Avautuminen

Futisperheen ottopoika

Kolumni julkaistu Elmo lehden numerossa 11. 16.11.2017

Vuosituhannen alussa kaikkialla oli juttuja, joissa futisihmiset valittivat kuinka vaikeaa on löytää päteviä ja sitoutuneita valmentajia, varsinkin juniorijalkapalloon. Päätin tarjota aikaani ja osaamistani futisperheen käyttöön. Minulla oli vuosien kokemus erilaiseta harrastutoiminnan ohjaamisesta, mutta ei jalkapallotaustaa. Julkisen keskustelun ja kotimaisen jalkapallon tilan perusteella yhtälö ei kuitenkaan vaikuttanut mahdottomalta. Ikimuistoinen Andorra – Suomi maaottelu kypsytti päätökseni lopullisesti.

Ensimmäinen ongelmani oli, että paikkoja joissa aloittaa valmentajaksi kouluttautuminen on vähän. Moni vanhempivalmentaja aloittaa uransa “tuossa kassillinen palloja ja 30 peluria, mene ja valmenna.”- tyylillä, mutta edes näihin hommiin ei ulkopuolista ummikkoa oteta. Koulutuspolulle pääseminen on liki mahdotonta ilman pelaajataustaa tai seuraa. Sauraan pääseminen taas on hankalaa ilman koulutusta. Ensimmäiset 3 vuotta valmentajan urallani kuluivat näin itsenäiseen opiskeluun, matsien katsomiseen ja kaiken mahdollisen jalkapallo- ja valemennustiedon imuroimiseen. Yksikään taho johin olin yhteydessä ei vaikuttanut olevan kiinnostunut palveluksistani.

Vuonna 2008 löytyi viimein valmennuspäällikkö jonka ennakkoluulottomuus riitti -Pääsin kouluttautumaan ja tekemään hommia ison valmennustiimin 7.jäsenenä. Tuppauduin kaikkialle missä voin oppia, avustin kykyvalmennuksissa ja kiersin kaikki seuran, piirin ja liiton koulutukset. Tästä huolimatta palveluksiani ei katsottu tarvittavan ja sain häipyä seurasta alle kahden vuoden rupeaman jälkeen, ilman selityksiä tai kiitosta panoksestani.

Hetken ihmeteltyäni löysin puolivahingossa paikan lähikunnan pienemmästä seurasta. Hyppäsin suoraan syvään päähän ja vastuuvalmentajan tehtäviin, vaikka en, näin jälkikäteen katsottuna, ollut siihen valmis. Sain kokea uuden tekijäin toisen ongelman: Ketään ei kiinnostanut osasinko tai mitä oikeasti tein, koska olin tehtävässä vain siksi, että siihen ei löytynyt ketään muutakaan. Tukea tehtävän hoitamiseen ei tullut juuri keneltäkään, kritiikkiä ja vaatimuksia sen sijaan kaikilta.

Tuosta hetkestä tähän päivään olenkin sitten kiertänyt siellä ja täällä. Olen saanut tehdä hommia motivoituneiden vapaaehtoisten, sekä myös leipääntyneiden ammattilaisten kanssa. Vaatimuksien ja näkemysten esittäjiä on riittänyt, mutta tukea ja resursseja vaatimusten täyttämiseen ei niinkään. Minua on matkallani suojannut näyttelijänä hankkimani paksu nahka. Vähemmän luupäinen olisi jo luovuttanut, sen verran tylysti futisperhe ulkopuolisiin suhtautuu.

Kokemuksieni pohjalta vaikuttaa siltä, että futisperheessä ei juuri pysähdytä miettimään miten harrastuksesta tehtäisiin mielekästä myös toimihenkilöille. Haastattelussa on helppoa toivoa enemmän tekijöitä, sitoutumista ja intohimoa, välittämättä onko toiveen toteutuminen kenttätasolla realistista.

Jos sitoutuneita ja innokkaita uusia valmentajia todella halutaan, futisperheen tulisi ajatella tarkemmin miten tulokkaisiin suhtaudutaan. Valmentajien tulisi toivottaa tulokkaat tervetulleiksi ja saada nämä kokemaan itsensä tärkeiksi, nyt vallalla olevan reviirin puolustamisen sijaan. Tämän vaikeus johtunee siitä, että futisperhe ei tunnista omaa sisäänpäinläpeävyyttään. Puheissa ollaan syli avoinna vieraiden tulla, mutta arjessa maltti ei riitä horjahtelevien ensiaskelten tukemiseen. Lajiperhettä voi kuvailla koiralaumaksi, joka ei ymmärrä olevansa pelottava, koska ei itse koe itseään pelottavaksi.

Advertisement

Ei itketä lauantaina!

Huomenna mennään oikeen tosissaan.

On ollut outoa elää ilman liigacuppia ja valmistautua kauteen ilman kunnollista yhteyttä joukkueen prosessin etenemiseen. Pääsin lämmittelemään sentään Suomen cupin TPV-ottelun striimin äärellä Pikku-Torressa. Valitettavasti tasoero joukkueiden väillä oli niin valtava, että johtopäätöksiä joukkueen nykytilasta oli mahdotonta tehdä.

Ainoa asia jonka pystyi  varmasti havaitsemaan ottelusta oli suomalaisen futiskultuurin ohuus. Tepsillä oli todella suuria vaikeuksia pelata tasollaan, vaikka juuri tällaisten harjoitusotteluiden tärkein anti on toimia harjoitustapahtumana oman peli-identiteetin selkärankatason omaksumiselle. Tämä prosessi ei toimi toivotulla tavalla, jos pelaajat vähänkään lipsuvat pelikurista ja alkavat pelailemaan juuri ja juuri riittävällä intensiteetillä. Tällaisen kurinalaisuuden on oltava pelaajille sisäsyntyistä. Yksikään valmentaja ei voi huutamalla tai millään muullakaan sirkustempulla pelaajia piiskata kurinalaisuuteen sellaisessa olosuhteessa jossa itse peli kuitenkin on selvästi hallussa. Pelissä harjoittelemisen ja jatkuvan itseltä vaatimisen synty on pitkä, suoraan harjoittelu- ja lajikulttuuriin linkittyvä, prosessi.

20140712_001

Sitten huomiseen!

Huomenna päästään itse asiaan. Ulos, uudelle kotikentälle ja pelaamaan lauantaina. On vakavissaan pakko ihmetellä kenelle Veikkausliigaa pelataan? Miksi vuodesta toiseen otteluohjelma on ammuttu haulikolla kalenteriin. Julkisuudessa tästä asiasta ollaan kuultu vain huonoja ja röhönaurattavan huonoja selityksiä. Itselläni ei ainakaan ole asiasta pienintäkään käsitystä ja olen  Veikkausliigaa seurannut jo pari vuotta. Onneksi meillä on toisin!

