Analyysit

U(r)ho-tv

Veikkausliigan ja liigaseurojen pomojen pöksyt kastuivat ja ylisanat meinasivat jäädä piippuun kun nelisen vuotta sitten lähdettiin kohti uutta uljasta aikakautta, joka oli tekevä Veikkausliigasta maailmanluokan futisbrändin ja leipovan rahaa niin seuroille kuin liigallekkin. Silloin leivottiin kasaan mahtava viiden vuoden pannukakku, joka oli valitettavan helppo jo silloin nähdä pelkiksi keisarin uusiksi vaatteiksi. Minulle ei koskaan ole selvinnyt mistä Urho-ryhmä sai alkupääomansa, mutta kaikesta tekemisestä paistoi surullisella tavalla läpi enemmän unelmia kuin osaamista.

Firmalla oli autoja, taustasermejä, visuaalinen ilme ja suuria tavoitteita, mutta samalla kaiksita julkisista lausunnoista paistoi täydellinen ymmärtämättömyys arkitodellisuutta kohtaan. Idea varmaankin oli se, että SM-Liiga vetää niin hyvin, että siinä sivussa voidaan höpöhöpöillä jalkapallolla. Todellisuus oli kuitenkin toinen.

Urho-Tv selvästikin laski sen varaan, että lätkäpäät ovat niin totaalisia Urphoja, että tuotantoja voi tehdä vasurilla ja silti jengi ostaa suut vaahdossa maksukortteja. Samoin arvioitiin väärin se, miten paljon nettimyyntiä voidaan saada aikaan. Neljässä vuodessa maailma on sen osalta muuttunut rajusti. Silloin esimerkiksi minä ne yksinkertaisesti voinut ostaa netti-tv tuotteita kiun päätelaitteeni ei  pystynyt toistamaan niitä luotettavasti. Tämänpäivän maailma on aivan toinen.

Suurinmman virheen tUrho-tv kuitenkin teki hinnoittelussa. Paketit olivat liian isoja ja kalliita heti alusta. Olisi luullut, että edes se olisi tullut mieleen, että koitetaan koukuttaa porukka halvoilla aloituspaketeilla. Näin ei kuitenkaan tehty vaan myynnissä olivat alusta asti törkeän ylihintaiset paketit, joita vielä toimitti surkean pieni porukka jälleenmyyjiä. Ajatus oli ilmeisesti tässäkin, että urheiluviihteen kuluttajat poikkeavat kaikista muista asiakkaista siinä, että he tekevät myyntityönkin ihan itse ja tulevat juosten Urhometin luo, vaikka Urhometiä ei paljon asiakkaiden palveleminen kiinnostakkaan.

Kaikessa tässä tulee mieleen se, että minkälaiset neuvottelut on käyty Veikkausliigan ja Urho-tv välillä ja miten uskomattoman Urhoa porukkaa siellä päätöksiä tekemässä on? On purematta nielty tällainen fantasia yhteistyöstä, vaikka Urho-oluttölkkikin tajusi alusta asti, ettei ammattitaitoa paketin toteuttamiseen ole edes vähän alusta. Ilmeisesti päällikköosastolla on vain katsottu viivan alle ja sen yläpuolella ei ole ollut muuta tekstiä kuin: Urho-tv pays all. Siihen skoolaus päälle ja kaikki kuorossa höhöttämään, että Urho maksaa ou jee! Lähetään taksilla keskustaan Urho maksaa.

Itselleni rakkain Urho muisto on eräs sateinen kevätpäivä kun kiersin lähes kaikki urheilua näyttävät baarit Turussa ja yritin löytää sen pubin joka näyttää Veikkausliigaa. En löytänyt ainuttakaan. Joillakin ketjuravintolailla oli perus Urho, mutta Veikkausliigan kaikki pelit näyttävää Urho totalia ei ollut missään. Asiaa kyseltyäni selvisi, että kyseisen paketin hinta olisi ollut ravintolalle yli 600 euroa kuussa mikä oli enemmän kuin silloinen Canal+ suurin paketti. Jokainen varmaan tietää näkyikö baareissa Urho vai Canal. Kaiken surkeuden kruunasi se, että Urhon törkeä hintapyyntö poisti lopulta Veikkausliigan myös Canal+ ja se tiesi paluuta suoraan vuoteen nolla. Käytännössä siis Veikkausliigan unelmasopimus oli tuhonnut tähän mennessa sarjan tv näkyvyyden lähes täydellisesti. Hienoa työtä niin Veikkausliigan johdolta kuin Urho-tv:ltakin.

Nyt tuosta riippakivestä on vihdoin päästy kun koko Urho-vitsi on kuopattu ja sopimukset palutettu seuroilla lukuunottamatta Veikkaus-tv osuutta, joka takaa jonkinlaisen yleisnäkyvyyden. Veikkaus-tv on ihan kiva juttu, mutta edelleenkin toivoisin, että Veikkausliiga saataisiin YLElle ja sarjan johdossa tajuttaisiin se, että näkyvyys ja nimenomaan kattava ilmainen näkyvyys on paljon arvokkaampaa kuin toivotaan toivotaan sopimukset joidenkin epävarmojen toimijoiden kanssa. Pelkästään YLEn ohjelmabuffauksella on suurempi markkinoinnillinen arvo kuin koko Urho-tv projektilla. Silloin koko Suomi näkee, että jalkapalloa pelataan ja milloin sitä pelataan. Myös YLEn osaaminen itse lähetyksien tekemisessä on niin arvokas osa sitä kuvaa, joka ihmisille jää itse tuotteesta, että pelkästään se voidaan laskea palkkioksi oikeudesta lähettää pelejä.

Tärkeintä kuitenkin nykytilanteessa verrattuna synkkään Urho-aikaan on se, että pelejä voi nähdä helposti ja paljon. Monilla paikkakunnilla pystytään tekemään jo omia lähetyksia otteluista tai vähintäänkin koostepaketteja pelien jälkeen.

TPS-TV on loistavasti aivan terävimmässä kärjessä uuden uljaan toimintatavan kehittämisessä. Seura on tuotava ihmisiä lähelle niiden kanavien kautta ja niillä medioilla jotka ihmisiä kiinnostavat. Tällä hetkellä ihmisille on helpointa seurata kaikke itselleen kiinnostavaa netin ja sosiaalisen median välityksellä. Näiden keinojen monipuolinen ja tehokas asiakaslähtöinen käyttö tulee nostamaan kannattajien, seurayhteisön ja itse kilpailemisen seuraamisen aivan uudelle tasolle. Minulla on poikkeuksellinen etuoikeus olla mukana tässä työssä ja kuka tietää ehkä ääneni kuullaan tulevaisuudessa selostamassa TPS-TVn lähetyksiä kotiotteluista aidolla turunmurteella. Se se olisi lutuuria, jos mikä!

RISKIRETKEN UUSINTA TÄNÄÄN! http://www.hjk.fi/hjktv_live HYVÄ RÄPY!

Advertisement

Henkilöprostituutio on jalkapallon pahanlaatuinen kasvain

Glooryhuntteri,tuulihattu,tuulari,mieshuora eli henkilöprostituoitu. Urheilukannattaja, joka on myynyt sielunsa ja ruuminsa jollekkin kaukaiselle brändille ja kokee, usein täysin vilpittömästi, olevasa osa brändin yhteisöä. Tämä ilmiö koetaan usein paikallisuuden vastakohdaksi. Monet ovat suorastaan raivoissaan tällaisesta käytöksestä ja kokevat sen nakertavan paikallisen urheilun pohjaa kohtuuttomasti. Toiset taas, lähinnä itse henkilöprostituioidut, kokevat syys-seuraussuhteen juuri päivastaiseksi eli paikallisen toiminnan heikko taso ja epäkiinnostavuus ajavat kannattamaan kansainvälisiä megakorporaatioita. Kolmannet pysyvät fiksusti erossa koko keskustelusta ja antavat kaikkien kannattajien kukkia.

