Tuomas Aho jo 300 ottelua tason mittausta

Räpymies tahtoo onnitella tällä kirjoitukselle 300 Veikkausliiga ottelua pelannutta Tuomas Ahoa.

Fc TPS toimitusjohtaja Juha Reini sanoi eräässä tiedotustilaisuudessa kokeneista Veikkausliigapelaajista hieman hölmösti. Hänen mielestään liigajyrä on negatiiviseen kalskahtava termi. Minä kehtaan olla täysin eri mieltä. Liigajyrä on kunniamaininta, vaikka itse käytänkin mieluiten termiä ”tason mittari”.

Ajatelkaan kaikki kannattajat nyt tarkkaan. Millainen sarja Veikkausliiga olisi ilman tiettyjä pelaajia. Sellaisia kuin jo lopettaneet Jallu Heinikangas, Antti Pohja, Rami Hakampää ja Ilja Venäläinen tai nykyisinkin meitä ilahduttavat Tuomas Aho, Mathias Lindström, Antti Okkonen, Mikko Hyyrynen, Pänä Lehtonen ja tietenkin Räpy. Olisi varmasti vielä monia muitakin, mutta luonnollisesti omat silmäni näkevät parhaiten ne sankarit, jotka vaikuttavat täällä lounaisnurkalla. Varmasti jokaisella seuralla on omat sankarinsa, jotka ovat kovan työn ja halun kautta taistelleet itsensä kannattajien sydämmiin, vaikka he eivät olisikaan niitä kaikkein kauneimpia ja eleganteimpia taitoniekkoja joiden perässä ulkomaiset suurseurat juoksevat vaahto suupielissään.

Nämä tason mittarit ovat olennainen osa sitä identiteettiä mikä määrittää suomalaisen jalkapallon. Nämä pelaajat ovat niitä jotka omalla panoksellaan kasvattavat ne uudet sukupolvet ja opettavat seurojen ja liigan tavoille. Toisin kuin potkupallohöpöilijöiden jutuista voisi päätellä vaatii käsittämättömän määrän työtä, osaamista ja halua nousta Veikkausliigaan ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, että sarjan selkärankana on tämä kokeneiden liigajyrien joukko. Nämä pelurit ovat niitä, joiden kanssa pitää ensin pärjätä ennenkuin kannattaa edes haaveilla suuremmista ympyröistä.

Ulkomaalaispelaajia tulee ja menee ja heidän joukostaan nousee vain silloin tällöin Rafaeleja, Valluja ja Erejä eli pelaajia jotka todella myös antavat seuroilleen ja sarjalle jotakin. Omankylänpojat tai vakiintuneet seuraikonit ovat ne ankkurit joihin kannattajat osaavat samaistua. Ilman heitä sarja on vain kun saluunan ovet. Lähinnä tiellä kun pelureita ravaa sisään ja ulos.

Tälla kirjoituksella minä haluan kunniottaa kaikkia liigajyria ja seurojen omia sankareita. Kaikkia niitä kannattajien suosikkeja joita kiitokset ja kunniamaininnat liian usein kiertävät. Jalkapallo on peli jonka ytimessä on joukkue, mutta josta liian usein puhutaan sankarikulttien kautta. Yksikään sankari ei nouse ilman joukkuetta ja joukkueen ytimessä ovat liigajyrät.

KIITOS TUOMAS AHO! HYVÄ RÄPY!

 

Advertisement

Pennejä taivaasta

Urheilun tulevaisuudesta on puhuttu paljon viimeisen viiden vuoden aikana. On Valoa, HuMua, Olympiakomiteaa, Arhista, Kalea, MM-lippufarssia, KHL-Jokereita, Europuppelointia, Kabinettinousuja, Perumaleja, TamUja, Sumjaloita. Hallintopuolelta ei ole hyviä uutisia kuultu juuri lainkaan. Yksittäiset joukkueet ja urheilijat ovat välillä kuitenkin onnistuneet kaikesta järjestelmien ja järjestöjen vastustuksesta huolimatta.

Meillä on keskellä kylää valtava kuoppa. Se valtava kuoppa on meidän urheilumme menestyksen salaisuus. Jossain toisessa kylässä on ollut savupiippu, kolmannella ehkä joki ja neljännellä autokauppa. Ei sen niin väliä. Tarinan opetus on kuitenkin se, että joku on tehnyt rahaa jossakin ja sitten säälistä tai pönkittääkseen omaa asemaansa on jakanut sitä siihen, että lapset saavat leikkiä ja ne jotka eivät koskaan ole kasvaneet aikuiseksi saavat jonkun rehdin keinon hakata naapurikylän poikia, ettei tarvitse hoitaa sitä hommaa tanssilavan nurkalla. Tällä rakenteella on heitetty keppiä, hiihdetty vastatuuleen parta jäässä suossa ilman suksia ja potkittu palloa.