Tepsillä on 11 lauantaiottelua mikä on enemmän kuin koko Veikkausliigalla yhteensä! Tämä antaa huikeille TPS-kannattajille mahdollisuuden osoittaa Veikkausliigan johdolle minkälainen elämys jalkapallo todella Suomessakin voi olla. Itse olenkin jo leukaillu, että jos otteluohjelmat ovat jatkossakin tällaisia Tepsin ei kannata nousta Veikkausliigaan lainkaan. Vaikka ymmärränkin ettei lauantai ole kaikille yhtä hyvä päivä katsoa pelejä kuin se minulle on, niin silti uskon edustavani enemmistöä tässä asiassa.

On aivan toisenlainen kokemus voida käyttää koko päivä rauhassa otteluun valmistautumiseen hyvässä seurassa, katsoa peli ja lähteä voitolla yöhön jälkipelaamaan. Arkipeliin joutuu ryntäämään kiireellä, suorittamaan katselun tehokkaasti ja joutuu lähtemään suoraan ottelusta kotiin nukkumaan tulevaa työpäivää jo puoliksi miettien.

Jalkapallo on kokonaisvaltainen kokemus jonka tyydyttävään nauttimiseen kuluu aika, rauha, hyvä seura, ruoka ja juoma. Parhaiten kokonaisvaltaiseen kokemukseen pääsee sellaisena päivänä jolloin voi uhrata vähintäänkin illan ja seuraavan aamun naatiskelulle. Tätä herkkua onkin luvassa poikkeuksellisen paljon tulevalla kaudella.

Bonuksena vieraskannattajilla on paljon paremmat mahdollisuudet tulla myös paikalle ja se nostaa tunnelmaa ja gyldyyriä, jos mikä.

Siksi esitänkin: Tepsin ei edes kannata nousta Veikkausliigan, jos otteluohjelmat ovat jatkossakin tällaiset. Kannattaa pelata mielummin Ykköstä lauantaisin, voittaa Suomen Cup, hankkiutua sieltä Eurooppaliigaan, voittaa Eurooppaliiga ja sieltä Mestareiden liigaan. Samalla voi kehittää pelaajia ja pelitapaa Ykkösessä ja on mahdollisuus oikeasti panostaa tärkeisiin cup-kilpailuihin täysillä.

Nikke ja Reiska tän idean saa varastaa.

HYVÄ RÄPY! #EiItketäLauantaina !

Jälkiviisastelua

Sain niin kauniin palautteen toimistani FutisForumin viestiketjuuni, että oli suorastaan pakko kirjoittaa jotakin. Ongelma ei nimittäin ole siinä etteikö olisi sanottavaa vaan siinä ettei ole aikaa. Julkaisen palautteen kuitenkin tässä. Niin lämpimän tunteen se sisääni toi.

jaahas. Politiikka on vienyt yhden lupaavan futisjournalistin jonnekin SKDL:n saunavuoron vartijaksi, kun ei ajatusten Aurajoki enää virtaa. Sääli.

Kirjoittaja on siinä täysin oikeassa, että osasyyllinen blogihiljaisuuteen on kansanedustajaehdokkuuteni Vasemmistoliiton Varsinais-Suomen ehdokaslistalla. Ajatusten Aurajoesta hän kuitenkin on väärässä. Räpymiehen ajatukset räpiköivät yhä vastavirtaa, vaikka blogosfääriin asti ne eivät olekkaan virranneet. Turkulaisena ymmärrän, että palaute, pintapuolisesta tylyydestään huolimatta,  on lähimpänä kehua mihin suomalainen selvinpäin kykenee. Siksi jotakin on kirjoitettava ja mikäpä olisi blogistille mieluisampaa kuin jälkiviisastelu.

Otetaan tarkasteluun Reinin aika toistaiseksi. Voidaan perustellusti sanoa jälkikäteen, että Tepsin kriisin perimmäinen syy on toimitusjohtajan vaihdon ajankohta. Casagranden riskipeli oli perusteltua, vaikka joistakin ratkaisuista voidaankin esittää kysymyksiä. Eniten siitä miksi joukkueessa oli kaksi Veikkausliigan ykkösmaalivahtia ja Suomen lupaavimpiin junnuveskareihin kuuluva oma kasvatti annettii suosiolla pois. Siinä kuitenkin mennään niin syvälle tepsiläisyyden ytimeen ettei edes tämä blogisti halua lähteä niin pimeisiin paikkoihin. Tämänhetkisillä tiedoilla on selvää, että kriisiä ei olisi voinut kukaan toimitusjohtaja täysin välttää. Voidaan kuitenkin pohtia sitä olisiko nopeammalla tilannekuvan muodostuksella ja reagoimisella siihen pystytty pienentämään iskun kovuutta. Varmaa ei ole kuin epävarmuus.

Kausikorttilaisten glögitilaisuudessa vuosi sitten kysyn Reiniltä suoraan onko ajateltu osakeantia. Silloin ei ollut. Sellainen tehtiin reilu puoli vuotta myöhemmin. Väitän että joukkueen rakentamisen ja seuran stabiliteetin kannalta se olisi ollut parempi tehdä aikaisemmin. Joukkue olisi päässyt rauhallisemmissa tunnelmissa valmistautumaan kauteen ja ulospäin olisi ollut edes jotakin myönteistä uutisoitavaa. Lisäksi voidaan olettaa että juuri silloin solidaarisuutta olisi ollut liikkeella kaikkein eniten. Monet kyselivät tilanteen paljastuttua mitä asialle voisi tehdä. Itse vitsailin, että olisi edes kiviä missä on Tepsin logo päällä niin niitäkin olis voinut ostaa. Seura kuitenkin epäonnistui toimittamaan markkinoille mitään millä kannattajat olisivat voineet osoittaa tukeaan. Tätä toki pahensi rakkaan harjoitusvastustajan omistusportaan suunnaton ripeys uuden stadionsopimuksen neuvotteluissa. Tästä johtuen ei ollut edes kausikortteja tarjota halukkaille. Mikään näistä edellä mainituista ei olisi yksinään juttu eikä mikään, mutta yhdessä ja muiden ongelmien päällä jokainen oli omiaan antamaan kuvaa suoranaisesta toivottomuudesta.

Sitten veljet hei! Tää on kova juttu. Kirjoitin tämän artikkelin 9.10.2013 https://rapymies.wordpress.com/2013/10/09/meidan-tepsi/ Tekstin sisältö on kutakuinkin tismalleen sama kuin se mitä Don Tami, Aurinkokunigas, Urheilevan Turun suurruhtinas ja kaikkien edelläkäviöiden tavallisesti elävä johtotähti lateli suraavan vuoden elokuussa Annetaan poikien pelata talkoissaan  http://fc.tps.fi/annetaan_poikien.3156.html . Räpymies oli siis edelläkäviää lähes vuoden edellä. Millaiseksi kausi olisikaan muodostunut, jos tämä pöhinä olisi saatu aikaan jo niin paljon aikaisemmin. En halua ottaa mitään pois ylipäällikkösuurmarskigladiaattorileijona Tammiselta. Toteampa vaan.