Oma kantani aiheeseen on kulkenut mielenkiintoisen polun. Ensimmäinen symppaamani joukkue on ollut Italian maajoukkue ja se nyt on henkilöprostituutiota, jos mikä. Seuratasolla olen ajautunut nykyiseen tilaani pienen Piffenin toimihenkilönä ja vähän isomman Tepsin julkikannattajana ihan rehellisesti Nelosen Mestareidenliigalähetyksien kautta. Tiedän että monilla polku kulkee toiseen suuntaan. Oman tai lapsen harrastuksen kautta alkaa katsoa ensin paikallista futista ja ajautuu sitten kovemman futiksen käyttäjäksi ja lopulta kun annokset ovat kasvaneet ei pysty nauttimaan enää muusta kuin absoluuttisesta huippufutiksesta. Omalta sohvalta HooDeenä tietysti.

Silti herää kysymys: Mikä absoluuttisen huipun määrittää? Ja ovatko henkilöprostituioidut sittenkin vain kansaivälisen seksisirkuksen uhreja?

Meistä jokainen on varmasti kuullut tulkinnan siitä miten vaarallista on lapsille nähdä pornoa. Lapselle syntyy väärä käsitys seksistä ja suhde oikeaan todelliseen seksiin muuttuu kieroutuneeksi. Mitä jos tämä sama tapahtuu myöskin henkilöprostituoiduille. Mestareidenliigan finaalista voi saada täysin väärän kuvan siitä mitä jalkapallo oikeasti on. Jokainen joka on tarpeeksi perehtynyt jalkapalloon ymmärtää, että joukkueiden ja pelaajien taipaleelle mahtuu hyvin monenlaisia pelejä. Ei jokaiseen matsiin sytytä samalla tavalla. Sää, vuodenaika, sarjasijoitus, otteluruuhkat, loukkaantumiset ja muutkin syyt heittelevät pelien tasoa hurjasti. Jos alkaa arvottaa kaiken futiksessa absoluuttisen huipun mukaan suurin osa peleistä muuttuukin yhtäkkiä melkoisen keskinkerteisiksi. Silloin nousevat esiin muut seikat.

Kun olin aloittamassa taivaltani henkilöprostituoidusta lutuuri-lasseksi, suosittu keskustelunaihe oli, kumpi on parempaa futista maajoukkueiden lopputurnaukset vai mestareiden liiga. Moni pitää lopputurnauksista. Ne ovat helppoja, nopeita ja dramaattisia. Sankareita syntyy ja kuolee ja on helppo luoda tyhjästä symppauksen kohteita. Kukapa ei muistaisi Carlos Valderramaa tai Alexi Lalasta lopputurnauksista, vaikka käsitystä heidän seurajoukkueurasta ei olisikaan. Sarjajalkapallon seuraaminen onkin sitten paljon kikkisempää hommaa. Pelejä on valtavasti ja tarinat syntyvät toisinaan todella pitkien polkujen kautta. On hyvin vaikeaa, jos ei mahdotonta, nauttia kolmosdivarimatsin katsomisesta ilman henkilökohtaista sidettä. Tässä rakenteessa saattaa olla koko ongelman avain. Kolmosdivarimatsi on kuitenkin lähempänä jalkapallon henkistä ydintä kuin lopputurnaukset, vaikka viihteen näkökulmasta asetelma on päinvastainen.

Asiassa on mielestäni kaksi selkeää avaintekijää: helppous ja erityislaatuisuus. Jos haluaa nauttia oman seuransa elämästä mahdollisimman läheisesti, se on paradoksaalisesti helpompaa jos kannattaa jotakin suurta kansainvälistä urheilubrändiä. Kaikesta kerrotaan. Uutiskirjeitä, videoklippejä ja vaikka mitä muutakin tietoa on saatavana niin paljon kuin jaksaa kaivaa. Omasta paikallisesta seurasta usein joutuu pienellä salapoliisityöllä etsimään tärkeimmätkin uutiset. Suurempi ero on kuitenkin tarinoiden rakentamsessa. Suurten sarjojen suurien joukkueiden kaikki draamaelementit pureskellaan valmiiksi ja analysoidaan kymmenien eri medioiden ja toimittajien toimesta. Henkilöprostituoidun ei tarvitse kuin nauttia kyydeistä. Toinen vaihtoehto on, että ei edes halua tietää vaan haluaa vain huippukokemuksen pari kertaa vuodessa. Silloin on ihan eri juttu matkustaa ulkomaille katsomaan suurelle stadionille jotakin huippuottelua kuin ajaa fillarilla kahden kilometrin päähän katsomaan kolmosta. Kumpaakin avaintekijää kuitenkin yhdistää yksi olennainen seikka kyse on ulkojalkapalloilullisista asioista.

Siksi olenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että koko vastakkainasettelu on turhaa. Tärkeintä on, että itse tietää mistä hommassa on kyse. Omalla esimerkillä voi vaikuttaa kaikkein eniten. Ne jotka rakastavat oman kylän seuraansa ovat aivan yhtä oikeassa kuin ne jotka kannattavat FC Real Parsapool Unitedia, kunhan tietävät itse mistä rakkaus syntyy. Kunhan kyse on itse jalkapallosta eikä kiiltokuvakaupasta. Tämä on ainoa asia joka puolesta itse saarnaan. Ytimessä pitää olla itse peli. Se mitä kentällä tapahtuu. Tuntuu melkoisen hullulta kun Suomessa takerrutaan futiksen markkinoinnissa pelin ulkopuolisiin himmeleihin ja tunnutaan unohtavan, että itse tuote on niin monissa liemissä testattu ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Päinvastoin annetaan pelin hoitaa puhuminen siihen on rakastunut jo miljardit ihmiset ei ole mitään syytä miksi siihen ei rakastuisi myös Suomi.

Jonkun toisen ongelma

Olen ollut Suomalaisen jalkapallon kokijana ja tekijänä nyt noin kymmenisen vuotta. Olen jatkuvasti pyrkinyt tekemään enemmän ja enemmän. Olen kouluttanut itseäni niin paljon kuin mahdollista sekä erilaisissa koulutuksissa että itseopiskelemalla. Olen vetänyt treenejä, istunut kokouksissa, lukenut, kirjoittanut, katsonut pelejä ja puhunut ihmisten kanssa.

Mitä on jäänyt käteen?

Ihan ensimmäisenä on pakko sanoa, että jokaisella suomalaisella futisniilolla on käsitys siitä mikä on pielessä ja valtaosalla on jonkinlainen ratkaisu mielessään. Tämä tulee selville hyvin nopeasti kun ihmisten kanssa juttelee. Meillä on myös huikea määrä tekijöitä, jotka selkänahastaan painavat pitkää päivää puhtaasta rakkaudesta lajiin. Se on fantastista.

Miksi kehitys silti junnaa paikallaan ja verrattuna jalkapallon globaaliin kehitykseen menemme oikeastaan takapakkia?

Siksi että jokainen ratkaisu on Jonkun Toisen Ongelma. Aivan liian harvan olen kuullut sanova, että omassa tekemisessä olisi terästettävää tai jos onkin sanottu on perään yleensä tullut, mutta se johtuu siitä, että jotakin tukea tai olosuhteita on jäänyt saamatta joltakn.

Toinen suuri ongelma on, nimiä mainitsematta, Mursun syndrooma. Tämä ilmiö esiintyy hyvin usein erilaisten keskeisten toimijoiden kohdalla. Kiteytettynä se tarkoittaa sitä, että jos joku on joskus saavuttanut jotakin suurta tai tehnyt jotakin mikä on vienyt valtavasti lajia eteenpäin häntä ei saa kritisoida mistään ikinä. Gert Remmel kiteytti asian hienosti: Suomalaisessa futiksessa on tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanotaan. Tuon toteamuksen paikkansapitävyyden olen saanut todistaa toistuvasti.