Seurauksena tästä rakenteesta on aiheutunut se, että urheilun ammattilaisten joukosta on jäänyt pois kaksi kriittistä spesialistiryhmää. Johtajat ja myyjät. Johtajat on otettu muualta ja Suomessa on korkeintaan kourallinen vain urheiluliiketoimintaan erikoistuneita johtajia. Myyjiä meillä ei taida olla lainkaan. Se että entistä peluria kutsutaan myyntipäälliköksi ei tee hänestä myyntipäällikköä. Perusongelma on, että urheilu on aina saanut rahansa ei ansainnut niitä oman toimintansa kautta. Nyt kun piippu ei tupruta, joki ei virtaa, kuoppa ei syvene. Jäljellä on vain Lotto, mutta ei Lotollakaan kaikkia ruokita, vaikka suomalaisella typeryydellä rahapelien suhteen ei tunnukkaan olevan rajoja.

Nyt on tullut aika ansaita ydintoiminnalla. Urheilussa on kaksi selkeää haaraa. Hyvinvointipalvelut ja urheiluviihde. Hyvinvointipalveluiden rahoitus muodostuu suoraan itse harrastajien välityksella ja urheiluviihteen tulot syntyvät välillisesti erityyppisten asiakasryhmien kautta. Pääasiassa katsojien ja yhteistyökumppaneiden. Näillä molemmilla ryhmillä on omat erilaiset tarpeenasa ja heille tulee myydä siten eri tuotteita eri argumenteilla. Nyt tuntuu, että suomalainen urheilu ei osaa myydä itseään kenellekkään, koska ei koskaan ennenkään ole tarvinnut. Toisaalta kärsitään myös siitä, että niin moni palvelu on itsestäänselvyys eivätkä ihmiset ymmärrä saamiensa palveluiden arvoa. Eivät ne hallit ja kentät elä pyhällä hengellä, vaikka jokunen vapaaehtoinen toimihenkilö vielä voi jostakin löytyäkin tekemään töitä pelkästä rakkaudesta lajiin.

Esimerkiksi jalkapalloseuran kaksi päätuotetta ovat harrastus junioreille ja edustusjoukkueen ottelutapahtumat. Helppoa vai mitä. Tästä huolimatta futisjunnut kiertävät aiheuttamassa myötähäpeaa sukulaisissaan myymällä keksejä ja vessapaperia, vaikka olisi ehdottomasti luonnollista, että juuri he myisivät edustuksen ottelulippuja ja kausikortteja.

Stadionit ovat Suomessa taakkoja kun muualla ne ovat tuotantovälineitä. Pääasia ei ole saada ihmisiä paikalle katsomaan peliä. Se on oheistuote. Pääasia on saada väkeä paikalle jotta heille voidaan luoda positiivinen kokemus, jonka yhteydessä heille voidaan myydä jotakin tuotteita välittömästi ja toisia tuotteita välillisesti mainonnan ja markkinoin kautta. Itsestäänselvää ja silti täysin mahdotonta.

Urheilun päätuote ei ole menestys, kuten usein väitetään. Urheilun päätuote on yhteisö. Katsojalla siihen yhteisöön kuuluminen ja yhteistyökumppanille mahdollisuus vaikuttaa siihen yhteisöön ja sitten myydä sille yhteisölle jotakin tai myydä sillä yhteisöllä jotakin.

Tästä syystä se, että urheilun rahoitus perustuu enimmäkseen siihen, että anotaan joltakin taholta rahaa enemmän tai vähemmän vastikeettomasti on pahin kehityksen jarru.

Urheilun pitää oppia kantamaan itse itsensä. Rehellisesti ja oikeudenmukaisesti. Oppia pyytämään toisaalla hintaa siitä kovasta ja laadukkaasta työstä jota tehdään massojen kanssa ja hinnoittelemaan ja myymään huipputuote siten, että se tavoittaa oikeat kohderyhmät. Jos urheilu jää makaamaan kerjuu rahoituksen varaan huippu-urheilu nykyisessä muodossaan tulee hiipumaan entisestään ja samalla harrasteurheilu kasvaa kasvamistaan tuottamatta kuitenkaan kovinkaan paljon huippuja ainakaan säännöllisesti.

USKOKAA TAI ÄLKÄÄ! HYVÄ RÄPY!

Kiitos Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre

Viime lauantaina (3.5.2014) pidettiin jo klassikoksi muodostuneen Who’s got the ball now? futisvisan tämän kauden finaali. Finaali sisältää normaalin visan lisäksi koko kauden palkintojen jaon ja extra paljon bissekysymyksiä. Tänä vuonna jaettiin muutama henkilökohtainenkin erityispalkinto ja olin otettu siitä, että kilpailun tuomaristo halusi palkita minut. Tästä syystä haluan kiittää omasta puolestani kilpailun järjestäjiä tällä kirjoituksellani.

Palkinnon jakoperusteeksi mainittiin ”Työ Varsinais-Suomalaisen jalkapallon hyväksi” mikä kuulostaa varsin komealta. Todellisuudessa kaikki kisan järjestäjiin ja tuomaristoon kuuluvat henkilöt ansaitsisivat ihan saman palkinnon ja ehkä juuri sikisi onkin niin hienoa saada tällainen tunnustus ihmisiltä, jotka tekevät ihan oikeasti samaa työtä. Vertaisilta saatu arvostus tuntuu aina koskettavalta. Ihan kuten olemme saaneet niin usein kuulla pelaajien ja valmentajien suusta heidän vastaanottaessaan nimenomaan kolleegoidensa äänestämiä palkintoja.