Viimeisenä haluan vielä jälkiviisestella pelillisellä puolella. Miten olisikaan käynyt jos seura olis asettanut kylmästi tavoitteekseen valmistautumisen Ykköseen? Tämä olis tarkoittanut sitä, että alkukauden kokoonpano olisi ollut lähempänä loppukauden kokoonpanoa ja jokin määrä ylimääräistä pelaajaliikennettä olisi jäänyt pois. Nuoret pelaajat eivät kasva vastuuseen kuin joutumalla sitä kantamaan. Olisiko tällainen linjaus voinut jotenkin huonontaa tilannetta vai olisiko ollut jopa mahdollista, että nuoret pojat olisivat kehittyneet nopeammin paineettomammassa ilmapiirissä. Varmasti kuitenkin tiedetään se, että yhtenäiset ja vakaana pysyvät joukkueet hitsaantuvat paremmin toteuttamaan pelitapaa. Toisaalta loukkaantumisia oli niin paljon, että jotakin turbulenssia olisi ollut kuitenkin. Perustellusti voidaan kuitenkin kysyä olisiko tuolla linjauksella saatu vahvempi joukkue ensi kauden avaukseen kentälle kuin mitä nyt saadaan.

Siinä oli aivan riittävä annos itseterapiointia tekstimuodossa. Mennyt on nyt mennyttä ja voin huoletta alkaa valmistautua uuteen kauteen, uuteen sarjaan ja uuteen joukkueeseen. Sen kunniaksi blogillanikin on uusi ja entistäkin kauniimpi ulkoasu ja lupaan jatkossakin kirjoittaa olin sitten eduskunnassa tai viemärirassina.

Loppuun vielä innokkaimille Räpymies diggareille pari extraherkkua:

Räpymiehen poliittisia linjauksia:

http://pahaihminen.wordpress.com/2014/09/15/indie-poliitikko/

http://pahaihminen.wordpress.com/2014/11/23/jalkapalloyhteiskunta/

ja Räpymies vierailee #Pahaihminen vlogissa:

Hyvä Räpy! Uuteen nousuun!

Häiritseekö Messiä suomalainen potkupallo?

Urheilu-Sanomien toimittaja Saku-Pekka Sundelin kirjoitti tuoreimmassa (#24-2014 ) NappulaKengässä kolumnissa ihan olennaisesta asiasta. Hän hämmästeli sitä miksi futisihmiset kinastelevat kansainvälisten näytösotteluiden merkityksestä ja ennenkaikkea vaikutuksesta suomifutikselle. Artikkelin perusajatuksesta olen ihan samaa mieltä. Kinastelu, nimittely ja suoranainen keskinäinen halveksunta on ihan  turhaa kansainvälisen jalkapallon ja paikallisen jalkapallon kannattajien välillä. Olen itsekin kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin. https://rapymies.wordpress.com/2013/08/11/valtavan-merkittava-kirjoitus/ https://rapymies.wordpress.com/2014/03/22/henkiloprostituutio-on-jalkapallon-pahanlaatuinen-kasvain/ https://rapymies.wordpress.com/2014/01/28/myrsky-puolityhjassa-vesilasissa/

Sundelin kirjoituksessa on kuitenkin pieni, mutta merkittävä virhe. Hän antaa aivan liian suuren vastuun nokittelusta sille pienellä ja äänekkäälle suomifutiksen kannattajakunnalle joka puolustaa omiaan hyvinkin agressiivisesti. Tämä pieni tulkinta antaa aivan väärän kuvan suomifutiksen kannattajista ja samalla koko asiasta.

Minun kokemukseni mukaan tilanne on niin, että juuri suomifutiskannattajien keskuudessa ollaan avarakatseisia kaiken futiksen suhteen. Monet katsovat hyvin paljon kansainvälistä jalkapalloa niin maaotteluita kuin ulkomaisia liigojakin. Monet osallistuvat itse paikalliseen futikseen puulaakipelaajina, toimihenkilöinä tai junnujen vanhempina. Suomifutiksen puolestapuhujat ovat myös yleensä melkoisen valistuneita lajin virtauksista ja myös suurimpien otsikoiden ulkopuolisista tapahtumista.

Minun käsitykseni mukaan vastakkainasettelu on  lähtöisin näiltä henkilöprostituoiduilta jotka seuraavat vain huippufutista ja puhuvat suomalaisesta potkupallosata. Heidän ylenkatseensa ja pilkkansa on  se liikkeellepaneva voima, joka on saanut pienen ääriryhmän suomifutispuristeja huutamaan mieshuoraa.  Tähän on vaikuttanut myös kannattamisen trendit ulkomailla.

Minä ymmärrän itse paljon paremmin näitä suomifutispuristeja. On päivänselvää, että pienenä vähemmistönä valtavirran keskellä on pakko puolustaa omia kantojaan paljon agressiivisemmin kuin kansaivälisen futiksen ystävät. Kaikki kuitenkin ymmärtävät hyvin miksi on niin jumalattoman hienoa mennä katsomaan Englannin ja Viron välistä harjoitusottelua samalla kun Suomi pelaa karsintapeliä Helsingissä. Sitä taas ei ymmärrä kukaan, jos valitsee paikallisen divariseuran matsin mestareidenliigan sijaan.

Tästä syystä toivoisinkin, että Sundelinin kaltaiset toimittajat jotka ihan hyvin tietävät miten asiat oikeasti ovat eivät automaationomaisesti osoittelisi syyttävällä sormella sitä pientä vähemmistöä tämän vastakkainasettelun ylläpidosta. Vaan kysyisivät rohkeasti sen olleellisen kysymyksen: Häiritseekö Messiä suomalainen potkupallo?

HYVÄ RÄPY! Ole Messi! OI Suomi ON! Forza Italia!

Pennejä taivaasta

Urheilun tulevaisuudesta on puhuttu paljon viimeisen viiden vuoden aikana. On Valoa, HuMua, Olympiakomiteaa, Arhista, Kalea, MM-lippufarssia, KHL-Jokereita, Europuppelointia, Kabinettinousuja, Perumaleja, TamUja, Sumjaloita. Hallintopuolelta ei ole hyviä uutisia kuultu juuri lainkaan. Yksittäiset joukkueet ja urheilijat ovat välillä kuitenkin onnistuneet kaikesta järjestelmien ja järjestöjen vastustuksesta huolimatta.

Meillä on keskellä kylää valtava kuoppa. Se valtava kuoppa on meidän urheilumme menestyksen salaisuus. Jossain toisessa kylässä on ollut savupiippu, kolmannella ehkä joki ja neljännellä autokauppa. Ei sen niin väliä. Tarinan opetus on kuitenkin se, että joku on tehnyt rahaa jossakin ja sitten säälistä tai pönkittääkseen omaa asemaansa on jakanut sitä siihen, että lapset saavat leikkiä ja ne jotka eivät koskaan ole kasvaneet aikuiseksi saavat jonkun rehdin keinon hakata naapurikylän poikia, ettei tarvitse hoitaa sitä hommaa tanssilavan nurkalla. Tällä rakenteella on heitetty keppiä, hiihdetty vastatuuleen parta jäässä suossa ilman suksia ja potkittu palloa.

