Henkilöprostituutio on jalkapallon pahanlaatuinen kasvain

Glooryhuntteri,tuulihattu,tuulari,mieshuora eli henkilöprostituoitu. Urheilukannattaja, joka on myynyt sielunsa ja ruuminsa jollekkin kaukaiselle brändille ja kokee, usein täysin vilpittömästi, olevasa osa brändin yhteisöä. Tämä ilmiö koetaan usein paikallisuuden vastakohdaksi. Monet ovat suorastaan raivoissaan tällaisesta käytöksestä ja kokevat sen nakertavan paikallisen urheilun pohjaa kohtuuttomasti. Toiset taas, lähinnä itse henkilöprostituioidut, kokevat syys-seuraussuhteen juuri päivastaiseksi eli paikallisen toiminnan heikko taso ja epäkiinnostavuus ajavat kannattamaan kansainvälisiä megakorporaatioita. Kolmannet pysyvät fiksusti erossa koko keskustelusta ja antavat kaikkien kannattajien kukkia.

Oma kantani aiheeseen on kulkenut mielenkiintoisen polun. Ensimmäinen symppaamani joukkue on ollut Italian maajoukkue ja se nyt on henkilöprostituutiota, jos mikä. Seuratasolla olen ajautunut nykyiseen tilaani pienen Piffenin toimihenkilönä ja vähän isomman Tepsin julkikannattajana ihan rehellisesti Nelosen Mestareidenliigalähetyksien kautta. Tiedän että monilla polku kulkee toiseen suuntaan. Oman tai lapsen harrastuksen kautta alkaa katsoa ensin paikallista futista ja ajautuu sitten kovemman futiksen käyttäjäksi ja lopulta kun annokset ovat kasvaneet ei pysty nauttimaan enää muusta kuin absoluuttisesta huippufutiksesta. Omalta sohvalta HooDeenä tietysti.

Silti herää kysymys: Mikä absoluuttisen huipun määrittää? Ja ovatko henkilöprostituioidut sittenkin vain kansaivälisen seksisirkuksen uhreja?

Meistä jokainen on varmasti kuullut tulkinnan siitä miten vaarallista on lapsille nähdä pornoa. Lapselle syntyy väärä käsitys seksistä ja suhde oikeaan todelliseen seksiin muuttuu kieroutuneeksi. Mitä jos tämä sama tapahtuu myöskin henkilöprostituoiduille. Mestareidenliigan finaalista voi saada täysin väärän kuvan siitä mitä jalkapallo oikeasti on. Jokainen joka on tarpeeksi perehtynyt jalkapalloon ymmärtää, että joukkueiden ja pelaajien taipaleelle mahtuu hyvin monenlaisia pelejä. Ei jokaiseen matsiin sytytä samalla tavalla. Sää, vuodenaika, sarjasijoitus, otteluruuhkat, loukkaantumiset ja muutkin syyt heittelevät pelien tasoa hurjasti. Jos alkaa arvottaa kaiken futiksessa absoluuttisen huipun mukaan suurin osa peleistä muuttuukin yhtäkkiä melkoisen keskinkerteisiksi. Silloin nousevat esiin muut seikat.

Kun olin aloittamassa taivaltani henkilöprostituoidusta lutuuri-lasseksi, suosittu keskustelunaihe oli, kumpi on parempaa futista maajoukkueiden lopputurnaukset vai mestareiden liiga. Moni pitää lopputurnauksista. Ne ovat helppoja, nopeita ja dramaattisia. Sankareita syntyy ja kuolee ja on helppo luoda tyhjästä symppauksen kohteita. Kukapa ei muistaisi Carlos Valderramaa tai Alexi Lalasta lopputurnauksista, vaikka käsitystä heidän seurajoukkueurasta ei olisikaan. Sarjajalkapallon seuraaminen onkin sitten paljon kikkisempää hommaa. Pelejä on valtavasti ja tarinat syntyvät toisinaan todella pitkien polkujen kautta. On hyvin vaikeaa, jos ei mahdotonta, nauttia kolmosdivarimatsin katsomisesta ilman henkilökohtaista sidettä. Tässä rakenteessa saattaa olla koko ongelman avain. Kolmosdivarimatsi on kuitenkin lähempänä jalkapallon henkistä ydintä kuin lopputurnaukset, vaikka viihteen näkökulmasta asetelma on päinvastainen.

