Month: joulukuu 2013

Järkevä kannattaminen on tyhmää

On asioita joista ei yleensä firman pikkujouluissa paljon puhuta. Ne ovat uskonto, politiikka ja oma suosikkifutisjengi Suomessa . Syykin on sama: nuo kaikki ovat niin henkilökohtaisia asioita, että niistä ei voi puhua kovinkaan analyyttisesti ja pelko leimaantua joksikin pitää suut usein supussa. Toinen syy on se, että näissä kysymyksissä on hyvin vaikea määrittää oikeaa tai väärää. Jokainen kuitenkin valitsee uskonnon, poliittisen puolueen ja suosikkijenginsä oman makunsa ja samaistumisensa mukaan.

Tästä huolimatta kuulee jatkuvasti, kuinka milloin kukakin valopää puhuu siitä, että menestys tuo kannattajia. Ei tuo. Menestys tuo henkilöprostituoituja ja se voi tuoda myyntiä tai hetkellisen piikin katsojalukuihin, mutta ei sen varaan voi identiteettiä rakentaa. Kenen mielestä on fiksua valita uskonto tai poliittinen puolue sen mukaan mikä on suosituin? En nyt lähde väittämään etteikö joku niin tekisi, mutta onhan se ajatuksena ihan yhtä typerä kuin se, että joku alkaa pitämään Cheekiä parhaana muusikkona vain sen takia, että hän sattuu myymään eniten levyjä.

On jotenkin hullua, että tilanne on toinen kun puhutaan kansainvälisestä huippufutiksesta. Moni suomalainenkin kulkee ylpeästi ruoto suorana mainostaen jotakin kansaivälistä suuryritystä. Tottakai on pakko myöntää, että suurimmat seurat ovat onnistuneet brändäyksessä hyvin. Sen näkee siinä, että lähes kaikkien mielestä on ihan oke kulkea FC Parsaloonan pipossa, vaikka onkin nähnyt yhden joukkueen pelin kuluneen vuoden aikana, eikä edes tajua markkinoivansa samalla katalonialaista kansallistunnetta. Ihan yhtä oke on heittää asiantuntemuksella potkupallomantraa kun näkee jonkun kulkevan Veikkausliigaseuran huivi kaulassa. Näiden asetelmien ja mielikuvien muuttaminen on suomalaisten seurojen, Veikkausliigan ja Palloliiton suurin haaste. Eikä asetelman muuttamiseen auta lainkaan se, että kyseisten instituutioiden toimihenkilöt kulkevat ympäri tiedotusvälineitä hokemassa lopputurnaushöpinöitä ja harhaisia toiveita Mestareidenliigan lohkovaiheesta.

Perustavanlaatuinen ongelma tässä asiassa on se, että seurat, Palloliitto ja Veikkausliiga luulevat, että he saavat valita kannattajansa. Suurin osa futiksen vähäisestä markkinoinnista on heikosti suunnattua ja usein sillä tavoitellaa liian epämääräistä joukkoa. Juhlapuheiden ja arkipäivän toimen perusteella maksukykyiset perheelliset kannattajat ovat johtajien unelmissa ykköskohteena. Tämän asiakasryhmän ongelma on se, että juuri tämä porukka vaatii olosuhteita joita jalkapallolla ei ole tarjota. Lajipäättäjien tulisikin tehdä kunnollinen markkinatutkimus ja kohdistaa markkinointiresurssit sen mukaan. Kannattajat nimittäin määrittävät joukkueen eikä päivastoin.

Sanojeni vakuudeksi otan Aleksi Valavuoren. Hän on tehnyt kaiken käytännössä täysin päivastoin kuin suomalaisen urheilujohtamisen rautaiset ammattilaiset. Hän on purrut kättä joka ruokkii. Hän on kulkenut ympäri kyliä sanomassa mielipiteitä asioista joihin hän ei pysty vaikuttamaan. Hän ei ole tajunnut omaa parastaan, eikä kumartanut kuvia tai nimiä. Hän on sanonut ääneen unelmoivansa ja mikä pahinta ottanut riskejä unelmiensa toteuttamiseksi. Hän on vastannut kun kysytään ja kaikesta tästä huolimatta hän on pystynyt tekemään valtavasti asioita joista vielä ennen häntä oli täysin varma tieto, että ne ovat mahdottomia. En epäile hetkeäkään etteikö häntä pidetä kabineteissa ärsyttävänä nousukkaana ja moni varmasti odottaa pääsevänsä nauramaan hänen epäonnistumiselleen.