Todella moni muukin ansaitsisi työstään arvostusta ja palkintoja paljon useammin. Minut erottaa sadoista juniorivalmentajista, kannattajista ja futisromantikoista vain se, että minä pidän meteliä itsestäni ja sohlaan suuna päänä, joka sopassa. Todella moni toimija jalkapallon parissa ansaitsisi enemmän arvostusta kuin saavat. Tämä liittyy  ilmiöön johon olen juniorijalkapallon parissa törmännyt. Laji-ihmisten heikkoon omanarvontuntoon. Kun omaa tekemistä ei pidetä oikein minään niin ei kukaan muukaan osaa ja ymmärrä arvostaa. Huvittavaa tilanteesta tekee se, että lapsille kyllä muistetaan jakaa mitaleja, pystejä ja kunniakirjoja, mutta toimihenkilöt saavat itse tyytyä muutamaan selkääntapautukseen ja seuran tarjoamaan olueen saunaillassa.

Tilanne tulee kuitenkin jatkossa muuttumaan. Urheiluseurojen toiminta on suuressa murroksessa ja on täysin väistämätöntä, että urheilu-ja liikuntaharrastuksen toteuttaminen ja organisointi tulee muuttumaan täysin ammattimaiseksi. Tämä johtuu siitä miten täydellisesti toiminnan rahoituspohja ja ihmisten käyttäytyminen ja odotukset ovat muuttuneet. Nykyään seuroilta odotetaan valmiita ”tuotteita” joihin harrastajien ja heidän vanhempiensa ei tarvitse itse tuottaa sisältöä. Siinä missä ennen oli ihan luonnollista, että tehtiin talkoita ja vanhemmat hoisivat seuran ja joukkueiden pyörittämisen nykyään odotetaan, että seura tarjoaa kaiken ja vanhemmat maksavat suoraan rahalla. Nykyisella seurarakenteella tähän ei pystytä vastaamaan. Oman liemensä soppaan lisää se, että kunnat eivät enää tuota liikuntapalveluita lapsille ja nuorille peruskouluvetoisesti kuten ennen vaan hakevat ostopalveluita ulkopuolisilta. Käytännössä siis urheiluseuroilta. Nämä muutokset tulevat väistämättömästi johtamaan kokonaisen uuden teollisuudenalan syntymiseen terveyden, hyvinvoinnin ja liikunnan alalla. Tässä kehityksessä tulevat pärjäämään ne toimijat, seurat tai yritykset, jotka osaavat rakentaa toimintansa siten, että eri tahojen yhteistyön kautta toiminta pystytään muuttamaan täysin ammattilaisvetoiseksi.

Jollakin tavalla Who’s got the ball now? ja Pikku-Torre ovat yksi esimerkki siitä miten urheilu ja vaapaa-aikatuote tulee jatkossa verkostoitumaan. Tämä yhdistelmä ei toki mitenkään liity lapsiin ja nuoriin vaan nimenomaan huippu-urheiluun ja sen sitomiseen muiden tuotteiden yhteyteen. Silti pohjalla on vastaava rakenne, joka murtaa vanhaa sponsori-sponsoroitu kaavaa. Pikku-Torren ja futiskansan yhteistyö on varsin avointa ja kaikki osalliset tietävät mistä on kyse. Jokainen ymmärtää, että jälkipelit, vanhat knopit, olut ja pähkinät ovat parasta seuraa jalkapallolle. Yksinkin niitä voi toki harrastaa, mutta kun joukkoon lisää samanmielisen yhteisön niin hupi nousee taas uudelle asteelle. Pikku-Torre tarjoaa puitteet ja me osallistujat ymmärrämme käydä tiskillä tiheään tahtiin. Futisvisassa ei ole lavatanssien kaltaista ongelmaa, että asiakkaat nauttivat palvelusta, mutta juovat samalla vettä omasta pullosta. Toivottavsti jatkossa seurat ja ravintolat pystyvät löytämään toisensa entistä paremmin ja samankaltaisa konsepteja pystytään luomaan myös suorassa yhteistyössä seuran ja ravintolan välillä. Tämä kuitenkin vaatii hiukan työtä ja järjestelyjä. Pelkästään se ei riitä, että matsin jälkeen kuulutetaan jälkipelejä siellä ja siellä.

Haluan vilpittömästi kiittää saamastani tunnustuksesta ja toivon voivani jatkossakin osallistua Pikku-Torren mahtavaan Who’s got the ball now futisvisaan. Odotan jo innolla ensi kautta ja toivon pääseväni paikalle hiukan useammin kuin tällä kaudella.

Loppuun vielä pakko palauttaa Maukalle palvelus: Pikku-Torre ei ole maksanut tästä mainoksesta mitää.

Hyvä Räpy! Forza Torre Calcio!