Tähän samaan syndroomaan liittyy myös herkkähipiäisyys, joka on vielä paljon suurempi ongelma. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos joku tekee jotakin vapaaehtoisesti tai hyvin pienellä korvauksella häntä ei saa kritisoida tai opastaa, koska se on liikaa vaadittu vapaaehtoispohjalta tai ”tällä korvauksella”. Tällaiset asiat eivät tietenkään ole suuren suuria silloin, jos kyse on yksittäistapauksista. Tilanne muuttuu totaaliseksi umpisolmuksi kun 80% toimijoista kuuluu näiden ongelmien piiriin.

Jos joku väittää, että on liian kiire siivota, ei voi olla kovin kova kiire. Jokainen ymmärtää ainakin teoriassa, että sotku ja epäjärjesty hidastaa kaikkea tekemistä eli todellisessa kiiressä ensimmäinen korjattava asia on siisteys ja järjestys. Tismalleen sama koskee seuratoiminnan järjestämistä. Monesti olen kuullut, että seuroilla ei ole aikaa ja rahaa organisoida toimintaansa ammattimaisesti.

Tämä on ihan täyttä paskaa.

Se tarkoittaa päivastoin sitä, että seuroilla on aivan liikaa aikaa ja rahaa, jos kerran sitä riittää hukattavaksi toimimattomiin hallintohimmeleihin ja päättömään edestakaisin ryntäilyyn kun hommia ei ole organisoitu huolella. Aikaa ja rahaa kuluu täysin hukkaan kun seurojen ja joukkuieden toiminta joudutaan keksimään uudestaan joka vuosi. Tulee mieleeni sanonta johon törmäsin Kauhea murhamies Lalli näytelmässä : Niin kiire kerjuuseen ettei ehdi joka talossa käydä.

Niin kauan kun kaikki odottavat peukalo perseessä, että joku tulee ja ratkoo kaikki ongelmat mitään ei tule tapahtumaan. Vaaditaan kollektiivista heräämistä siihen todellisuuteen, että tekemällä kaikki niin kuin aina ennenkin on tehty ei tulla ikinä kehittymään tästä missä nyt ollaan.

Muutokseen vaaditaan se, että samalla vimmalla, jolla jokainen uusi idea osataan ampua alas toimimattomana alle viidessä sekunnissa, ryhdytään kritisoimaan omaa tekemistä. Luovutaan itse kompromisseista ja vasta sen jälkeen kun oma toiminta on viimeisen päälle kunnossa aletaan itkeä muiden tekemisistä.

Kaikkien, oli kyse yksilöstä tai organisaatiosta, tulee altistaa itsensä tälle tarkastelulle ja uskallettava katsoa totuutta, vaikka se olisi miten ruma. Jos jakainen suomalainen futistoimija tekee tämän otamme sillä hetkellä valtavan asekeleen eteenpäin.

Mitään muuta ei vaadita kuin uskallusta.
20140720_001

HYVÄ RÄPY!

Tekopyhäinhäväistys

Kun Toni Kolehmainen siirtyi kesken kauden 2012 Tepsistä norjalaiseen Hönefossiin, moni kannattaja repi fanipaitansa ja itki seuran luovuttaneen mestaruustaiston ja menettäneen uskottavuutensa. Kyseisellä siirrolla seura kuitenkin varmisti tasapainoisen tilikauden ja mahdollisuuden jatkaa toimintaansa kutakuinkin samoilla resursseilla kuin kuluneellakin kaudella. Nyt kun urheilullinen menestymättömyys ja pelaajien siirtojen puuttuminen on ajanut samaisen seuran taloudelliseen ahdinkoon kannattajat itkevät puolestaan sitä, miten on voitu tehdä budjettia urheilullisen menestyksen varaan.

Yrittäkää hyvät ihmiset päättää mitä te haluatte.

Veikkausliigassa yksikään joukkue ei toimi täysin ilman talousdoupingia. Veikkausliiga on yksinkertaisesti liiketoiminnallisesti niin heikosti organisoitu ja säännelty, että toimintatapojen kirjavuus on suorastaan häkellyttävää. Jollain on namusetä, toisella bingo, kolmannella rokkikonsertti ja neljännellä kuka ties mitä turvaamassa sen, että sarjassa pystytään kilpailemaan. Aina kun joku puhuu seurojen markkinoinnista tai ylipäätään jostakin liiketoiminnan lainalaisuuksista liittyen jalkapalloon voikin todeta kyseisen henkilön katsoneen liikaa telkkaria.

Ropsin sopupelioikeudenkäynnin yhteydessä tuli julkisuuteen tieto, että pelaajasopimukset oli raapustettu kuulakärkikynällä ruutupaperille ja niistä selvisi sopimuksen osapuolet ja joku taskuraha. Tällaisella ammattimaisuuden tasolla homma siis oikeasti pyörii. Suosittelen tutustumaan tähän ehdottomasti hintansa arvoiseen artikkeliin, jos haluaa sukeltaa suomifutiksen ammattimaisuuden huikeisiin pyörteisiin. http://longplay.fi/fi/single/11/

Moni onkin Tepsin kohdalla jälkiviisastellut, että olisi pitänyt turvata toiminta sijoittamalla omaisuutta fiksummin. Tämä on ihan kelpo kommentti koskien namusetä Sairasen aikaa, jonka kuitenkin oli tarkoitus kestää kolme kertaa pidempään kun se lopulta kesti. Oikeastaan on aivan käsittämätöntä ettei romahdus tullut jo aikaisemmin, ottaen huomioon mihin tilaan Sairanen seuran jätti.

Casagranden toimitusjohtajakauden aikana seura pyrki sijoittamaan omaisuuttaan strategiansa mukaan eli pelaajiin. Se mitä moni ei tunnu hyväksyvän onkin, että jos pelaajalla on kolmen kävyn arvoinen sopimus, silloin sopimuksen voi ostaa ulos kolmella kävyllä. Siksi Casan tekemät, paljon taivastelua osakseen saaneet, ”kalliit” sopimukset oliva täysin strategian mukaisia.

Nykytilanteeseen on siis kolme hyvin yksinkertaista syytä. Sairasen kermakannun tyhjeneminen ennen aikojaan. Casan haluttomuus tinkiä urheilullisesta menestyksestä tasatakseen kadonnutta rahavuorta ja kolmantena pelaajien arvon nostamisen epäonnistuminen, joka on sekä pelaajien itsensä että valmennuksen vastuulla.

Pelaajien arvon kehitys on monimutkainen asia ja sen arvioiminen on niin monesta muuttujasta kiinni, että siinä lopullisen vastuulisen määrittäminen on vaikeaa. Raaka totuus kuitenkin on se, että varsinkin Jani Tanska, Jarkko Hurme, Petteri Pennanen ja Wayne Brown epäonnistivat sekä tuottamaan heihin sijoitettua palkkaa vastaavaa urheilullista tulosta että nostamaan osaamistaan korvaukselliseen siirtoon vaadittavalle tasolle. Nämä pelaajat oli hankittu siirtymään eteenpäin. Perustepsiläiset runkopelaajat ovat luonnollisesti olleet myös siirtotoiveissa mukana, mutta heitä ei voi samalla tavalla pitää sijoituspelaajina kuin edellämainittua ryhmää. Tammilehdon jätin pois listalta siksi, koska hänellä ei ollut mitään mahdollisuuttakaan onnistumiseen loukkantumisen takia.