Asiassa on mielestäni kaksi selkeää avaintekijää: helppous ja erityislaatuisuus. Jos haluaa nauttia oman seuransa elämästä mahdollisimman läheisesti, se on paradoksaalisesti helpompaa jos kannattaa jotakin suurta kansainvälistä urheilubrändiä. Kaikesta kerrotaan. Uutiskirjeitä, videoklippejä ja vaikka mitä muutakin tietoa on saatavana niin paljon kuin jaksaa kaivaa. Omasta paikallisesta seurasta usein joutuu pienellä salapoliisityöllä etsimään tärkeimmätkin uutiset. Suurempi ero on kuitenkin tarinoiden rakentamsessa. Suurten sarjojen suurien joukkueiden kaikki draamaelementit pureskellaan valmiiksi ja analysoidaan kymmenien eri medioiden ja toimittajien toimesta. Henkilöprostituoidun ei tarvitse kuin nauttia kyydeistä. Toinen vaihtoehto on, että ei edes halua tietää vaan haluaa vain huippukokemuksen pari kertaa vuodessa. Silloin on ihan eri juttu matkustaa ulkomaille katsomaan suurelle stadionille jotakin huippuottelua kuin ajaa fillarilla kahden kilometrin päähän katsomaan kolmosta. Kumpaakin avaintekijää kuitenkin yhdistää yksi olennainen seikka kyse on ulkojalkapalloilullisista asioista.

Siksi olenkin itse tullut siihen lopputulokseen, että koko vastakkainasettelu on turhaa. Tärkeintä on, että itse tietää mistä hommassa on kyse. Omalla esimerkillä voi vaikuttaa kaikkein eniten. Ne jotka rakastavat oman kylän seuraansa ovat aivan yhtä oikeassa kuin ne jotka kannattavat FC Real Parsapool Unitedia, kunhan tietävät itse mistä rakkaus syntyy. Kunhan kyse on itse jalkapallosta eikä kiiltokuvakaupasta. Tämä on ainoa asia joka puolesta itse saarnaan. Ytimessä pitää olla itse peli. Se mitä kentällä tapahtuu. Tuntuu melkoisen hullulta kun Suomessa takerrutaan futiksen markkinoinnissa pelin ulkopuolisiin himmeleihin ja tunnutaan unohtavan, että itse tuote on niin monissa liemissä testattu ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Päinvastoin annetaan pelin hoitaa puhuminen siihen on rakastunut jo miljardit ihmiset ei ole mitään syytä miksi siihen ei rakastuisi myös Suomi.

Advertisement

Jonkun toisen ongelma

Olen ollut Suomalaisen jalkapallon kokijana ja tekijänä nyt noin kymmenisen vuotta. Olen jatkuvasti pyrkinyt tekemään enemmän ja enemmän. Olen kouluttanut itseäni niin paljon kuin mahdollista sekä erilaisissa koulutuksissa että itseopiskelemalla. Olen vetänyt treenejä, istunut kokouksissa, lukenut, kirjoittanut, katsonut pelejä ja puhunut ihmisten kanssa.

Mitä on jäänyt käteen?

Ihan ensimmäisenä on pakko sanoa, että jokaisella suomalaisella futisniilolla on käsitys siitä mikä on pielessä ja valtaosalla on jonkinlainen ratkaisu mielessään. Tämä tulee selville hyvin nopeasti kun ihmisten kanssa juttelee. Meillä on myös huikea määrä tekijöitä, jotka selkänahastaan painavat pitkää päivää puhtaasta rakkaudesta lajiin. Se on fantastista.

Miksi kehitys silti junnaa paikallaan ja verrattuna jalkapallon globaaliin kehitykseen menemme oikeastaan takapakkia?

Siksi että jokainen ratkaisu on Jonkun Toisen Ongelma. Aivan liian harvan olen kuullut sanova, että omassa tekemisessä olisi terästettävää tai jos onkin sanottu on perään yleensä tullut, mutta se johtuu siitä, että jotakin tukea tai olosuhteita on jäänyt saamatta joltakn.

Toinen suuri ongelma on, nimiä mainitsematta, Mursun syndrooma. Tämä ilmiö esiintyy hyvin usein erilaisten keskeisten toimijoiden kohdalla. Kiteytettynä se tarkoittaa sitä, että jos joku on joskus saavuttanut jotakin suurta tai tehnyt jotakin mikä on vienyt valtavasti lajia eteenpäin häntä ei saa kritisoida mistään ikinä. Gert Remmel kiteytti asian hienosti: Suomalaisessa futiksessa on tärkeämpää kuka sanoo kuin mitä sanotaan. Tuon toteamuksen paikkansapitävyyden olen saanut todistaa toistuvasti.