Seurauksena tästä rakenteesta on aiheutunut se, että urheilun ammattilaisten joukosta on jäänyt pois kaksi kriittistä spesialistiryhmää. Johtajat ja myyjät. Johtajat on otettu muualta ja Suomessa on korkeintaan kourallinen vain urheiluliiketoimintaan erikoistuneita johtajia. Myyjiä meillä ei taida olla lainkaan. Se että entistä peluria kutsutaan myyntipäälliköksi ei tee hänestä myyntipäällikköä. Perusongelma on, että urheilu on aina saanut rahansa ei ansainnut niitä oman toimintansa kautta. Nyt kun piippu ei tupruta, joki ei virtaa, kuoppa ei syvene. Jäljellä on vain Lotto, mutta ei Lotollakaan kaikkia ruokita, vaikka suomalaisella typeryydellä rahapelien suhteen ei tunnukkaan olevan rajoja.

Nyt on tullut aika ansaita ydintoiminnalla. Urheilussa on kaksi selkeää haaraa. Hyvinvointipalvelut ja urheiluviihde. Hyvinvointipalveluiden rahoitus muodostuu suoraan itse harrastajien välityksella ja urheiluviihteen tulot syntyvät välillisesti erityyppisten asiakasryhmien kautta. Pääasiassa katsojien ja yhteistyökumppaneiden. Näillä molemmilla ryhmillä on omat erilaiset tarpeenasa ja heille tulee myydä siten eri tuotteita eri argumenteilla. Nyt tuntuu, että suomalainen urheilu ei osaa myydä itseään kenellekkään, koska ei koskaan ennenkään ole tarvinnut. Toisaalta kärsitään myös siitä, että niin moni palvelu on itsestäänselvyys eivätkä ihmiset ymmärrä saamiensa palveluiden arvoa. Eivät ne hallit ja kentät elä pyhällä hengellä, vaikka jokunen vapaaehtoinen toimihenkilö vielä voi jostakin löytyäkin tekemään töitä pelkästä rakkaudesta lajiin.

Esimerkiksi jalkapalloseuran kaksi päätuotetta ovat harrastus junioreille ja edustusjoukkueen ottelutapahtumat. Helppoa vai mitä. Tästä huolimatta futisjunnut kiertävät aiheuttamassa myötähäpeaa sukulaisissaan myymällä keksejä ja vessapaperia, vaikka olisi ehdottomasti luonnollista, että juuri he myisivät edustuksen ottelulippuja ja kausikortteja.

Stadionit ovat Suomessa taakkoja kun muualla ne ovat tuotantovälineitä. Pääasia ei ole saada ihmisiä paikalle katsomaan peliä. Se on oheistuote. Pääasia on saada väkeä paikalle jotta heille voidaan luoda positiivinen kokemus, jonka yhteydessä heille voidaan myydä jotakin tuotteita välittömästi ja toisia tuotteita välillisesti mainonnan ja markkinoin kautta. Itsestäänselvää ja silti täysin mahdotonta.

Urheilun päätuote ei ole menestys, kuten usein väitetään. Urheilun päätuote on yhteisö. Katsojalla siihen yhteisöön kuuluminen ja yhteistyökumppanille mahdollisuus vaikuttaa siihen yhteisöön ja sitten myydä sille yhteisölle jotakin tai myydä sillä yhteisöllä jotakin.

Tästä syystä se, että urheilun rahoitus perustuu enimmäkseen siihen, että anotaan joltakin taholta rahaa enemmän tai vähemmän vastikeettomasti on pahin kehityksen jarru.

Urheilun pitää oppia kantamaan itse itsensä. Rehellisesti ja oikeudenmukaisesti. Oppia pyytämään toisaalla hintaa siitä kovasta ja laadukkaasta työstä jota tehdään massojen kanssa ja hinnoittelemaan ja myymään huipputuote siten, että se tavoittaa oikeat kohderyhmät. Jos urheilu jää makaamaan kerjuu rahoituksen varaan huippu-urheilu nykyisessä muodossaan tulee hiipumaan entisestään ja samalla harrasteurheilu kasvaa kasvamistaan tuottamatta kuitenkaan kovinkaan paljon huippuja ainakaan säännöllisesti.

USKOKAA TAI ÄLKÄÄ! HYVÄ RÄPY!

Palloliiton viesti ja viestintä

Kirjoitin aikaisemmin avoimen kirjeen Palloliiton puheenjohtajalle Pertti Alajalle. https://rapymies.wordpress.com/2014/02/20/avoin-kirje-pertti-alajalle/ Kirje julkaistiin Turun Sanomissa 28.2.
Palloliiton viestintäpäällikkö Sami Terävä vastasi kirjeeseen 6.3. Turun Sanomissa näin: http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/603666/Palloliitto+haluaa+eroon+vain+hairikoista

Arvoisa viestintäpäällikkö Sami Terävä. Olette selvästikin erinomaisesti omaksunut viestinnässä vaadittavan itseilmaisukyvyn ja kirjoituksessasi käytetään lähes virheettömästi internetin keskustelupalstoilta tuttuja tekniikoita. Aloitat napakasti vääristelemällä minun alkuperäistä viestiäni, koska eihän kukaan jaksa tarkistaa mitä minä olen oikeasti kirjoittanut. Tämän lisäksi vaivaudutte kirjoittamaan vastineen sanomalehteen, mutta ette vastanneet minulle henkilökohtaisesti mitään. Tämän jälkeen tartutte tukevasti minun kirjoituksessani ilmenneeseen muotovirheeseen, jolla viimeistään saatte minut vaikuttamaan kyvyttömältä ymmärtämään käsittelemääni aihetta riittävän syvällisesti. Tämän jälkeen ryhdytte kuvailemaan miten asiat virallisen totuuden mukaan ovat.