Nykytila on niin monien tekijöiden summa, että kaikessa jälkiviisastelussa on törkeän tekopyhyyden maku. Paljon olennaisempaa on miten tästä jatketaan. Muutama asia on ainakin täysin varmaa. Tepsissä on nyt nuorelle kunnianhimoiselle pelaajalle paremmat saumat nousta veikkausliigapelaajaksi kuin missään koskaan. Se vaatii kuitenkin kovaa henkistä kanttia testata mihin itsestä oikeasti on. Yksikään opportunistinen pullasosrsa ei tule liigamiehistöön kävelemään, vaikka tilanne onkin tukala.

Tämä antaa valmennukselle tilaisuuden näyttää mihin heistä oikeasti on. Minä uskon vakaasti, että Strömborgilla vahvistunut Rajamäen valmennusryhmä on valmis osoittamaan kaikki pahat puheet vääriksi ja tekemään sen nimenomaan siellä missä sillä on eniten merkitystä eli kentällä. Tulevalla kaudella ei kuitenkaan tule olemaan mitään tekosyita joiden taakse piiloutua, jos homma jää valmennuksesta kiinni. Kokemattoman ja nimettömän ryhmän kohdalla on turha itkeä ainakaan pelaajien diivailua tai sitoutumisen heikkoutta, koska ne asiat ovat täysin valmennuksen käsissä.

Meidän kannattajien vastuulla on osoittaa, että välitämme ja tuemme joukkuetta täysillä tilanteesta huolimatta. Kaikki kannattajat tarvitaankin heti liigacupin alusta alkaen kentänlaidalle näyttämään niin nykyisille kuin testissä olevillekin pelaajille, että joukkueesta välitetään. Samalla pystymme osoittamaan valmennukselle, seurajohdolle ja yhteistyökumppaneille, että joukkuetta ei ole hylätty.

Kauden alkaeassa tavoite onkin hyvin yksinkertainen: saada Olympiakatsomo auki niin usein kuin mahdollista eli ostaa kausikortteja ja ottelulippuja. Minä ainakin henkilökohtaisesti lupaan ostaa itselleni lipun Olympiakatsomoon aina kun se avataan, vaikka minulla onkin kausikortti pääkatsomoon. Pieni ele, mutta ennenkaikkea itselleni jokaisen euron arvoinen.

HYVÄ RÄPY!

Pienen oravan tarina

Vielä vuosi sitten oli tammilehto ruskeanaan maukkaita terhoja. Nyt ei ole enää kuin jäisiä käpyjä ja niitäkin liian vähän. Mitä on pienelle mustavalkoraitaiselle oravalle tapahtunut vuodessa? Miksi yhtä lihavaa vuotta seuraa aika hankkia henkselit, koska vyötä ei pysty enempää kiristämään? Yritän tässä kirjoituksessa kuvailla yksinkerteisesti ja tiivistetysti eilisen FC TPS Oy:n tiedotustilaisuuden keskeisen sanoman. http://www.youtube.com/watch?v=HZ3PuRXu3rA

Tausta
FC TPS lähti viime kauteen kovilla panostuksilla ja tavoitteilla. Pelaajabudjetti oli n.750 000 euroa. Tavoitteena oli mitalisija Veikkausliigassa, Suomen-cupin voitto, Liiga-cupin voitto ja eteneminen vähintään toiselle Euroopa-liigan karsintakierrokselle. Tämän lisäksi tarkoituksena oli saada lisätuloja pelaajasiirroista. Kaikenkaikkiaan budjetti oli 400-500 tuhatta euroa alijäämäinen. Kaikki mahdollinen meni kuitenkin pieleen ja mihinkään näistä tavoitteista ei päästy. Yhdestäkään pelaajasta ei kesällä saatu konkreettista ostotarjousta. Päinvastoin heikon menestyksen ja aneemisen peli-ilmeen seurauksena katsojatulot ja oheismyynnit vähenivät ja lopputuloksena oli n. 500 tuhannen euron tappio, jota syksyllä jouduttiin tasapainottamaan velkarahalla. Velkaa osakeyhtiöllä on nyt kaikkiaan n.320 tuhatta.Toimintaa ei kuitenkaan aiota rahoittaa lisävelkaa ottamalla. Syksyllä seurassa nähdyt ulkomaalaispelaajat eivät aiheuttaneet merkittävää lisäkulua kokonaisuuden kannalta suhteessa pelilliseen panokseensa.

Räpymiehen kommentti
Budjetti oli toki optimistinen ja jälkiviisasteluun pystyy kuka vaan. Siltikin riskinotto oli perusteltua ja jos seuran kaikki päättävät tahot yksimielisesti katsoivat sen järkeväksi niin ratkaisu oli oikea. Riskien ottaminen kuuluu niin urheiluun kuin liiketoimintaankin. Ainoa millä on todellista merkitystä on se mitä tehdään nyt. Typerää ja huonosti suunniteltua oli kuitenkin vaihtaa toimitusjohtajaa kesken kauden. Tämä ratkaisu oli omiaan lisäämään epävarmuutta ja sekavuutta asioiden hoitamisessa, tiedotuksessa ja vastuiden oikeassa kohdentamisessa.

Nykyhetki
Kauniista puheista huolimatta arki on karu. Pelaajabudjetti on reivattu lukemaan 325 tuhatta euroa. Tällä hetkellä siitä on käytössä 250 tuhatta, mutta tämä luku sisältää Tammilehdon ja Brownin sopimukset, jotka todennäköisesti tulevat poistumaan vahvuudesta. Todellinen ongelma on kuitenkin se, että joukkueessa on tällä hetkellä vain kourallinen pelaajia ja loput ovatkin sitten junioreita ja sopimuksettomia. Treeneissä touhutaan pienellä ryhmällä ja Liigacupiin lähdetään kutakuinkin pystymetsästä revityllä miehistöllä. Virallisesti sopimuksesta keskustellaan vain Sami ”Kupittaan Kuningas” Rähmösen kanssa ja sen lisäksi yhteydessä ollaan 3-4 pelaajan kanssa. Sanommattakin on selvää, että lopullinen joukkue tulee selviämään vasta ihan viimeisillä hetkillä ennnen Veikkausliigan alkua. Näillä mennään.

Uusi stadionsopimus tuo tavallaan pientä toivoa paremmasta, vaikka mahdolliset säästöt tulevatkin kovalla hinnalla. Molemmat turkulaisjoukkueet ovat päätyneet ratkaisuun jossa stadionista käytetään vain 3500 paikkaista pääkatsomoa eli lätkähallia. Taloudellisesti ratkaisu on pakko hyväksyä, mutta itselleni ja varmasti monelle muullekkin peruskannattajalle ratkaisu on kammotus. Hyvien paikkojen määrä nimittäin vähenee todella paljon. Pääkatsomon alimmat rivit ovat täysin kelvottomia jalkapallon seuraamiseen ja Olympiakatsomon tunnelma on toiselta planeetalta kolkkoon ja kylmään pääkatsomoon verrattuna. Myöskin se miten perheet ja kannattajakatsomo sopivat samaan rakennukseen tulee olemaan jännä juttu. Jo nyt herkkähipiäisimmät ovat sitä mieltä, että huuteleminen katsomossa on kaikenkaikkiaan epäsopivaa ja samaan aikaan toisaalla tykätään pommeista ja savuista. Tästä asiastaa saadaan aivan varmasti lukea vähintäänkin Turkkarin yleisönosastolta.