Tähän samaan syndroomaan liittyy myös herkkähipiäisyys, joka on vielä paljon suurempi ongelma. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos joku tekee jotakin vapaaehtoisesti tai hyvin pienellä korvauksella häntä ei saa kritisoida tai opastaa, koska se on liikaa vaadittu vapaaehtoispohjalta tai ”tällä korvauksella”. Tällaiset asiat eivät tietenkään ole suuren suuria silloin, jos kyse on yksittäistapauksista. Tilanne muuttuu totaaliseksi umpisolmuksi kun 80% toimijoista kuuluu näiden ongelmien piiriin.

Jos joku väittää, että on liian kiire siivota, ei voi olla kovin kova kiire. Jokainen ymmärtää ainakin teoriassa, että sotku ja epäjärjesty hidastaa kaikkea tekemistä eli todellisessa kiiressä ensimmäinen korjattava asia on siisteys ja järjestys. Tismalleen sama koskee seuratoiminnan järjestämistä. Monesti olen kuullut, että seuroilla ei ole aikaa ja rahaa organisoida toimintaansa ammattimaisesti.

Tämä on ihan täyttä paskaa.

Se tarkoittaa päivastoin sitä, että seuroilla on aivan liikaa aikaa ja rahaa, jos kerran sitä riittää hukattavaksi toimimattomiin hallintohimmeleihin ja päättömään edestakaisin ryntäilyyn kun hommia ei ole organisoitu huolella. Aikaa ja rahaa kuluu täysin hukkaan kun seurojen ja joukkuieden toiminta joudutaan keksimään uudestaan joka vuosi. Tulee mieleeni sanonta johon törmäsin Kauhea murhamies Lalli näytelmässä : Niin kiire kerjuuseen ettei ehdi joka talossa käydä.

Niin kauan kun kaikki odottavat peukalo perseessä, että joku tulee ja ratkoo kaikki ongelmat mitään ei tule tapahtumaan. Vaaditaan kollektiivista heräämistä siihen todellisuuteen, että tekemällä kaikki niin kuin aina ennenkin on tehty ei tulla ikinä kehittymään tästä missä nyt ollaan.

Muutokseen vaaditaan se, että samalla vimmalla, jolla jokainen uusi idea osataan ampua alas toimimattomana alle viidessä sekunnissa, ryhdytään kritisoimaan omaa tekemistä. Luovutaan itse kompromisseista ja vasta sen jälkeen kun oma toiminta on viimeisen päälle kunnossa aletaan itkeä muiden tekemisistä.

Kaikkien, oli kyse yksilöstä tai organisaatiosta, tulee altistaa itsensä tälle tarkastelulle ja uskallettava katsoa totuutta, vaikka se olisi miten ruma. Jos jakainen suomalainen futistoimija tekee tämän otamme sillä hetkellä valtavan asekeleen eteenpäin.

Mitään muuta ei vaadita kuin uskallusta.

HYVÄ RÄPY!

Palloliiton viesti ja viestintä

Kirjoitin aikaisemmin avoimen kirjeen Palloliiton puheenjohtajalle Pertti Alajalle. https://rapymies.wordpress.com/2014/02/20/avoin-kirje-pertti-alajalle/ Kirje julkaistiin Turun Sanomissa 28.2.
Palloliiton viestintäpäällikkö Sami Terävä vastasi kirjeeseen 6.3. Turun Sanomissa näin: http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/603666/Palloliitto+haluaa+eroon+vain+hairikoista

Arvoisa viestintäpäällikkö Sami Terävä. Olette selvästikin erinomaisesti omaksunut viestinnässä vaadittavan itseilmaisukyvyn ja kirjoituksessasi käytetään lähes virheettömästi internetin keskustelupalstoilta tuttuja tekniikoita. Aloitat napakasti vääristelemällä minun alkuperäistä viestiäni, koska eihän kukaan jaksa tarkistaa mitä minä olen oikeasti kirjoittanut. Tämän lisäksi vaivaudutte kirjoittamaan vastineen sanomalehteen, mutta ette vastanneet minulle henkilökohtaisesti mitään. Tämän jälkeen tartutte tukevasti minun kirjoituksessani ilmenneeseen muotovirheeseen, jolla viimeistään saatte minut vaikuttamaan kyvyttömältä ymmärtämään käsittelemääni aihetta riittävän syvällisesti. Tämän jälkeen ryhdytte kuvailemaan miten asiat virallisen totuuden mukaan ovat.