Mikä sitten on hänen salaisuutensa ja eronsa muihin? Hän elää tässä ajassa. Hän tarjoaa kannattajille sitä mitä he haluavat, eikä yritä päättää kannattajien puolesta. Hän uskaltaa otta riskejä ja eläytyy tekemiseen. Tärkein ero on kuitenkin se, että hän tuntee kohderyhmänsä paljon paremmin kuin vanhanliiton pomot. Valavuori tekee kaiken siten, että hän kutsuu kaikki mukaan kokemaan jotakin ainutkertaista. Kun taas muut urheilujohtajat keskittyvät karsimaan pois väärinkannattajia ja toitottamaan mahdollisia esteitä ja riskejä ympäri tiedotusvälineitä.

Toivonkin tässä, että futispomot ymmärtävät katsoa maailmaa hieman toisesta vinkkelistä ja tajuavat, että menestyksen sijaan jalkapallon päätuote on yhteenkuuluvuuden tunne. Se tunne ja kokemus kuulua johonkin ja kokea niin voitot kuin pettymyksetkin omien värilasiensa läpi. On tajuttava, että nykyinen tapa puuttua ja rajoittaa tunteenpurkauksia niin kentällä kuin katsomossakin sotii kaikkea sitä vastaan miksi ihmiset peleihin tulevat. On sanomattakin selvää, että ylilyönteihin tulee puuttua, mutta nykyinen neuroottinen hyssyttelylinja tulee näivettämään orastavan kannattajakulttuurin alkuunsa. Jotta jalkapallokulttuuri voi nousta Suomessa kansainväliselle tasolle on annettava kaikkien kukkien kukkia. Ensin on panostettava määrään. Määrän kautta tulee tunnelma ja lopulta tunnelman kautta tulot. Sitten kun tuo pyörä pyörii voidaan joskus saada aikaan tuloksiakin. Tämä ketju ei toimi, jos sitä yritetään toteuttaa jossakin muussa järjestyksessä.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ BISONS! KUOLEMA MONOPOLEILLE!

Advertisement

Setien selitykset

Kommentti Turun Sanomien (8.12.2013) juniorijalkapallo artikkeliin: Potkaise se pallo katsomoon.

Pargas on paras!

Sunnutaina 8. joulukuuta oli Turun Sanomissa poikkeuksellisesti sivun juttu suomalaisesta juniorijalkapallosta. Artikkelissa ääneen pääsivät hollantilainen Theo de Jong ja suomalaiset Rovaniemen Palloseuran päävalmentaja Juha Malinen ja TPS Juniorijalkapallon valmennuspäällikkö Tommi Pikkarainen. de Jong keskittyi vertailemaan Hollannin ja Suomen jalkapallokulttuurin eroja ja hänen osuudessaan ei ollut mitään kummallista tai yllättävää. Suomalainen ammattimieskaksikko olikin sitten suomalaisen valmentamisen omimmalla vahvuusalueella eli he listasivat ongelmia.

Pääosiltaan toki kaikki mitä herrat Malinen ja Pikkarainen sanoivat on totta. Lukuunottamatta Malisen mukahauskaa provokaatiota peruskoulusta ja älykkyydestä. Heitto  tuli sinänsä hauskaan saumaan, että edellisen viikon Urheilusanomissa (#49) Hoffenheimin akatemian koulukordinaattori Henrik Westerberg kertoo siitä miten kykyjenetsinnän painotuksessa ollaan ryhdytty arvostamaan älykkyyttä entistä enemmän. Älykkyys auttaa pelaajaa ottamaan vastaan valmennusta, tekemään nopeita päätöksiä ja ymmärtämään jalkapallon monimutkaisia syy-/seuraussuhteita. Toisaalta Suomessa Malisen havainto pitää osittain paikkansa. Monille futishuipuilemme on älykkyyden ja koulutuksen takia hyvin matala kynnys valita jokin muu ura kuin jalkapallo, mutta se ei ole suomalaisen juniorivalmennuksen ongelma. Korkean…

View original post 553 more words

Päävastustaja

Urheilu on siitä hienoa hommaa, että tässä tasa-arvon ja tasapäistämisen ajassa on sentään jokin pieni saareke, jossa vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Oman joukkueen kannattaminen ja auttaminen ovat hienoja asioita, mutta ilman vastavoimaa siihen on hyvin vaikea saada sitä todellista tunnetta ja päämäärää. Aina pitää olla jokin tavoite ja pelkkä mestaruuksien tai europaikkojen saavuttaminen ei siihen riitä. Aina täytyy olla jokin vastustaja joka määrittää tason. Rakkaus omaa joukkuetta kohtaan on moottori, mutta menovettä siihen koneeseen saa parhaiten kunnon kilpakumppanista.