Toimitusjohtaja Reini ja päävalmentaja Rajamäki vakuuttelivat joka tapauksessa olevansa yhteisessä rintamassa tekemässä töitä sen eteen, että Tepsi pelaa pääsarjaa jatkossakin. Pelaajia etsitään ensin läheltä, sitten Suomesta ja vasta viimeisenä korttina haetaan ulkomaisia pelaajia. Uutta liiketoimintaa pyritään kehittämään ja entisiä tekemään paremmin. Pahjalla kuulemma ollaan jo. Toivottavasti vähintäänkin tämä on totta. Ainuttakaan huonoa uutista ei enää kaivata. Meille kannattajille jää tehtäväksi vain uskoa tähän viestiin ja omalta osaltamme antaa se tuki minkä kukin pystyy. Kuopankaivajia ja selkäänpuukottajia on ihan riittävästi muissa leireissä.

HYVÄ RÄPY!

Kahden kerroksen väkeä

Olen taas vaihteeksi saanut puhua futiksesta sydämmeni kyllyydestä ja siksi kirjoittaminen onkin jäänyt vähemmälle, vaikka juuri nyt olisi kirjoittamiselle eniten tarvetta kun kylmä talvi painaa päälle ja kotimainen futis on päässyt melkein jo talviunilleen. Joulukuun alusta alkaavaa mediahiljaisuutta täytyy koittaa kuitenkin rikkoa ainakin silloin tällöin.

Eniten on puhuttanut tietysti Islanti ja se miten he voivat olla MM-karsinnassa ja tuottaa niin paljon ammattilaisia ja Suomi taas tuntuu vain hiipuvan, vaikka toinen toistaan upeampia kehitysohjelmia julkaistaan harva se viikko.

Mikko ”pikku-Jallu” Hyyrynen pisti oman lusikkansa soppaan naamakirja sivullaan tai ainakin näin juttu somessa levisi. Valitettavasti lähde oli niin halvatun epämääräinen, että minä en ainakaan uskalla pistää kirjoitusta 100% varmasti Hyperin piikkiin. Viesti oli kuitenkin selvä. Suomessa ei ole futiskulttuuria ja maajoukkueesssa ei ole muita kansainvälisen tason pelaajia kuin Roma ja Nikke.

Jotkut pahoittivat tästä mielensä ja katsoivat Hyperin nostaneen itsensä norsunluutorniin ja paskoneen sieltä eritoten TPS-kannattajien päälle. Mielensäpahoittajat ovat jopa enemmän asian ytimessä kuin Hyper. Suomalaisessa keskustelukulttuurissa kritiikiä luetaan juuri näin. Väitän että Hyper rakastaa kutakuinkin jokaista O-katsomolasita kuin omaa veljeään ja nämä uskolliset ovat niitä valopilkkuja joiden takia yli kolekyymppinen perheellinen ammattijalkapalloilija viitsii vuodattaa sydänvertaan naurettavaa korvausta vastaan ja juosta siihen päälle hankkimassa muualta lisätienestejä. Tähän voisikin lanseerata sanonna: Ei kourallinen kannattajia kulttuuria tee.

Tästä päästäänkin sitten asian ytimeen. Suomalaisen jalkapalloilun lippulaiva on Helsinki Cup ja Turussa toistuu sama kuvio ja Aura Cup on selkeästi merkittävin jalkapallotapahtuma Turussa. Tässä siis puhutaan kansainvalisen ja kansallisen tason merkittävyydestä. Vertailussa nämä tapahtumat ovat kilpilukykyisempiä huippu tuotteita kansainväliselle ja kansallisella tasolla omissa kategorioissaan kuin Suomen maajoukkue tai kumpikaan Turkulainen Veikkausliigaseura on omissaan. Nämä junioritapahtumat pesevät laajuudessaan, laadussaan ja ammattimaisuudessaan ammatilaisjalkapallon kutakuinkin kaikesssa. Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että kyllä meillä on timanttista jalkapallokultturia, mutta se vain ei ole kilpajalkapallokultturia vaan harrastejalkapallokultturia.

Sama toistuu pelaajakehityksessä. Suomalaiset seurat ja pelaajat pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa jopa erinomaisesti aina yläasteikään asti. Sitten tapahtuukin häkellyttävän nopea pudotus ja U-19 iässä aletaan olemaan hämmentävän kaukana. Aletaanko tässä siis lähestyä itse asiaa? Näkeekö joku muu tässä jotakin kuviota? Minä näen. Jalkapallon harrastamiseen suhtaudutaan Suomessa todella myönteisesti, mutta ammattilaisuuteen negatiivisesti. Pelaajat ja seurat ovat harrastetasolla kansainvälistä huippua, mutta ammattilaistasolla olemme totaalinen peräkylä.

Tämä johtuu ihan täysin siitä, että kaikki urheilu koetaan Suomessa amatööripohjalta. Vain menestys lasketaan ja urheilemiselle ei nähdä muita arvoja. Urheilu ei kuitenkaan ole ennenkaikkea voittamista vaan viihdettä ja siinä tulee ammattilaisuuden ja amatööriyden tärkein ero. Ammattilainen tekee voittamisen ohessa aina myös toista työtä eli myy itseään ja lajiaan. Tätä meillä ei osaa juuri kukaan. Eivät urheilijat, valmentajat tai johtajat. Tämä taas johtuu lähtökohtaisesta amatööriydestä eli siitä, että seurojen tulovirrat tulevat enimmäkseen muita teitä kuin itse tehdystä myynnistä. Seurajohtajalle on olennaisempaa tuntea erilaisten tukihimmleiden hakuprosessit kuin osata myydä seuraansa.

Kaikkein karuiten tämä näkyy suhtautumisessa kannattajiin. Ei Palloliitto ja seurat voisi potkia ydinasiakasryhmäänsä päähän niinkuin nyt on kannattajille tehty, jos kyse oikeasti olisi ydinasiakkaista. Kyse on siitä, että puhtoinen ja siloinen imago on todellisten ydinasiakkaiden mielestä tärkeämpää kuin kannattajakulttuuri. Koska ydinasiakkaat ovat virkamiehet ja yritykset eivät ördäävät vaahtosuiset ultrat.

Miten tämä kaikki liittyy siihen mainittuun pelaajatuotantoon? No homma on lopulta hyvin yksinkertainen. Pelaajat kehittyvät maksimaaliselle harrastaja tasolle ja sitten pitäisi hypätä suoraan ammattilaisuuteen. Tämähän ei ole lainkaan realistinen polku. Se suuri ero kansinväliseen tasoon syntyy siinä, että meiltä puuttuu kokonaan ammattiin valmistava vaihe. Tällä tarkoitan sitä kohtaa missä siirrytään pelkästä pallon potkinnasta kokonaisvaltaiseen ammattilaisuuteen. Suomessa tätä ei kuitenkaan koeta vaihtoehtona vaan ainostaan kuumimmat huipputalentit tullaan hakemaan ulkomaille.

Tarvitsisimme kuitenkin ihan omaankin tarpeeseen myös Veikkausliigan runkopelaajien tasoisia perusammattilaisia joiden tuotanto ei missään nimessä ole tällä hetkellä riittävällä tasolla. Käytännössä täma asia tulisi korjata kuten taiteen puolella on tehty eli perustamalla kansallisella tasolla toimiva jalkapallo-opisto joka kouluttaisi pääsykokein valittavista pelaajista ammattijalkapalloilijoita kootusti suomalaiseurojen tarpeisiin. Olennasinta tässä on se muutos, että jalkapalloilijasta tulisi ihan oikea ammatti. Tämä järjestelmä ei luonnollisestikaan poistaisi nykyistä pelaajien kehityspolkua vaan tulisi sen päälle auttamaan pääasiassa harrastepohjalta toimivia seuroja tuottamaan oikeita ammattilaisia.

HYVÄ RÄPY!

