kaukna, että seuraavaksi saadaan tosissaan pelätä turkulaisen huippujalkapallon puolesta.

Tepsiltä puolestaan lähti rahat. Casa ja Rapa ovat sitten koittaneet Sairasen lähdön jälkeen tehdä mikä voidaan jotta urheilullinen taso säilyy. Kaikki menikin yli odotusten niin kauan kun molemmat herrat elivät pienessä pelossa ja paniikissa ja tekivät asioita välttämättömyyden logiikalla. Siinä he onnistuivat yli odotusten.  Sarjasijoitukset olivat tilanteeseen nähden erinomaisia ja tulipa pari Cup kannuakin haalittua pienessä paniikissa roiskitulla vasturipelillä. Sitten iski kuitenkin ihmisen pahin vihollinen eli satunnaisen onnistumisen aiheuttama kuvitelma omasta erinomaisuudesta. Nöyryys niin peliä kuin kannattajia ja pelaajia kohtaan katosi ja alettiin koota dream teamia ja rukata pelitapaa siihen kuuluisaan pelaavampaan suuntaan. Ei menty pelaavampaan. Mentiin täysin sekaisin ja siinä sivussa tuhottiin sekin onnistumisten pohja, joka oli pitänyt joukkuetta pinnalla edes jotenkin. Samalla täysin kasvattaja ideologian vastaisesti päästettiin Otso Virtanen ja Tomas Hradecky ulos seurasta. Varsinkin Penckelmanin Affenanmaalla syrjäyttäneen Virtasen ulostaminen tuntuu  jälkiviisastelijasta totaaliselta kämmiltä.

Rapa väittää valmentavansa onnistumisen pohjalta. Käytäntö kuitenkin osoittaa hänen valmentavan ennenkaikkea epäonnistumisien pohjalta. Tätä voi kysyä, vaikka hänen luottomiehiltään Juho Lähteeltä, Räpyltä, Kalle Mäkiseltä ja Aleksi Ristolalta, jotka vuoronperään ovat joutuneet Rapan motivoinnin kohteeksi. Mäkinen ja Ristola motivoituivat toisiin seuroihin. Räpyn ja Kyöstin pelaaminen taas on sekoitettu nerokkailla pelipaikkamuutoksilla. Myös se on loistava osoitus Rapan johtajuudesta, että aina kun Nyyperin Jaska on kentällä joukkue pelaa Jaskan pelikirjalla ja Rapan pelaavammasta tyylistä ei kentällä näy edes haamua.

Missä tahansa muualla kuin Turussa olisi jo tajuttu, että ainakin stadion sota on lopetettava. Sovitaan vaikka niin, että sitä voidaan jatkaa sitten kun kulta jaetaan vuorovuosina turkulaisten kesken.  Tällaista A–HAA! elämystä lienee silti turha odottaa kaupungissa jossa oleellisempaa on se kenet tuntee kuin se mitä osaa. Tepsin osalta on toki jonkinlaista toivoa, kun itsensä stadion asiassa nurkkaan ajanut, Casa on vaihtunut Pohjanmaan Florentino Péreziin eli Juha Reiniin, jolla vielä on tuoreena kasvona hiuksenhienot saumat liennyttää hiekkalaatikkojen välinen konflikti. Oikeassa maailmassa olisi parasta, jos kaupunki ottaisi ohjat käsiinsä ja sovittelisi osapuolien välille jonkin järkevän kompromissin. Kaupungilla on kuitenkin sekä omistajana, että rahoittajana täysi oikeus puuttuä tähän naurettavaan pippelinmittaus kilpailuun.

Kentällä ei silti kompromisseja tunneta ja huomenna ratkaistaan kumpi on lopulta tällä kaudella vähemmän huono ja saa lähteä talviharjoittelun pariin nuolemaan haavojaan kaupungin herrana. Futispääkaupungin titteli on nöyryyttävästi menetetty pääkaupunkiseudulle ja toivon hartaasti niin kannattajana, valmentajana kuin turkulaisenakin sitä, että molemmissa seuroissa kaivetaan pää pois omasta peräsuolesta ja katsotaan ensin ympärille ja sitten peiliin. Näiden toimenpiteiden jälkeen ryhdytään sitten aktiivisesti viemään asioita eteenpäin sen sijaan, että keskitytään naapurin jarruttamiseen.

HYVÄ RÄPY!

Hyvä Räpy!

Vihdoinkin on tullut aika. Kaiken tämän puppeloinnin ja junnuvalmennus intoilun keskellä olen kokonaan unohtanut minuuteni ytimen. Sen perimmäisen syyn miksi tämä blogi  ylipäätään on olemassa. Kaikilla suurilla tarinoilla, jopa myyteillä ja legendoilla, on alkunsa ja tämä on yksi sellainen.