Voisitteko olla ystävällinen ja lukea kirjoitukseni uudelleen? Toisin kuin annatte ymmärtää kirjoitukseni keskeisin viesti oli toive paremmasta yhteistyöstä kannattajien, seurojen ja palloliiton välillä. Toivoin, että eri osapuolien julkinen mustamaalaaminen lopetetaan ja voimavarat suunnataan parempaan tapahtumajärjestämiseen. Minä toivon yhteistyötä ja minulle vastataan kertomalla, että en ymmärrä ja olen väärässä. Olen todella pettynyt. Minä teen päivittäin toitä suomalaisen jalkapallon edistämiseksi. Monessa eri roolissa. Minä toivon suomalaiselle jalkapallolle pelkkää hyvää. Tästä huolimatta minun huoleeni heikosta yhteistyöstä suhtaudutaan ylimielisesti ja vähätellen. Teitä ei tunnu huolettavan lainkaan se, että miten minä tähän teidän mielestänne väärään käsitykseen olen päätynyt. Teistä on tärkeämpää vääristellä viestiäni kuin miettiä miksi olen viestin lähettänyt. Tämä kuvastaa kutakuinkin täydellisesti ongelman vakavuutta. Kaikki tilastot osoittavat, että suomalaisessa jalkapallotapahtumassa on merkittävästi suurempi riski olla valtavasti tyhjiä penkkejä kuin häiriköintiä. Silti kaikesta faktatiedosta huolimatta tämä minimaalinen häriökäyttätymisen määrää on palloliitolle suurempi huoli kuin seurojen surkeat katsojamäärät. Syy tähän on yksinkertainen. Toisten syyttäminen on helppoa, mutta oikeiden ongelmien ratkominen on vaikeaa. Käytätte esimerkkinä kansainvälisiä kokemuksia häiriköinnistä. Esimerkki on surkea. Luonnollisestikin tarvitaan kovempia keinoja kun puhutaan tuhansista ja kymmenista tuhansista ihmsistä. Kun taas puhutaan suomalaisista katsojamassoista ovat tällaiset metodit härskiä liioittelua ja suorastaan ajattelematonta pelon lietsontaa. Uskallan väittää, että palloliiton, tiedotusvälineiden ja poliisin ylimitoitetulla häirikköpelottelulla on karkoitettu enemmän tavallisia katsojia kuin kaikella häiriköinnillä yhteensä.

Minä en missään nimessä halua kenenkään kokevan vaaraa tai edes turvattomuutta jalkapallokatsomossa. Minä näen kuitenkin tienä tämän tavoitteen saavuttamiseen yhteistyön, kouluttamisen ja paremman tapahtumanjärjestämisosaamisen. Kaikella sillä ajalla ja energialla, joka on käytetty huligaaniparanoijan lietsomiseen olisi voitu suomalaisia jalkapallotapahtumia parantaa merkittävästi. Ihan samoin te, Sami Tervävä, olisitte voineet käyttää aikanne johonkin rakentavampaan kuin minun ja viestini vähättelyyn.

Räpymiehen harharetki

Jos olisin lätkäpää tai kendojanari olisin raivoissani, mutta koska en ole olen vain surullinen ja pettynyt. Suomen kiistattoman ykköslajin johtajat ovat päättäneet valita pelkuruuden tien ja koittavat tehdä kilpaurheilutuotetta vailla rohkeutta ja riskejä. Olisi ihan hyväksyttävää, jos kysessä olisi jokin yksittäinen harha-askel, mutta siitä ei ole kyse. Kyse on pitkästä ketjusta typeriä päätöksiä ja vielä päätöksiäkin typerämpiä selityksia. SM-Liigan sulkeminen, säälipleijarit, järjettömät pelimäärät, EHT, tuomaritoiminta, tammitasaukset, KHL, lippufarssi, väkivalta, Jokerit, Valko-Venäjä, tyhjennysmyynnit ja sitten viimeisenä Liigan täydentämien. Voi olla, että lätkäkansan keskuudessa nämä kaikki asiat ymmärretään ja on vahva konsensus siitä, että homma on hanskassa. Ulkopuolisen silmin näyttää kuitenkin siltä, että jääkiekko on paskaa, joka ei enää edes näytä konvehdilta.