Ajatelkaa mitä olisivat derbyt ilman Severiä ja Pänää? Minua kaihertaa vieläkin se kun Jallu lopetti ja Furkka lähti ulkomaille. Hullujen porilaisten taisto oli monen derbyn sydän. Mitä olisi La Liga ilman el classicoa tai englantilainen futis ilman ruusujen sotaa? Vastustajistamme tiedämme missä itse olemme. Toisten ponnistukset ajavat meitä entistä parempiin suorituksiin ja pitävät meidät hereillä. Taistelun tulee silti olla rehtiä ja se pitää käydä kentällä. Kunnon nokittelu on ei vain sallittua vaan toivottavaa. Kunhan järki ja vastustajan kunnioitus pysyvät mukana. Suomifutis ei kaipaa ainuttakaan huligaani propagandalla heruttelevaa klikkihuorausotsikkoa lisää.

Minua on väitetty Klubi vihaajaksi, mutta se ei pidä paikkaansa. Minä rakastan vihata Klubia. Klubi on minulle se todellinen päävastustaja. Joidenkin Tepsikannattajien mielestä olen tässä asiassa harhaoppinen, koska Inntterihän se päävastus on. Minä kuitenkin suhtaudun Intteriin kuten hieman vähälahjaiseen pikkuveljeen. Ei mitenkään voi ottaa kovin tosissaan porukkaa jolla ei ole mitään omaa vaan kaikki on lainattua tai varastettua ja koko identiteetti rakentuu Tepsin vastustamiseen. Inter ei ole päävastustaja vaan osoitus Tepsin suuruudesta. Monellako muulla Veikkausliigajoukkueella on ikioma vastajoukkue? Sellaista ei löydy edes Klubilta ja siinä onkin yksi niistä osoituksista miksi FC TPS on suurseura, vaikka talous ja menestys olisi mitä.

Joka kerta kun näen jonkun niistä fantastisista Klubin mainoksista otsasuoneni meinaa räjähtää. Samaan aikaan sieppaa kuin pientä oravaa ja toisaalta tekee mieli nostaa hattua sille miten upeaa työtä Klubimarkkinointi ja A-lehdet yhdessä tekevät. Tässä haluankin heittää haasteen Tepsille ja TS-yhtymälle. Olisiko aika katsoa mitä naapurit tekevät ja nostaa oma yhteistyö uudelle tasolle. Mikä muka on enemmän turkulaista kuin Tepsi ja Turkkari. Olsiko mahdollista, että molemmat lakkaisivat tuijottamasta vain omaa napaansa ja alakaisivat tehdä töitä oikeasti yhdessä. Minä väitän, että Tepsi voi myydä monta lehteä enemmän siinä missä TS-yhtymä voi hankkia monta katsojaa lisää Tepsille ja mahdollisesti myös muita yhteistyökumppaneita. Tepsi on kuitenkin monilajiseurana ihan toisen kokoluokan brändi kuin kokokansanklubi.

Pohjimmiltaan tämä kirjoitus on kuitenkin onnittelu Klubille ja Aki Riihilahdelle. Klubijohdon päätös nostaa Riihilahti uudeksi toimitusjohtajaksi osoittaa rohkeutta ja uudenlaista suhtautumista urheiluun liiketoimintana. Siinä missä vanhan sukupolven seurajohtajat ovat olleet lähinnä käytännön toimintojen organisaattoreita ja seuran nimenkirjoittajia on Riihilahti ehtinyt osoittaa oman ammattilaisuransa jälkeen, että urheilulla on kasvunvaraa perinteisen seuratoiminnan ulkopuolellakin. Koko kolmannen sektorin rooli on valtavassa murroksessa kun yhteiskunnan tehtäväkenttään vedetään uusia jakolinjoja. Riihilahti ja muutamat muut entiset ammattilaisemme ovat kulkeneet maailmalla silmät auki ja nähneet millainen rooli urheilulla ja seuroilla on kansaivälisesti niin liiketoiminnallisesti kuin yhteiskunnallisestikin. Näille uusille ideoille ja malleille on suuri tilaus. Ainoa asia josta voimme olla varmoja on se, että tekemällä asiat niin kuin ne aina ennenkin on tehty ei voida päästä mihinkään. Siitä meillä on riittävästi kovaa näyttöä.