Kaikki alkoi Walter Zengasta, mutta hypätään siitä 15v. eteenpäin ja Veritakselle. Pahaa-aavistamaton mieshuora hoippui vihdoin viimein Kupittaan jalkapallostadionille katsomaan paikallismatsia ja jäi sille tielleen. Tuo mieshuora olin minä ja silloin sydämmessäni oli vielä värit. En muista ottelusta juuri mitään, paitsi että se päättyi 2-2. Hinaajat taisivat olla hiukan parempia, mutta Tepsi taisteli tasurin. Paikallismatsibuumi oli orastamassa ja minä olin juuri ryhtynyt sanoista tekoihin nostaakseni, vaikka yksin, suomalaisen jalkapallon pimeyden alhosta. Ensimmäinen askel oli paikallisen futiksen kannattaminen. Minä en ajatellut mitä futis voi tehdä minulle. Minä ajattelin mitä minä voin tehdä futikselle. Tuolloin en osannut kuitenkaan vielä valita seuraa sen paremmin kuin katsomoakaan. Enää minusta ei saa hinaajaa, eikä ”jäähallin” puolelta katsojaa. Molempiin on sama syy: Muovi ei maistu!

Myönnetään, olin jo heti alkuun latentisti Tepsi-kannattaja, mutta kendo taustani johdosta minulle oli hyvin vaikeaa alkaa kannattamaan isoa pahaa mustavalkoista mörköä. Olinhan itse pelannut Turun Kisa-Veikoissa ja kannattanut aina mielummin TuToa kuin aatteellista ja pelillistä pääharjoitusvastustajaa Tepsiä. Lopulta seuran perinteet ja ennenkaikkea läpitunkeva turkulaisuus sai minut tekemään lopullisen valinnan. Jotenkin ne katsomossani selkäni takana istuvat turkulaisukot, jotka ovat käyneet samoilla paikoilla varmaan 60-luvulta, ovat vakuuttaneet minut. Heidän syväluotaavat analyysinsä tukevalla turunmurteella siitä miten kaikki on aina ihan paskaa, saavat myös minut palaamaan uudestaan penkilleni uskomaan, että tänään ei olisikaan.

Alkuun olin skeptinen. Suhtauduin koko touhuun jopa hieman humoristisesti ja kännis, läpäl. Kaikki tietävät ilmiön. Se on vähän niinkuin huomaisi pitävänsä oikeasti Nylon Beatista. Ensin alkuun koko homman vakavuutta vähättelee, vaikka ihan hyvin tietää miten aikaa ja rahaa kuluu harrastukseen jatkuvasti enemmän. Sitä huomaa kuin varkain miettivänsä joukkueen kokoonpanoa ja mahdollisia pelaajahankintoja silloinkin kun pitäisi ajatella jotakin ihan muuta.  Lopulta onneksi päädyin juniorivalmentajaksi Tepsiin ja silloin sain hyvän syyn heittäytyä täysillä mustavalkoisuuden lumoihin. Samalla myös tulin oppineeksi mistä hommassa oikeasti on kysymys. Tunteesta vain ja ainostaan. Vain sitoutumalla yla-ja alamäkiin ja elämällä ne seuransa kanssa saa voitoista ja tappioista kaiken irti. Mestareidenliigan finaali on yhdentekevä oman jengin harjoitusotteluun verrattuna.

Minulla tuo kaikki kiteytyy yhteen hetkeen. Kaikki todelliset Palloseuran kannattajat tietävät sen tilanteen. Oman joukkueen kulman jälkeen irtopallo putoaa hieman rankkarialueen rajan ulkopuolelle. Siellä vaanii ja saalistaa Räpy. Tuo mustavalkoinen tiikeri liikehtii levottomasti ja odottaa iskun paikkaa. Pallo putoaa Räpyn iskuetäisyydelle ja huippuunsa viritetty tappajanvaisto aktivoituu. Räpy singahtaa kohti palloa ja tempaisee hirvittävällä voimalla sen kohti maalia, lommottaen yleensä ainakin kahta tai kolmea stadionin parkkipaikalla olevaa ajoneuvoa. Tuo hetki ennen kuin pallo leijailee kohti Kupittaa vitosta on se maaginen hetki. Kun joku miljoonia vuodessa ansaitseva primadonna on samassa tilanteessa on jotenkin täysin yhdentekevää onnistuuko hän vai ei. Yleensä sitä pettyy raskaasti aina syystä tai toisesta, mutta kun asialla on Räpy, sitä jaksaa aina uskoa; josko tänään! Näiden tilanteiden takia on alunperin syntynyt HYVÄ RÄPY-huuto ja kuten ystäväni huomautti, aluksi siinä oli mukana paljon enemmän sarkasmia, mutta nykyään vain uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja silloin kun se pommi sitten osuus on tunne täysin poikkeuksellinen. Se on hieman parempaa kuin poikuuden menettäminen ja sen pääsee kokemaan melkein yhtä usein.

HYVÄ RÄPY!