Syyllinen kunnes lakkaa kannattamasta

Katselin viime viikolla lahelaisten kannattajien elämästä kertovan ansiokkaan dokumentin Jalkapallomaa (katsottavissa YLE Areenassa). Siinä kuvataan muutaman vuoden jaksoa pahamaineisten FC Lahti kannattajien elämää ja tekoja, mutta samalla annetaan myös varsin reilu mahdollisuus toisen puolen näkemyksille eli kuvataan niin seurajohdon kuin esivallankin toimintaa. Rehellisyyden nimessä on todettava, että en itse koe HC kannattamista omana juttunani, mutta ymmärrän sen perus ytimen  ja olen ollut tekemisissä ja katsomassa otteluita niin Suomen maajoukkueen kuin Tepsin HC kannattajien kanssa. Olen lukenut aiheesta ja katsonut elokuvia niin faktaa kuin fiktiotakin.  Kannattamista voikin lähestyä melkoisen monesta kulmasta ja helpoin, populistisin kulma on leimata koko toiminta kyseenalaiseksi huliganismiksi ja järjestäytyneen rikollisuuden liepeillä horjuvaksi vandalismiksi. Suomessa on otettu tämä linja, vaikka mitään todellista näyttöä vakavasta järjestelmällisestä rikollisuudesta ei ole. Valtaväestöltä, Palloliitolta ja viranomaisilta kun tuntuu unohtuneen kokonaan, että mauttomuus, lapsellisuus ja ylenpalttinen meuhkaaminen ei itsessään ole rikollista, vaikka se kuinka ottaisi päähän tai aiheuttaisi myötähäpeäntunnetta.

Suomessa on laki, joka tekee rikollisjärjestöön kuulumisesta laitonta. Tätä lakia ei ole koskaan oikeusistuimessa sovellettu. Jokainen tietää, että jos on hankaluuksia jonkun stalkaajan, hankalan exän, hullun naapurin tai vaikkapa työpaikkakiusaajan kanssa viranomaiset eivät voi asialle yhtään mitään ennenkuin jotakin oikeasti tapahtuu. Onpa lähivuosilta tiedossa tapaus jossa jengi suunnitteli pankkiryöstöä ja poliisi otti porukan talteen ennaltaehkäisevästi. Tällainenkin operaatio on laiton Suomen lain mukaan ja jopa rikoksessa käytettäväksi suunniteltua tavaraa määrättiin palautettavaksi näille ryöstön suunnittelijoille.

Mutta koitappa lähteä porukalla matsiin. Heti on paikalla kymmeniä järjestysmiehiä ja poliiseja, jotka katsovat oikeudekseen muiluttaa kannattajia ihan vain siksi, että heillä on huivi kaulassa tai lippu kädessä. Sen lisäksi joku mukanokkela ääliöhipsteri kirjoittaa lehteen pieni erektio pystyssä kuinka joku on huutanut katsomossa HOMO! On ihan selvää ettei kannattajat ole mitään pyhäkoululaisia, mutta siltikin tällainen ”ennaltaehkäisevä” leimaaminen on kansalaisoikeuksien vastaista. Kaikkein härskeintä toiminnassa on kuitenkin se, että on varsin hyvin tiedossa, että valtaosa kannattajien väkivallasta on ollut raskaasti järjestysmiehien ja poliisin provosoimaa. Tällainen toiminta varsinkin poliisilta on täysin anteeksiantamatonta ja aina merkittävästi vakavampaa häiriökäyttäytymistä kuin yksittäisen kansalaisen hulinointi. Kansalainen kun on vastuussa vain itsestään ja omista tekemisistään, kun taas poliisilla on virkavelvollisuus ylläpitää turvallisuutta.  On totaalisen perverssiä käyttää voimakkaita pakkokeinjoa kun perusteena on pelkkä paheksunta. Tällä perusteella viranomaiset voivat ruveta muiluttamaan kutakuinkin ketä tahansa.

Haluaisin ihan oikeasti tietää ne tilastota ja riskianalyysit joiden perusteella kannattajia on esimerkiksi otettu ennaltaehkäisevästi säilöön tai suljettu katsomoihin. Voin nimittäin melkoisella varmuudella väittää, vaikka en tässä rupea tilastotieteilijäksi, että esimerkiksi risteilymatkustajat tai rokkifestari asiakkaat ovat potentiaalisempia rikollisia tai rikoksen uhreja kuin jalkapallokannattajat. Tietenkin sillä perusteella, että asioita tarkastellaan toteutuneiden rikosilmoituksien ja toteennäytettyjen tekojen perusteella, eikä perstuntumalla ja taivastelulla. Kehoitankin tässä kaikkia pakkokeinojen kohteeksi joutuneita kannattajia ottamaan yhteyttä oikeusasiamieheen ja viemään juttunsa hänen tarkasteltavakseen, vaikka viranomaiset ja Palloliitto ovat eri mieltä on Suomessa kuitenkin oikeusturva myös jalkapallokannattajilla.

Itse en ole kunnollinen kannattaja. Minä olen vain virkamiesmäinen välihuutelija, joka keskittyy vittuilemaan ennen kaikkea vierasjoukkueen palaajille, valmentajille, tuomarille, Mursulle ja Sampo Koskiselle. Käyn peleissä säännöllisesti satoi tai paistoi puhun ja kirjoitan paljon paskaa jalkapallosta ja koitan kasvattaa kultaista sukupolvea junnuvalmentajana. Silti jopa minulle on tultu useampaa otteeseen katsomossa huomauttamaan kannattamisestani, jopa siinä määrin, että yhdessä ottelussa huusin protestina pelkkää IHQa koko pelin. Siitäkin saa oikein toteutettuna todella vittumaisen kuuloista. On totaalisen järjetöntä, että toisaalla sekä seurat että Palloliitto itkevät kulttuurin, kannattajien ja tunnelman perään. Sitten kun joku tarjoaa kaikkea näitä he toteavat, että väärin kannatettu.

Turussa pelattuun maajoukkueen harjoitusmatsiin liittyen Palloliiton piiri lähetti meille toimihenkilöille vetoomuksen, että menisimme katsomaan peliä. Liitto tuli oikein pari euroa vastaan lipunhinnoissa, minkä jälkeen ne putosivatkin tasolta persraiskaus vain perus ryöstöön. Tämä osoittaa täydellisimmillään sitä ylimielistä asennetta jolla palloliitto kohtelee sidosryhmiään. Matsiin olisi helposti myyty 10000 lippua, jos haluttaisiin sinne 10000 katsojaa, mutta ei haluta. Halutaan idiootteja kermaperseitä, jotka eivät tajua pelistä mitään, mutta ovat valmiita maksamaan harjoitusottelusta 50 egee. Sitten meiltä toimihenkilöiltä jotka raatavat ilmaiseksi tunteja laskematta kentän laidalla kinutaan vetoomuksella markkinointiapua totaalisen perseelleen hinnoitellulle tuotteelle. Toivottavasti siellä Palloliiton pääkonttorilla tajutaan lähiaikoina ottaa se pää pois perseetä ja kysytään markkinointi apua joltakin muulta kuin Kummolalta. Koska vaikka lätkäkansa onkin niin kiimasita, että heiltä voi kyniä sekunda tuotteesta moninkertaista ylihintaa niin jalkapallokannattajat eivät ole sentään niin idiootteja, vaikka joskus idioottimaisesti käyttätyvätkin.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ POROT! HYVÄ BOORIS!

Propagandaministeri Paatelainen

Tämä blogi alkaa vihdoin elää omaa elämää. Huomasin palautteen kriittisen analysoinnin jälkeen ampuneeni jonkin verran ohi edellisellä kirjoituksellani. https://rapymies.wordpress.com/2013/09/11/mixu-ja-onnistumisen-pelko/

En missään nimessä halua antaa kuvaa, että olisin negatiivinen.  Luin tekstini moneen kertaan enkä löytänyt siitä mitään sen kummemmin negatiivista kuin turhan paljon typoja. Sen sijaan huomasin, että asian voi halutessaan kyllä tulkita negatiiviseksi, koska puhuin jonkin verran ohi asiasta. Puhuin liikaa pelistä ja pelaajista, joiden suhteen olen varovaisen luottavinen. Epäonnistuin kuitenkin puhumaan siitä mistä olen oikeasti huolissani eli Paatelaisen tiedotustyylistä. Monet pelin silmiinpistävät epäjohdonmukaisuudet ja ongelmat eivät ole niinkään itse pelissä vaan ristiriitoja Paatelaisen esittämiin julkisiin lausuntoihin.