Klubi ja herra toimitusjohtaja Riihilahti. Asettakaa rima suomalaisessa jalkapallossa uudelle tasolle. Osoittakaa muille seuroille ja potkupallomantraa hokeville besservissereille, että jalkapallo pystyy ottamaan oikeutetun asemansa myös Suomessa. Teillä on siihen kaikki eväät ja minä lupaan, että esimerkkiänne seurataan, jos onnistutte. Ihan yhtä varmasti kuin epäonnistumisellenne tullaan nauramaan mahat kippurassa. Sillä se on Klubin asema Suomessa. Siksi minä näen teidät päävastustajana. Vain korkein taso on riittävän mielenkiintoinen omien tavoitteiden kohteeksi ja mitä korkeammalle riman nostatte sitä paremmalta tuntuu kun me sen ylitämme.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ ÄGÄ!

Järki korvaa puuttuvat rahat

Jalkapallossa kukaan ei saa työstään oikeaa korvausta. Valtaosa kaikista nuorista pelaajista pelaa selkänahastaan, jotta tienaisivat joskus elantonsa. Sama koskee valmentajia ja muita toimihenkilöitä. Huimia megapalkkoja käärivät huippuammattilaiset taas perustelevat ansaitsevansa palkkansa siksi koska ovat jo tehneet peräsuoli pitkällä töitä koko elämänsä saavuttaakseen tasonsa. Työtä siis tehdään ensin liian halvalla, jotta siitä joskus voisi saada liian paljon. Kenenkään arvostus, rahallinen tai muu, ei koskaan vastaa sen hetken todellisuutta. Siksi kaikki on suhteellista. Sekä suomifutiksella että Tepsillä on takanaan niin vaikea kausi, että suhteessa ei ole kuin yksi suunta ja se on kohti parempaa.

Taloudessa on tiukkaa sen tietävät kaikki. Oli kyse sitten valtiosta, yritysmaailmasta tai urheilusta. Parempaan on silti pakko uskoa ja riskejä on uskallettava ottaa tai negatiivinen kierre vain syvenee. Tepsin viimekautista riskinottoa on kritisoitu ja jälkiviisaana kritiikki näyttää perustellulta. Oliko silti oikeasti liian optimistista luottaa siihen, että Eurooppaliigassa edetään ensimmäiseltä kierrokselta ja kauden aikana saadaan joku pelaajista myytyä eteenpäin? Minusta ei. Kaikessa on aina oltava joku käsitys siitä minne ollaan menossa. Viime kauden projekti rakennettiin noiden tavoitteiden varaan ja epäonnistuttiin. Nyt siitä maksetaan hintaa. Ei tekosyitä. Ei jälkiviisastelua. Ei katumusta. Pää pystyyn ja kohti uusia haasteita.

Onneksi urheilussa ja jalkapallossa on valtavasti asioita jotka voi tehdä paremmin ilman, että se maksaa mitään. Jokainen voi pistää itseään hiukan enemmän likoon ja tehdä oman osansa paremmin. Veikkausliigassa on moni joukkue vuosien saatossa osoittanut kuinka pienillä resursseilla, mutta isolla sydämmellä voidaan voittaa paperiset ennakkoasetelmat. Ihan samoin kuin on on osoitettu ettei rahalla saa automaattisesti menestystä.

Siinä olemme Tepsi perheessä onnellisessa asemassa, että viimeistään nyt on Sairasen kerskakulutus aika pyyhitty lopullisesti pois seurasta ja on pakko alkaa tekemään asiat alusta asti järkevästi sen sijaan, että ostettaisiin oikoteitä. Tässä viimeisten vuosien aikana on kuitenkin tullut todistettua ainakin se, ettei ostettu menestys maistu ja tunnu yhtä hyvältä kuin kovalla työllä ansaittu. Samalla on myös nähty kuinka pysyvää on hyvän päivän kannattajien uskollisuus ja kuinka paljon heistä on iloa silloin kun päivä ei olekkaan niin kaunis.