Voisitteko olla ystävällinen ja lukea kirjoitukseni uudelleen? Toisin kuin annatte ymmärtää kirjoitukseni keskeisin viesti oli toive paremmasta yhteistyöstä kannattajien, seurojen ja palloliiton välillä. Toivoin, että eri osapuolien julkinen mustamaalaaminen lopetetaan ja voimavarat suunnataan parempaan tapahtumajärjestämiseen. Minä toivon yhteistyötä ja minulle vastataan kertomalla, että en ymmärrä ja olen väärässä. Olen todella pettynyt. Minä teen päivittäin toitä suomalaisen jalkapallon edistämiseksi. Monessa eri roolissa. Minä toivon suomalaiselle jalkapallolle pelkkää hyvää. Tästä huolimatta minun huoleeni heikosta yhteistyöstä suhtaudutaan ylimielisesti ja vähätellen. Teitä ei tunnu huolettavan lainkaan se, että miten minä tähän teidän mielestänne väärään käsitykseen olen päätynyt. Teistä on tärkeämpää vääristellä viestiäni kuin miettiä miksi olen viestin lähettänyt. Tämä kuvastaa kutakuinkin täydellisesti ongelman vakavuutta. Kaikki tilastot osoittavat, että suomalaisessa jalkapallotapahtumassa on merkittävästi suurempi riski olla valtavasti tyhjiä penkkejä kuin häiriköintiä. Silti kaikesta faktatiedosta huolimatta tämä minimaalinen häriökäyttätymisen määrää on palloliitolle suurempi huoli kuin seurojen surkeat katsojamäärät. Syy tähän on yksinkertainen. Toisten syyttäminen on helppoa, mutta oikeiden ongelmien ratkominen on vaikeaa. Käytätte esimerkkinä kansainvälisiä kokemuksia häiriköinnistä. Esimerkki on surkea. Luonnollisestikin tarvitaan kovempia keinoja kun puhutaan tuhansista ja kymmenista tuhansista ihmsistä. Kun taas puhutaan suomalaisista katsojamassoista ovat tällaiset metodit härskiä liioittelua ja suorastaan ajattelematonta pelon lietsontaa. Uskallan väittää, että palloliiton, tiedotusvälineiden ja poliisin ylimitoitetulla häirikköpelottelulla on karkoitettu enemmän tavallisia katsojia kuin kaikella häiriköinnillä yhteensä.

Minä en missään nimessä halua kenenkään kokevan vaaraa tai edes turvattomuutta jalkapallokatsomossa. Minä näen kuitenkin tienä tämän tavoitteen saavuttamiseen yhteistyön, kouluttamisen ja paremman tapahtumanjärjestämisosaamisen. Kaikella sillä ajalla ja energialla, joka on käytetty huligaaniparanoijan lietsomiseen olisi voitu suomalaisia jalkapallotapahtumia parantaa merkittävästi. Ihan samoin te, Sami Tervävä, olisitte voineet käyttää aikanne johonkin rakentavampaan kuin minun ja viestini vähättelyyn.

Räpymiehen harharetki

Jos olisin lätkäpää tai kendojanari olisin raivoissani, mutta koska en ole olen vain surullinen ja pettynyt. Suomen kiistattoman ykköslajin johtajat ovat päättäneet valita pelkuruuden tien ja koittavat tehdä kilpaurheilutuotetta vailla rohkeutta ja riskejä. Olisi ihan hyväksyttävää, jos kysessä olisi jokin yksittäinen harha-askel, mutta siitä ei ole kyse. Kyse on pitkästä ketjusta typeriä päätöksiä ja vielä päätöksiäkin typerämpiä selityksia. SM-Liigan sulkeminen, säälipleijarit, järjettömät pelimäärät, EHT, tuomaritoiminta, tammitasaukset, KHL, lippufarssi, väkivalta, Jokerit, Valko-Venäjä, tyhjennysmyynnit ja sitten viimeisenä Liigan täydentämien. Voi olla, että lätkäkansan keskuudessa nämä kaikki asiat ymmärretään ja on vahva konsensus siitä, että homma on hanskassa. Ulkopuolisen silmin näyttää kuitenkin siltä, että jääkiekko on paskaa, joka ei enää edes näytä konvehdilta.

Itse olin lätkäpää henkeen ja vereen. Jääkiekko on ainoa peli jota olen harrastanut joukkueessa pitkään nuorena. Seurasin NHL pelejä ja keräsin kiekkokortteja 90-luvun alussa innokkaasti. Totuus kuitenkin on, että jo silloin aloin näkemään lajin rappeutumisen ja kiinnostukseni jääkiekkoa kohtaa laimeni laimenemistaan. Lajin kova ydin rapautui. 80-90 vaihteessa SM-liigan kiistaton vahvuus oli urheilullinen taso. Hallit olivat kämäsiä, mainokset vaatimattomia, mutta miehet täyttä rautaa. Kun Teemu Selänne lähti NHL kentille hän oli liigassa huippupelaaja, mutta ei mikään täysin suvereeni yli-ihminen ja kaikki tietävät mihin hän pystyi heti ensimmäisellä kaudellaan taalaliigassa. Kun Mikael Granlund lähti liigasta hän oli jo teininä täysin suvereeni yksilö kotimaiseen sarjaan ja NHL kentillä hän ei mahtunut edes joukkueeseen. Tuon verran on tapahtunut yksilötaidon pudotusta 20 vuodessa.

Miksi minua sitten kiinnostaa koko juttu. Suomalaiskansalliseen tyyliinhän minun pitäisi tanssia voitontanssia kun oman suosikkilajini suurin kilpailija potkii itseään perseelle. Minä en tunne minkäänlaista vahingoniloa tai näe tässä minkäänlaista hyötyä jalkapallolle. Minua päivastoin pelottaa ja harmittaa. Jääkiekko on Suomen ainoa oikea ammattilaislaji ja jääkiekon piirissä pitäisi olla paras urheilujohtamisosaaminen, jota Suomesta löytyy. Kaikille jotka nyt pahoittivat tästä kommentista mielensä tiedoksi, että Veikkauksen, valtion ja kuntien rahoilla urheileminen ei ole ammattilaisurheilua, vaikka siitä saisikin palkkaa. Ammattilaisurheilulta vaaditaan se, että laji, sarja, seurat ja yksittäiset toimijat pystyvät tuottamaan oikeasti itse tuloja. Pystytään myymään pääsylippuja, oheistuotteita, tv-sopimuksia ja solmimaan yhteistyökumppanuuksia, jotka eivät ole toiselle osapuolelle almuja ja toiselle pelkkää hyväntekeväisyyttä vaan molemmille perustellun kannattavia. Tässä valossa jääkiekon esimerkki antaa kammottavan kuvan Suomen urheilujohtamisosaamisesta ja siksi olen surullinen ja peloissani enkä lainkaan vahingoniloinen.

Jääkiekko on suomalaisen ammattilaisurheilun johtotähti ja suunnanäyttäjä. Jääkiekon tekemisiä seurataan hyvin tarkkaan muissakin lajeissa. Jääkiekon yhteiskuntasuhteilla ja taloudellisilla saavutuksilla on suuri merkitys siihen miten ammattilaisurheiluun suhtaudutaan politiikan ja talouden piirissä. Näistä lähtökohdista jääkikkoperheen toiminta näyttää kamalalta. Jo nyt puhutaan usein siitä miten on mahdotonta saada vaikkapa Veikkausliiga talloudellisesti kannattavaksi kun siihen ei pystytä jääkiekossakaan. Monen mielestä on syytä olettaa, että suomalainen yhteiskunta ei pysty kantamaan ammattilaissarjaa kun edes jääkiekko ei siinä onnistu. Jääkiekon esimerkki jossa päätöksentekoa leimaa pelkuruus, suljetut piirit ja taloudellisen hyödyn tavoittelu antaa sen kuvan, ettei ammattilaisurheilu edes ole tavoittelemisen arvoinen asia. Liikunnalla ja kuntourheilulla onkin Suomessa aivan toisenlainen maine kuin ammattilaisurheilulla eikä jääkiekon toimintamallit ainakaan liennytä vastakkainasettelua.