Mixu on selvästikkin päättänyt vetää tiedottamisessa ja kommunikoinnissa kannattajien kanssa median välityksellä yhtä tiukaa linjaa kuin pelitavassakin. Hän ei nimittäin mitenkään voi puhua pelaajille tai ajatella pelistä niin naivisti kuin hän on puhunut medialle.  Ymmärrän tavallaan mitä Mixu tällä hakee, koska hän varmasti seurasi sitä prosessia jossa hänen edeltäjiensä hermot revittiin riekaleiksi suomalaisten toimittajien epärealististen odotusten ja tyhmien kysymyksien ristitulessa.  Silti pidän linjaa hieman paranoidina, koska monet palloiluvalmentajat ovat jo onnistuneet opettamaan toimittajat paremmille tavoille nimenomaan sisältöosaamisella, ei syöttämällä positiivisuus hattaraa. Tottakai suomalainen jalkapallo kaipaa positiivisuutta, mutta sitä kaivataan realismin kautta. Itsetarkoituksellinen yltiöpositiivisuus johtaa yleensä lähtötasoa alemmas putoavaan pessimismiin kun karu totuus lyö naamalle.

Mixulla on varmasti suunnitelma ja myös käsitys siitä missä kohtaa sitä ollaan juuri nyt menossa. Hän ehkä jopa osittain pitää tehoja piilossa ja peluuttaa kitsaasti sitä ihan absoluuttista unelmamiehistöään. Hän ehkä tietää, että liian selvien sävelien lyöminen tauluu loisi vääränlaisia odotuksia joukkuetta ja häntä itseään kohtaan. Kuitenkin me kannattajat olemme jo saaneet nähdä varsin selkeasti millä ajatuksella on tarkoitus lähteä raapimaan pisteitä ennakkoon vahvemmilta joukueilta ja Slovenia peli puolestaan kertoi siitä suunnasta mihin peliä pyritään viemään heikompia ja tasavahvoja vastustajia vastaan.

Vuorokauden miettimisen aikana minulle tuli jopa mieleen, että Roman ja Nikken nykyiset roolitukset ovat sittenkin varsin nerokkaat, koska he tarjoavat nykyisellä roolituksella muille pelaajille mahdollisuuden oppia vaadittua pelaamista. Samalla Mixu pystyy arvioimaan sitä kuka kokelaista on lisäopetuksen arvoinen ja kenet voi surutta jättää kehitysohjelman ulkopuolelle. Täysin selviä avauksen pelaajia Suomella ei kuitenkaan ole kuin ne neljä tai viisi. Heidän valitsemisensa ja peluuttamisensa ei ole mikään ongelma, mutta se on vaikeampi kysymys ketkä ovat ne pelaajat jotka parhaalla tavalla tukevat näiden vatuunkantajien pelaamista.

Tällaisia mietteitä tänään ja toivottavasti pystyn vastaamaan tällä niihin kysymyksiin jotka heräsivät edellisestä kijoituksestani.

HYVÄ RÄPY!

Mixu ja onnistumisen pelko

Maajoukkueemme päävalmentaja on onnistunut luomaan itsestään täysin käsittämättömän hahmon. Toisaalla hän puhuu pelkkää karkkia julkisuuteen ja toisaalla peluuttaa kentällä milloin mitäkin melkoisen epäjohdonmukaisesti. Olisi mahdollista ymmärtää, jos puheet ja teot kohtaisivat tai olisi mahdollista saada teoille edes selityksiä. Nykytilanteessa ei kuitenkaan johdonmukaisuutta löydy. Tuntuu siltä, että Mixu pelkää onnistumista ja siksi pelaa vuoronperään ylivarmaa ja yltiöpäistä. Minulle on muodostunut mielikuva jonka mukaan Mixu olisi varmasti loistava sarjajoukkuevalmentaja, mutta maajoukkueeseen ei metodi istu. Nyt tuntuu siltä, että Mixu pakottaa peliä ja onnistujat ovat sinä raamissa hyvin harvassa.  Kari Arkivuo on ainoa pelaaja, joka on säännöllisesti pelannut maajoukkueessa joko tasonsa ylärajoilla tai jopa yli oman tasonsa. Kaikkien muiden otteet tai peluutus ovat ailahdelleet epäjohdonmukaisesti.

Olen Mixun kanssa täysin samaa mieltä siitä, että pitää olla vahva peli-identiteetti ja peli tulee rakentaa sen varaan. Siitä olen kuitenkin eri mieltä miten tuo identiteetti on syytä muodostaa. Mixu tuntuu jääräpäisesti uskovan, että koko paketin pitää tulla häneltä ja joukkueen on opittava pelaamaan nimenomaan hänen peliään ja hänen ajatuksellaan. Tästä syntyy tilanne jossa suurin osa pelaajista ei pääse pelaamaan ominta peliään vaan joutuvat pakottamaan pelaamistaan Mixun raamiin. Tämä taas johtaa siihen, että peli näyttää vaikealta ja joukkue ei pääse kollektiiviseen flow-tilaan vaan vuoroin ylipelataan ja sitten taas seuraavaksi alipelataan. Myös pelaajien prässin suunnat ovat välillä aivan käsittämättömiä kun pelaajat  kiertävät vastustajan selustaan ja prässäävät kohti keskiympyrää. Näiden prässien tarkoitusta tai sitä keneltä idea moiseen tulee en pysty käsittämään.

Minusta Suomen maajoukkueen pitäisi ehdottomasti pelat omien vahvuuksiensa kautta eli suomeksi rakentaa identiteetti R. Eremenkon, Moisanderin, Hetemajn ja  Hämäläisen varaan. Nämä neljä pelaaja ovat kuitenkin selkeästi ne vastuunkantajat joilla on kapasiteettia kantaa joukkuetta tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt juuri joukkueen ylivoimaisimmat yksilöt  Eremenko ja Moisander joutuvat jatkuvasti muokkaamaan peliää pois niistä absoluuttisista huippuominaisuuksista joita heillä on.

Moisander on yksi koko euroopan parhaista pelin avaajista ja tehokas pelote myös erikoistilanteissa silti Mixun joukkueessa hän antaa 5m syötön keskikenttäpelaajalle ja jää odottamaan puolustustehtäviä. Erikoistilanteissa hänet jätetään varmistajaksi. Mixu siis katsoo tärkeämmäksi hirttää Nikke pelkkiin puolustustehtäviin kuin ottaa riskiä hänen hyökkäyspelivahvuuksiensa kautta. Tämäkö nyt on sitä kuuluisaa Mixulaista positiivisuutta. Samalla hän tulee sivulauseessa osittaneeksi epäluottamusta muita pelaajia kohtaan kun hän ei luota em. tehtäviä kenenkään muun kuin Moisanderin hoidettaviksi.