On inhimillistä odottaa, että joku tulee ja hoitaa homman. On helppoa katsoa vierestä ja kritisoida. Mä sen tiedän. Kuten jokainen tätä blogia lukenut on varmasti huomannut. Silti katson aina ensin mitä minä itse voin tehdä paremmin. Olen sitten katsomossa, tässä tietokoneeni ääressä tai kentänlaidalla. Aina mietin mitä voin tehdä paremmin ja myönnän että jätin menemättä pariin peliin viime kaudella. En siksi, että olisin hylännyt omani. Vaan siksi, että en uskonut pystyväni auttamaan joukkuetta mitenkään. Olisin vain purkanut turhautumistani ja syventänyt kierrettä joka oli jo ihan tarpeeksi kovassa vauhdissa. Pitääkin aina miettiä mitä vaatii ja mitä on itse valmis antamaan.

Oli suorastaan liikuttavaa kuunneltavaa viime elokuun kausikorttilaisten kahvitilaisuudessa kuinka monivuotiset Tepsi kannattajat purkivat pettymystään. Liikuttavaa oli ennenkaikkea se miten kritiikki kohdistui pelitapaan ja -ilmeeseen, ei niinkään tuloksiin. Myös kannattajien reaktiot katsomossa tukivat tätä samaa linjaa. Ville-Valtteri ”Valkea Velho” Starck ja Jere Aalto saivat kannattajilta varauksettoman tuen, vaikka nuorukaiset olivat toisinaan vaikeuksissa. Heitä kuitenkin tuettiin lähes kritiikittömästi koska he ovat aitoja Tepsiläisiä ja he uskalsivat yrittää. Samaa ei valitettavasti aina voinut sanoa joukkueen kaikista pelaajista.

Tästä päästäänkin niiden rahaa kalliinpien arvojen äärelle. Suomalaisessa urheilumarkkinoinnissa on vuosikausia myyty väärää tuotetta. On myyty vain menestystä ja sitä, että kannattajat ja sponsorit saavat olla mukana voittamassa. Kaikki eivät voita ja urheilu kuivuu hyvin nopeasti kasaan, jos kaikki arvottuu vain voittamisen mukaan. Tärkeämpää on kuulua johonkin. Olla osa jotakin itseä suurempaa kokonaisuutta ja sitten yhdessä kohdata haasteet. Voittaminen tulee sitten, jos on tullakseen, mutta yhteisö on ja pysyy oli tulokset mitä hyvänsä. Näissä yhteisöarvoissa Tepsi on suurseura, vaikka kassassa ei olisi kuin koiperhosia. Yhteisön kautta voidaan tämänhetkisetkin vaikeudet voittaa. Kunhan kaikki tekevät kaiken hiukan paremmin kuin ennen. Henki voittaa kyllä materian ja järki rahan kunhan uskallamme unelmoida ja pysymme yhteneisinä. Mitä syvemmästä ahdingosta selviämme sitä makeampia ovat tulevat voittomme ja niitä vielä tulee.

Räpymies tulee omalta osaltaan olemaan vielä entistäkin enemmän mukana auttamassa joukkuetta ja seuraa. Millä tavoilla se tulee tapahtumaan jääköön vielä hämärän peittoon, mutta aikanaan kaikki paljastuu. Kirjoittaminen ainakin jatkuu ja vaikka roolini organisaatiossa muuttuu se ei tarkoita, että alan höpäjämään markkinointiosaston esitarkastamaa pullamössöä. Kriittinen ja suorapuheinen sävy tulee säilymään ja asioita käsitellään, vaikka se ei aina olisikaan hauskaa ja mukavaa. Kriisit pakottavat meidät kaikki kehittymään ja pois mukavuusalueeltamme. Otetaan nämä haasteet mahdollisuutena eikä jäädä surkuttelemaan kovaa kohtaloamme tai syyttelemään muita. Aloitetaan muutos itsestämme ja näytetään ettei Tepsiläisyys ole lompakossa vaan sydämmessä.

Mennyt on musta. Tuleva on valkoinen. Sydän on mustavalkoinen!

HYVÄ RÄPY!