Toivottavasti muissa lajeissa ymmärettään katsoa kriittisin silmin jääkiekon toimintaa ja ymmäretään ottaa etäisyytta näihin toimintatapoihin. Toivottavasti muissa lajeissa nähdään, että tie menestykseen on rohkeuden, avoimuuden ja kilpaurheilun tie ja vasta näiden peruspilareiden päälle lähdetään rakantamaan taloudelliset olosuhteet kestävästi ja pitkäjänteisesti.

Kaikki sympatiani on kuitenkin niiden aitojen urheiluihmisten puolella joiden tiedän tekevän jääkiekon parissa päivittäistasolla pyyteetöntä työtä vain ja ainostaan kilpaurheilullisista lähtökohdistä. Heitä jääkiekkojohtajat ovat eniten loukanneet.

Pelin taso

Uusi vuosi ja uudet kirjoitukset. Sen kunniaksi on pakko kiittää kaikkia lukijoita menneestä, Räpymiehen ensimmäisestä, vuodesta. Menestys on ollut kerrassaan huimaa ja lukijamäärät ovat ylittäneet kaikki odotukseni. Silti olen myös hieman pettynyt. En ole saanut ainuttakaan tappouhkausta ja kirjoituksieni kommenttiosiot ovat jääneet valitettavan hiljaisiksi. Toisaalta olen jo ehtinyt saada kiitosta muilta blogisteilta ja futisniiloilta, joten jonkinlaista vaikutusta suomalaiseen futiskeskusteluun on kirjoittelullani ollut. Tällä tiellä pyritään jatkamaan ja varmasti ainakin yhteistyö TPSTV:n kanssa tulee uutena juttuna mukaan kuvaan. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun tehtäväni tulee olemaan ennenkaikkea pelin analysointi ja kriittinen arvioiminen.

Melkein aina kun puhutaan Veikkausliigan ongelmista nousee esiin pelin taso ja sen parantaminen, jotta yleisöä kiinnostaisi enemmän. Tässä on yksi kriittinen ongelma. Jonkun pitäisi tietää mitä pelin taso tarkoittaa. Suomessa moni on pudonnut penkiltä kun HJK puolustaja Mikko Sumusalo siirtyi Saksa kolmannelle sarjatasolle. Tämä on erinomainen kuvaus pelin tasosta ja siitä missä mennään. Monelle henkilöprostituidulle ei ole lainkaan selvää se, että valtaosa Valioliigan heikoimpien joukkueiden runkomiehistä olisi maajoukkuemiehiä Suomessa. Esimerkiksi Arsenalin penkkimies Carl Jenkinson kävelisi tai tarkemmin sanottuna juoksisi suoraan maajoukkueemme oikeaksi pakiksi ilman kunnollista kilpailua.

Tämä ei silti missään nimessä kerro vielä mitään siitä millainen on Veikkausliigan taso. Veikkausliigaan pelaamaan pääseminen vaatii valtavaa työmäärää ja sitoutumista. Moni ajatteleekin tässä kohtaa väärin kuvitellessaan, että Veikkausliigassa voi pelata kuka hyvänsä. Ei voi. Sen ovat puolestaan osoittaneet hyvin täällä vierailleet Valioliigajoukkueiden junnupelaajat, joilla on ollut ylitsepääsemättömiä ongelmia mahtua pelaamaan Veikkausliigassa. Samoin moni kohtuullisella pelihistorialla saapunut kehäraakki on jätetty tylysti penkille, jos homma ei ole natsannut.

Minun syyttävä sormeni tässä kohtaa osoittaakin kohti toimittajia, selostajia ja kommenttaattoreita, jotka höpisevät pelin tasosta ihan mitä sattuu. Ylen lähetyksiä ei ole voinut katsoa pitkään aikaan suuttumatta vähintään kerran kunnolla lähetyksen aikana ja studio-osuuksia en ole katsonut olleenkaan enää pariin vuoteen. Syynä lienee Kari Männyn linjaus siitä, että Ylen jalkapallotuotannot ovat helposti lähestyttäviä myös niille jotka eivät seuraa aktiivisesti jalkapalloa. Nyt tilanne on se, että jalkapalloa aktiivisesti seuraavat on jätetty muiden yhtiöiden asiakkaiksi. Tämä johtuu puhtaasti siitä miten yksinkertaistavaa ja suorastaan lapsellista analyysiä pelistä Yle tarjoaa.

Varsinkin selostajien ammatti-ja pelinlukutaito on todella kyseenalaisella tasolla. Moni tuntuu tulkitsevan jalkapalloa ihan samoilla kriteereillä kuin jääkiekkoa eli vauhti ja maalit on laadun tae, vaikka jalkapallossa tämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Tämä ei sinänsä olisi niin vakava ongelma, jos selostajat eivät pitäisi niin oleellisena tehtävänään pelin tasosta höpisemistä. En ole vielä tähän päivään ymmärtänyt miksi selostajan tarvitsee sitä edes mitata. Katsojalla on mielestäni täysi oikeus arvioida pelin taso ja selostajan tehtävänä on selostaa. Sama koskee lopputuloksen veikkaamista. En näe mitään syytä sille, että selostaja alkaa puhumaan pelin ratkeamisesta tai lopputuloksesta ennen kuin peli on pelattu. On katsojalle antikliimaksi seurata peliä, jos selostaja kertoo sen päättyneen ja tunnin kohdalla, varsinkin kun melko useasti arvio on vieläpä väärä.

Kaiken median toiminnalla on oleellinen vaikutus siihen miten katsojat suhtautuvat peliin. Sillä että selostajat ja toimittajat puhuvat mitä sattuu on suuri merkitys siihen millaisia asioita katsojat odottavat jalkapallolta. Veikkausliigan maine pelillisesti heikkona sarjana onkin pitkälti median luoma käsitys. Johtuen siitä, että jalkapalloa ei osata laittaa oikeaan perspektiiviin. Pelin taso kun ei ole lainkaan suoraviivainen määre. Jalkapallon suosio maailmanlaajuisesti on tehnyt lajista niin kilpaillun, että taso huipulla on käsittämättömän kova ja jo pienikin pudotus vie monta sarjatasoa ja palkkaluokka alemmas. Tästä meillä on hyvänä esimerkkinä Touren veljesten vanha pelikaveri Venance Zézé, joka viime kaudella pelasi Suomessa ykköstä, vaikka samaan aikaan samasta akatemiajoukkueesta ponnistaneet Yaya ja Kolo pelasivat Valioliigassa.