Eremenko on puolestaan vahvimmillaan pallollisena hyökkäyksen pelinrakentajana, murtavien syöttöjen jakajana ja yllätyksellisenä kaukolaukojana. Siinä missä hän on näissä ominaisuuksissa aivan omaa luokkaansa koko ryhmästä on hänellä myös vakavia puutteita pallottomassa puolustuspelaamisessa ja varsinkin peliasennot ja prässin suunnat ovat välillä nappula tasoa. Siksi hänen paikkansa ei ole tasapainottavana pelaajana vaan ylempänä ja tämän on tajunnut myös Mixu. Ilmeisestikin juuri tästä syystä Tainio on nähty kentällä niin usein.  Ongelma onkin Eremenkon kohdalla muiden keskikenttäpelaajien käskytyksissä. Mixu vaihtelee pelaajia keskikentällä varsin epäjohdonmukaiseti ja tämä on johtanut siihen, että Roman vahvuuksista ei saada parasta irti. Varsinkin Hetemaj-Roma kaksikolla olisi loistava potentiaali Suomen omaksi Pirlo-Gattusoksi. Tässä roolituksessa Perpa riistää ja raastaa ja luo näin tilan Roman pelinteolle. Perpasta näkee kaikkein eniten sen, että hänelle ei varsinkaan hyökkäyspelivaiheen peli-idea ole auennut riittävällä tasolla, jotta hän saisi itsestään parhaan irti. Romalta myös kuluu valtavasti energiaa nykyisessä systeemissä puolustamiseen ja vielä sellaiseen puolustamiseen mitä hän ei osaa kovinkaan hyvin. Roma on kuitenkin rautainen ammattimies ja tekee niin kuin valmentaja käskee, mutta samalla hänen kehonkielestään ja huuliltaan voi melkoisen usein lukea miten tyytyväinen hän on niin omiin kuin joukkuekavareidenkin suorituksiin. Tällaiset turhautumat väkisinkin vievät tehoja olennaisesta.

Joku fiksu on sanonut, että valmentajan tärkein tehtävä on luoda pelaajille parhaat mahdolliset puitteet onnistua ja tätä Mixu ei mielestäni tee. Minusta hän pakottaa pelaajia liian väkivaltaisesti omaan raamiinsa. Tämä metodi toimisi varmasti seurajoukkueessa ja toisi aikanaan hyvän tuloksen, mutta maajoukkueessa ei aika riitä. En missään nimessä halua, tällä kirjoituksella vihjata, että Mixu pitäisi vaihtaa. Enemmänkin tuon esiin havaintoja joita olen tehnyt toistaiseksi ja mitkä minua nyt huolettavat. Toivon täysin rehellisesti olevani väärässä ja Mixun metodin toimivan, joko sellaisenaan tai sitten niin, että hän löytää nöyryyden pelaajia kohtaan ja reivaa systeemiään materiaalille paremmin sopivaksi. Ennenkaikkea en kuitenkaan koskaan halua nähdä kenenkään valmentajan teloittavan pelaajaansa siten kuin Mixu teloitti Anssi Jaakkolan taannoisessa Ruotsi ottelussa. Tuosta tempusta jäi takaraivooni pelottava visio Mixun onnistumisen pelosta, jonka vuoksi hän jättää aina alaitajuisesti jonkin tekosyyn jota syyttää, jos positiivisuus ei kuitenkaan kanna.

 

HYVÄ RÄPY!

Valtavan merkittävä kirjoitus

Eilen 10.8.2013 tapahtui jotakin täysin mullistavaa suomalaisessa jalkapallossa. Ainakin jos on uskominen Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentajaan ja Palloliiton puheenjohtajaan. Molemmat nimittäin hehkuttivat Stadikalla pelattua Super Matchia valtavan merkittäväksi suomalaiselle jalkapallolle. Haluaisin todella tietää, että millä perusteella? Kentiäs merkitys on siinä, että ottelu osoitti kuinka paljon olemme perässä kaikessa verrattuna seurajalkapalloilun absoluuttiseen huippuun tai ehkäpä meillä oli mahdollisuus oppia pelistä miten preseasonin markkinointityö tehdään maailmanmalliin. Koska sen me jo tiedämme miten paljon kannattajia kansainvälisillä isoilla futisbrändeillä on Suomessa ja miten vähän tätä ihmisryhmää suomalainen futis kiinnostaa. Toki tapahtuma oli hieno ja tunnelma hyvä. Minä kyseenalaistan vain sen vaikutuksen suomalaiselle futikselle.

Super Match ja sen saamaa kiinnostus ja yleisömäärä toimi loistavana esimerkkinä siitä miten vahva tuote jalkapallo on. Tällainen harjoitusottelu hyvin järjestettynä ja markkinoituna veti Stadikan täyteen ja loi kreisin festarimeiningin ympärilleen. Miten isoilla kirjaimilla tarvitsee, anglismia käyttäen, hieroa seurajohtajien naamaan sitä faktaa, että kiinnostuneita futisasiakkaita on Suomi pullollaan, kunhan saadaan tuote kuntoon.  Ei tarvita mitään vippaskonsteja tai yksittäisiä onnenkantamoisia vaan pitkäjänteistä työtä niin kentällä, kabineteissa kuin markkinoinnissakin sillä yleisö on jo valmiina kunhan joku vain hakee sen pois tuulihattujen maasta.

Ensimmäinen askel onkin itsesäälissä rypemisen lopettaminen. Meidän on kunnioitettava itse sitä työtä jota me teemme, jotta sitä voi joku muukin arvostaa. Meidän huippujohtajamme eivät voi kulkea ympäriinsä hehkuttamassa kaikkea mikä tapahtuu muualla. Samaan aikaan kuin pikkupomot taas itkevät kotimaassa kaikkea mikä on huonosti. Asiakkaille vahvistuu vain entisestään se käsitys, että muualla kaikki on hienosti ja meillä kaikki on paskaa. Kiitoksia vain se on jo tiedossa. Lätkäpuolella on tajuttu esimerkillisen hyvin se,  miten sillä ei ole mitään merkitystä millainen tuote todellisuudessa on kunhan vain kaikki haluavat uskoa sen olevan loistava. Suomalaisen jääkiekon taso on pudonnut kuin kivi, mutta näppärällä markkinoinnilla ja kansallisen hegemonian härskillä hypettämisellä on ilmapallo kuitenkin pidetty korkealla. Tässä suhteessa siis meillä on kovaa näyttöä siitä, että vaitteet tuotteen sisällön laadusta vaikuttaisivat mitenkään sen myymiseen. Jääkiekon esimerkillä on siis täysin mahdollista nostaa jalkapallonkin suosiota ilman, että itse pelin tarvii parantua merkittävästi. Riittää kun pistää lisää meikkiä naamaan ja täytettä rintavarustukseen niin saadaan jalkapallon asemaa viihdetuotteiden kadunkulmalla nostettua kummasti.

Kapitalismia usein haukutaan jatkuvan kasvun ajatuksen mahdottomuudesta. Ammattiurheilussa se taas on ainoa keino. Jatkuva kasvu ei luonollisestikaan toteudu ja välillä pudotaan kovaa ja korkealta, mutta sitä on yritettävä taukoamatta. Vain pyrkimällä tekemään kaiken paremmin joka päivä voidaan kulkea kohti parempaa. Meillä on jämähdetty tekosyiden keksimisen kierteeseen. Kaikki käyttävät aikansa siihen, että syytellään muita. Milloin mitäkin. Syyllisiä suomifutiksen korpivaellukseen riittää uusia joka viikolle. Ratkaisuja ongelmiin ei sen sijaan ole kellään. Voin  tässä vaiheessa todeta, että maajoukkueen pääsy arvokisoihin ja jonkun seurajoukkueen onnistuminen eurocupeissa ei nosta lajia suosta, vaikka hetkellinen boosti varmasti saataisiinkin. Suomifutis nousee tasan silloin, kun yhdessä tuumin päätetään lopettaa makaaminen rähmällään maailman edessä ja noustaan omin jaloin pystyyn ja lähdetään kapuamaan tyvestä kohti latvaa. Niin kauan kun koitamme rakentaa joulukuusen tähdestä alkaen olemme tuomittuja katselemaan maailmaa katajasta käsin.

HYVÄ RÄPY!