Räpymiehen harharetki

Jos olisin lätkäpää tai kendojanari olisin raivoissani, mutta koska en ole olen vain surullinen ja pettynyt. Suomen kiistattoman ykköslajin johtajat ovat päättäneet valita pelkuruuden tien ja koittavat tehdä kilpaurheilutuotetta vailla rohkeutta ja riskejä. Olisi ihan hyväksyttävää, jos kysessä olisi jokin yksittäinen harha-askel, mutta siitä ei ole kyse. Kyse on pitkästä ketjusta typeriä päätöksiä ja vielä päätöksiäkin typerämpiä selityksia. SM-Liigan sulkeminen, säälipleijarit, järjettömät pelimäärät, EHT, tuomaritoiminta, tammitasaukset, KHL, lippufarssi, väkivalta, Jokerit, Valko-Venäjä, tyhjennysmyynnit ja sitten viimeisenä Liigan täydentämien. Voi olla, että lätkäkansan keskuudessa nämä kaikki asiat ymmärretään ja on vahva konsensus siitä, että homma on hanskassa. Ulkopuolisen silmin näyttää kuitenkin siltä, että jääkiekko on paskaa, joka ei enää edes näytä konvehdilta.

Itse olin lätkäpää henkeen ja vereen. Jääkiekko on ainoa peli jota olen harrastanut joukkueessa pitkään nuorena. Seurasin NHL pelejä ja keräsin kiekkokortteja 90-luvun alussa innokkaasti. Totuus kuitenkin on, että jo silloin aloin näkemään lajin rappeutumisen ja kiinnostukseni jääkiekkoa kohtaa laimeni laimenemistaan. Lajin kova ydin rapautui. 80-90 vaihteessa SM-liigan kiistaton vahvuus oli urheilullinen taso. Hallit olivat kämäsiä, mainokset vaatimattomia, mutta miehet täyttä rautaa. Kun Teemu Selänne lähti NHL kentille hän oli liigassa huippupelaaja, mutta ei mikään täysin suvereeni yli-ihminen ja kaikki tietävät mihin hän pystyi heti ensimmäisellä kaudellaan taalaliigassa. Kun Mikael Granlund lähti liigasta hän oli jo teininä täysin suvereeni yksilö kotimaiseen sarjaan ja NHL kentillä hän ei mahtunut edes joukkueeseen. Tuon verran on tapahtunut yksilötaidon pudotusta 20 vuodessa.

Miksi minua sitten kiinnostaa koko juttu. Suomalaiskansalliseen tyyliinhän minun pitäisi tanssia voitontanssia kun oman suosikkilajini suurin kilpailija potkii itseään perseelle. Minä en tunne minkäänlaista vahingoniloa tai näe tässä minkäänlaista hyötyä jalkapallolle. Minua päivastoin pelottaa ja harmittaa. Jääkiekko on Suomen ainoa oikea ammattilaislaji ja jääkiekon piirissä pitäisi olla paras urheilujohtamisosaaminen, jota Suomesta löytyy. Kaikille jotka nyt pahoittivat tästä kommentista mielensä tiedoksi, että Veikkauksen, valtion ja kuntien rahoilla urheileminen ei ole ammattilaisurheilua, vaikka siitä saisikin palkkaa. Ammattilaisurheilulta vaaditaan se, että laji, sarja, seurat ja yksittäiset toimijat pystyvät tuottamaan oikeasti itse tuloja. Pystytään myymään pääsylippuja, oheistuotteita, tv-sopimuksia ja solmimaan yhteistyökumppanuuksia, jotka eivät ole toiselle osapuolelle almuja ja toiselle pelkkää hyväntekeväisyyttä vaan molemmille perustellun kannattavia. Tässä valossa jääkiekon esimerkki antaa kammottavan kuvan Suomen urheilujohtamisosaamisesta ja siksi olen surullinen ja peloissani enkä lainkaan vahingoniloinen.

Jääkiekko on suomalaisen ammattilaisurheilun johtotähti ja suunnanäyttäjä. Jääkiekon tekemisiä seurataan hyvin tarkkaan muissakin lajeissa. Jääkiekon yhteiskuntasuhteilla ja taloudellisilla saavutuksilla on suuri merkitys siihen miten ammattilaisurheiluun suhtaudutaan politiikan ja talouden piirissä. Näistä lähtökohdista jääkikkoperheen toiminta näyttää kamalalta. Jo nyt puhutaan usein siitä miten on mahdotonta saada vaikkapa Veikkausliiga talloudellisesti kannattavaksi kun siihen ei pystytä jääkiekossakaan. Monen mielestä on syytä olettaa, että suomalainen yhteiskunta ei pysty kantamaan ammattilaissarjaa kun edes jääkiekko ei siinä onnistu. Jääkiekon esimerkki jossa päätöksentekoa leimaa pelkuruus, suljetut piirit ja taloudellisen hyödyn tavoittelu antaa sen kuvan, ettei ammattilaisurheilu edes ole tavoittelemisen arvoinen asia. Liikunnalla ja kuntourheilulla onkin Suomessa aivan toisenlainen maine kuin ammattilaisurheilulla eikä jääkiekon toimintamallit ainakaan liennytä vastakkainasettelua.

Toivottavasti muissa lajeissa ymmärettään katsoa kriittisin silmin jääkiekon toimintaa ja ymmäretään ottaa etäisyytta näihin toimintatapoihin. Toivottavasti muissa lajeissa nähdään, että tie menestykseen on rohkeuden, avoimuuden ja kilpaurheilun tie ja vasta näiden peruspilareiden päälle lähdetään rakantamaan taloudelliset olosuhteet kestävästi ja pitkäjänteisesti.

Kaikki sympatiani on kuitenkin niiden aitojen urheiluihmisten puolella joiden tiedän tekevän jääkiekon parissa päivittäistasolla pyyteetöntä työtä vain ja ainostaan kilpaurheilullisista lähtökohdistä. Heitä jääkiekkojohtajat ovat eniten loukanneet.

Advertisement