Peliä pitääkin aina verrata itseensä ja kulloisiinkin olosuhteisiin. Siksi Veikkausliiga on hyvin mielenkiintoinen ja tasokas sarja. Veikkausliigan voimasuhteet ovat Klubia lukuunottamatta sekä tasaiset että vaihtelevat. Pienet erot heilauttelevat sijoituksia nopeastikin ja sarja on viimeisinä vuosina ollut todella tasainen. Kaikki joukkueet voivat oikeasti voittaa kenet tahansa ja yllättäviä tuloksia nähdään joka kierroksella. Tästä syystä jokainen ottelu on mielenkiintoinen, vaikka pelaajien taitotaso ei olekkaan samaa luokka kuin suuremmissa ja kauniimmissa sarjoissa. Viihteen ja jännityksen näkökulmasta se on kuitenkin yhdentekevää. Paljon mielenkiintoisempaa on seurata pitkää tarinaa. Sitä miten joukkueet ja niiden peli kehitty. Sitä miten oman kylän junnut kasvavat vastuunkantajiksi ja lähtevät ehkä maailmallekkin.

Taso ja tarinat meillä siis on. Uudelle vuodelle toivoisinkin, että niistä kerrottaisiin paremmin. Minä aion tehdä TPSTVn kanssa oman osani ja haastan kaikki muutkin Panu Pokkisesta twitteristeihin tekemään omansa. Vähemmän valittamista ja enemmän tarkkanäköistä kritiikkiä. Enemmän laadukasta analyysiä ja vähemmän sankarikulttien palvontaa.

HYVÄ RÄPY!

Järkevä kannattaminen on tyhmää

On asioita joista ei yleensä firman pikkujouluissa paljon puhuta. Ne ovat uskonto, politiikka ja oma suosikkifutisjengi Suomessa . Syykin on sama: nuo kaikki ovat niin henkilökohtaisia asioita, että niistä ei voi puhua kovinkaan analyyttisesti ja pelko leimaantua joksikin pitää suut usein supussa. Toinen syy on se, että näissä kysymyksissä on hyvin vaikea määrittää oikeaa tai väärää. Jokainen kuitenkin valitsee uskonnon, poliittisen puolueen ja suosikkijenginsä oman makunsa ja samaistumisensa mukaan.

Tästä huolimatta kuulee jatkuvasti, kuinka milloin kukakin valopää puhuu siitä, että menestys tuo kannattajia. Ei tuo. Menestys tuo henkilöprostituoituja ja se voi tuoda myyntiä tai hetkellisen piikin katsojalukuihin, mutta ei sen varaan voi identiteettiä rakentaa. Kenen mielestä on fiksua valita uskonto tai poliittinen puolue sen mukaan mikä on suosituin? En nyt lähde väittämään etteikö joku niin tekisi, mutta onhan se ajatuksena ihan yhtä typerä kuin se, että joku alkaa pitämään Cheekiä parhaana muusikkona vain sen takia, että hän sattuu myymään eniten levyjä.

On jotenkin hullua, että tilanne on toinen kun puhutaan kansainvälisestä huippufutiksesta. Moni suomalainenkin kulkee ylpeästi ruoto suorana mainostaen jotakin kansaivälistä suuryritystä. Tottakai on pakko myöntää, että suurimmat seurat ovat onnistuneet brändäyksessä hyvin. Sen näkee siinä, että lähes kaikkien mielestä on ihan oke kulkea FC Parsaloonan pipossa, vaikka onkin nähnyt yhden joukkueen pelin kuluneen vuoden aikana, eikä edes tajua markkinoivansa samalla katalonialaista kansallistunnetta. Ihan yhtä oke on heittää asiantuntemuksella potkupallomantraa kun näkee jonkun kulkevan Veikkausliigaseuran huivi kaulassa. Näiden asetelmien ja mielikuvien muuttaminen on suomalaisten seurojen, Veikkausliigan ja Palloliiton suurin haaste. Eikä asetelman muuttamiseen auta lainkaan se, että kyseisten instituutioiden toimihenkilöt kulkevat ympäri tiedotusvälineitä hokemassa lopputurnaushöpinöitä ja harhaisia toiveita Mestareidenliigan lohkovaiheesta.

Perustavanlaatuinen ongelma tässä asiassa on se, että seurat, Palloliitto ja Veikkausliiga luulevat, että he saavat valita kannattajansa. Suurin osa futiksen vähäisestä markkinoinnista on heikosti suunnattua ja usein sillä tavoitellaa liian epämääräistä joukkoa. Juhlapuheiden ja arkipäivän toimen perusteella maksukykyiset perheelliset kannattajat ovat johtajien unelmissa ykköskohteena. Tämän asiakasryhmän ongelma on se, että juuri tämä porukka vaatii olosuhteita joita jalkapallolla ei ole tarjota. Lajipäättäjien tulisikin tehdä kunnollinen markkinatutkimus ja kohdistaa markkinointiresurssit sen mukaan. Kannattajat nimittäin määrittävät joukkueen eikä päivastoin.

Sanojeni vakuudeksi otan Aleksi Valavuoren. Hän on tehnyt kaiken käytännössä täysin päivastoin kuin suomalaisen urheilujohtamisen rautaiset ammattilaiset. Hän on purrut kättä joka ruokkii. Hän on kulkenut ympäri kyliä sanomassa mielipiteitä asioista joihin hän ei pysty vaikuttamaan. Hän ei ole tajunnut omaa parastaan, eikä kumartanut kuvia tai nimiä. Hän on sanonut ääneen unelmoivansa ja mikä pahinta ottanut riskejä unelmiensa toteuttamiseksi. Hän on vastannut kun kysytään ja kaikesta tästä huolimatta hän on pystynyt tekemään valtavasti asioita joista vielä ennen häntä oli täysin varma tieto, että ne ovat mahdottomia. En epäile hetkeäkään etteikö häntä pidetä kabineteissa ärsyttävänä nousukkaana ja moni varmasti odottaa pääsevänsä nauramaan hänen epäonnistumiselleen.

Mikä sitten on hänen salaisuutensa ja eronsa muihin? Hän elää tässä ajassa. Hän tarjoaa kannattajille sitä mitä he haluavat, eikä yritä päättää kannattajien puolesta. Hän uskaltaa otta riskejä ja eläytyy tekemiseen. Tärkein ero on kuitenkin se, että hän tuntee kohderyhmänsä paljon paremmin kuin vanhanliiton pomot. Valavuori tekee kaiken siten, että hän kutsuu kaikki mukaan kokemaan jotakin ainutkertaista. Kun taas muut urheilujohtajat keskittyvät karsimaan pois väärinkannattajia ja toitottamaan mahdollisia esteitä ja riskejä ympäri tiedotusvälineitä.