Itse olin lätkäpää henkeen ja vereen. Jääkiekko on ainoa peli jota olen harrastanut joukkueessa pitkään nuorena. Seurasin NHL pelejä ja keräsin kiekkokortteja 90-luvun alussa innokkaasti. Totuus kuitenkin on, että jo silloin aloin näkemään lajin rappeutumisen ja kiinnostukseni jääkiekkoa kohtaa laimeni laimenemistaan. Lajin kova ydin rapautui. 80-90 vaihteessa SM-liigan kiistaton vahvuus oli urheilullinen taso. Hallit olivat kämäsiä, mainokset vaatimattomia, mutta miehet täyttä rautaa. Kun Teemu Selänne lähti NHL kentille hän oli liigassa huippupelaaja, mutta ei mikään täysin suvereeni yli-ihminen ja kaikki tietävät mihin hän pystyi heti ensimmäisellä kaudellaan taalaliigassa. Kun Mikael Granlund lähti liigasta hän oli jo teininä täysin suvereeni yksilö kotimaiseen sarjaan ja NHL kentillä hän ei mahtunut edes joukkueeseen. Tuon verran on tapahtunut yksilötaidon pudotusta 20 vuodessa.

Miksi minua sitten kiinnostaa koko juttu. Suomalaiskansalliseen tyyliinhän minun pitäisi tanssia voitontanssia kun oman suosikkilajini suurin kilpailija potkii itseään perseelle. Minä en tunne minkäänlaista vahingoniloa tai näe tässä minkäänlaista hyötyä jalkapallolle. Minua päivastoin pelottaa ja harmittaa. Jääkiekko on Suomen ainoa oikea ammattilaislaji ja jääkiekon piirissä pitäisi olla paras urheilujohtamisosaaminen, jota Suomesta löytyy. Kaikille jotka nyt pahoittivat tästä kommentista mielensä tiedoksi, että Veikkauksen, valtion ja kuntien rahoilla urheileminen ei ole ammattilaisurheilua, vaikka siitä saisikin palkkaa. Ammattilaisurheilulta vaaditaan se, että laji, sarja, seurat ja yksittäiset toimijat pystyvät tuottamaan oikeasti itse tuloja. Pystytään myymään pääsylippuja, oheistuotteita, tv-sopimuksia ja solmimaan yhteistyökumppanuuksia, jotka eivät ole toiselle osapuolelle almuja ja toiselle pelkkää hyväntekeväisyyttä vaan molemmille perustellun kannattavia. Tässä valossa jääkiekon esimerkki antaa kammottavan kuvan Suomen urheilujohtamisosaamisesta ja siksi olen surullinen ja peloissani enkä lainkaan vahingoniloinen.

Jääkiekko on suomalaisen ammattilaisurheilun johtotähti ja suunnanäyttäjä. Jääkiekon tekemisiä seurataan hyvin tarkkaan muissakin lajeissa. Jääkiekon yhteiskuntasuhteilla ja taloudellisilla saavutuksilla on suuri merkitys siihen miten ammattilaisurheiluun suhtaudutaan politiikan ja talouden piirissä. Näistä lähtökohdista jääkikkoperheen toiminta näyttää kamalalta. Jo nyt puhutaan usein siitä miten on mahdotonta saada vaikkapa Veikkausliiga talloudellisesti kannattavaksi kun siihen ei pystytä jääkiekossakaan. Monen mielestä on syytä olettaa, että suomalainen yhteiskunta ei pysty kantamaan ammattilaissarjaa kun edes jääkiekko ei siinä onnistu. Jääkiekon esimerkki jossa päätöksentekoa leimaa pelkuruus, suljetut piirit ja taloudellisen hyödyn tavoittelu antaa sen kuvan, ettei ammattilaisurheilu edes ole tavoittelemisen arvoinen asia. Liikunnalla ja kuntourheilulla onkin Suomessa aivan toisenlainen maine kuin ammattilaisurheilulla eikä jääkiekon toimintamallit ainakaan liennytä vastakkainasettelua.

Toivottavasti muissa lajeissa ymmärettään katsoa kriittisin silmin jääkiekon toimintaa ja ymmäretään ottaa etäisyytta näihin toimintatapoihin. Toivottavasti muissa lajeissa nähdään, että tie menestykseen on rohkeuden, avoimuuden ja kilpaurheilun tie ja vasta näiden peruspilareiden päälle lähdetään rakantamaan taloudelliset olosuhteet kestävästi ja pitkäjänteisesti.

Kaikki sympatiani on kuitenkin niiden aitojen urheiluihmisten puolella joiden tiedän tekevän jääkiekon parissa päivittäistasolla pyyteetöntä työtä vain ja ainostaan kilpaurheilullisista lähtökohdistä. Heitä jääkiekkojohtajat ovat eniten loukanneet.