Toivonkin tässä, että futispomot ymmärtävät katsoa maailmaa hieman toisesta vinkkelistä ja tajuavat, että menestyksen sijaan jalkapallon päätuote on yhteenkuuluvuuden tunne. Se tunne ja kokemus kuulua johonkin ja kokea niin voitot kuin pettymyksetkin omien värilasiensa läpi. On tajuttava, että nykyinen tapa puuttua ja rajoittaa tunteenpurkauksia niin kentällä kuin katsomossakin sotii kaikkea sitä vastaan miksi ihmiset peleihin tulevat. On sanomattakin selvää, että ylilyönteihin tulee puuttua, mutta nykyinen neuroottinen hyssyttelylinja tulee näivettämään orastavan kannattajakulttuurin alkuunsa. Jotta jalkapallokulttuuri voi nousta Suomessa kansainväliselle tasolle on annettava kaikkien kukkien kukkia. Ensin on panostettava määrään. Määrän kautta tulee tunnelma ja lopulta tunnelman kautta tulot. Sitten kun tuo pyörä pyörii voidaan joskus saada aikaan tuloksiakin. Tämä ketju ei toimi, jos sitä yritetään toteuttaa jossakin muussa järjestyksessä.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ BISONS! KUOLEMA MONOPOLEILLE!

Päävastustaja

Urheilu on siitä hienoa hommaa, että tässä tasa-arvon ja tasapäistämisen ajassa on sentään jokin pieni saareke, jossa vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Oman joukkueen kannattaminen ja auttaminen ovat hienoja asioita, mutta ilman vastavoimaa siihen on hyvin vaikea saada sitä todellista tunnetta ja päämäärää. Aina pitää olla jokin tavoite ja pelkkä mestaruuksien tai europaikkojen saavuttaminen ei siihen riitä. Aina täytyy olla jokin vastustaja joka määrittää tason. Rakkaus omaa joukkuetta kohtaan on moottori, mutta menovettä siihen koneeseen saa parhaiten kunnon kilpakumppanista.

Ajatelkaa mitä olisivat derbyt ilman Severiä ja Pänää? Minua kaihertaa vieläkin se kun Jallu lopetti ja Furkka lähti ulkomaille. Hullujen porilaisten taisto oli monen derbyn sydän. Mitä olisi La Liga ilman el classicoa tai englantilainen futis ilman ruusujen sotaa? Vastustajistamme tiedämme missä itse olemme. Toisten ponnistukset ajavat meitä entistä parempiin suorituksiin ja pitävät meidät hereillä. Taistelun tulee silti olla rehtiä ja se pitää käydä kentällä. Kunnon nokittelu on ei vain sallittua vaan toivottavaa. Kunhan järki ja vastustajan kunnioitus pysyvät mukana. Suomifutis ei kaipaa ainuttakaan huligaani propagandalla heruttelevaa klikkihuorausotsikkoa lisää.

Minua on väitetty Klubi vihaajaksi, mutta se ei pidä paikkaansa. Minä rakastan vihata Klubia. Klubi on minulle se todellinen päävastustaja. Joidenkin Tepsikannattajien mielestä olen tässä asiassa harhaoppinen, koska Inntterihän se päävastus on. Minä kuitenkin suhtaudun Intteriin kuten hieman vähälahjaiseen pikkuveljeen. Ei mitenkään voi ottaa kovin tosissaan porukkaa jolla ei ole mitään omaa vaan kaikki on lainattua tai varastettua ja koko identiteetti rakentuu Tepsin vastustamiseen. Inter ei ole päävastustaja vaan osoitus Tepsin suuruudesta. Monellako muulla Veikkausliigajoukkueella on ikioma vastajoukkue? Sellaista ei löydy edes Klubilta ja siinä onkin yksi niistä osoituksista miksi FC TPS on suurseura, vaikka talous ja menestys olisi mitä.

Joka kerta kun näen jonkun niistä fantastisista Klubin mainoksista otsasuoneni meinaa räjähtää. Samaan aikaan sieppaa kuin pientä oravaa ja toisaalta tekee mieli nostaa hattua sille miten upeaa työtä Klubimarkkinointi ja A-lehdet yhdessä tekevät. Tässä haluankin heittää haasteen Tepsille ja TS-yhtymälle. Olisiko aika katsoa mitä naapurit tekevät ja nostaa oma yhteistyö uudelle tasolle. Mikä muka on enemmän turkulaista kuin Tepsi ja Turkkari. Olsiko mahdollista, että molemmat lakkaisivat tuijottamasta vain omaa napaansa ja alakaisivat tehdä töitä oikeasti yhdessä. Minä väitän, että Tepsi voi myydä monta lehteä enemmän siinä missä TS-yhtymä voi hankkia monta katsojaa lisää Tepsille ja mahdollisesti myös muita yhteistyökumppaneita. Tepsi on kuitenkin monilajiseurana ihan toisen kokoluokan brändi kuin kokokansanklubi.

Pohjimmiltaan tämä kirjoitus on kuitenkin onnittelu Klubille ja Aki Riihilahdelle. Klubijohdon päätös nostaa Riihilahti uudeksi toimitusjohtajaksi osoittaa rohkeutta ja uudenlaista suhtautumista urheiluun liiketoimintana. Siinä missä vanhan sukupolven seurajohtajat ovat olleet lähinnä käytännön toimintojen organisaattoreita ja seuran nimenkirjoittajia on Riihilahti ehtinyt osoittaa oman ammattilaisuransa jälkeen, että urheilulla on kasvunvaraa perinteisen seuratoiminnan ulkopuolellakin. Koko kolmannen sektorin rooli on valtavassa murroksessa kun yhteiskunnan tehtäväkenttään vedetään uusia jakolinjoja. Riihilahti ja muutamat muut entiset ammattilaisemme ovat kulkeneet maailmalla silmät auki ja nähneet millainen rooli urheilulla ja seuroilla on kansaivälisesti niin liiketoiminnallisesti kuin yhteiskunnallisestikin. Näille uusille ideoille ja malleille on suuri tilaus. Ainoa asia josta voimme olla varmoja on se, että tekemällä asiat niin kuin ne aina ennenkin on tehty ei voida päästä mihinkään. Siitä meillä on riittävästi kovaa näyttöä.

Klubi ja herra toimitusjohtaja Riihilahti. Asettakaa rima suomalaisessa jalkapallossa uudelle tasolle. Osoittakaa muille seuroille ja potkupallomantraa hokeville besservissereille, että jalkapallo pystyy ottamaan oikeutetun asemansa myös Suomessa. Teillä on siihen kaikki eväät ja minä lupaan, että esimerkkiänne seurataan, jos onnistutte. Ihan yhtä varmasti kuin epäonnistumisellenne tullaan nauramaan mahat kippurassa. Sillä se on Klubin asema Suomessa. Siksi minä näen teidät päävastustajana. Vain korkein taso on riittävän mielenkiintoinen omien tavoitteiden kohteeksi ja mitä korkeammalle riman nostatte sitä paremmalta tuntuu kun me sen ylitämme.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ ÄGÄ!