YLE on tuutannut verkokalvoillemme viime aikoina suorastaan ihailtavasti futista ja vieläpä suomalaista futista. On maajoukkuepelejä, Suomen-Cupia ja kaikenlaista muutakin kivaa, jopa junnumaajoukkueen otteita on voinut seurata Areena nettipalvelun välityksellä. Hienoa kehitystä. Ehkä häkellyttävintä on ollut kuitenkin futisdokkareiden yllättävä ilmestyminen YLE:n ohjelmistoon. On ollut Huikeita Helmareita, Moisanderin Nikken hellyyttävää taivalta Turusta maailmalle, Lahelaisten kannattajien elämää seurannut Jalkapallomaa, josta jo horisinkin aikaisemmin https://rapymies.wordpress.com/2013/09/29/syyllinen-kunnes-lakkaa-kannattamasta/ ja sitten kruununjalokivenä Tero Karhun Klubi-dokumentti Kun mestaruus ei riitä.
Aivan ensimmäinen asia, joka nousi mieleen Kun mestaruus ei riitä dokumentista oli se että Tero Karhulla täytyy olla hyviä kavereita. Muuten ei oikein pysty selittämään miten teos on saatu tuotettua ja vielä esitykseen YLE:lle. Rosoisen ja ristiriitaisen Jalkapallomaa projektin olemassaolon ymmärtäminen oli paljon helpompaa. Olen itse ollut melko paljonkin tekemisissä erilaisen taiteen tekemisen kanssa ja tiedän hyvin miten nihkeää rahoituksen hankkiminen hyvilekkin projekteille on. Toivon kuitenkin vilpittömästi, että tuotantotiimi käyttää kontaktejaan ja tuottaa lisää juttua suomalaisesta seurajalkapalloilusta ja mielellään jatkossa hieman laajemmasta näkökulmasta. Tällaisia dokumentteja ei missään nimessä ole liikaa.
Kun mestaaruus ei riitä on hämmentävä teos ja myönnän aivan suoraan, että minun ongelmani teoksen suhteen on se etten ole kohderyhmää. Uskon että tuo dokumentin kaapuun puettu mainoselokuva puhuttelee varmasti pääkaupunkiseutulaisia teinejä, joille se että Suomessa edes pelataan Mestareiden liigaa on uutta tietoa. Kaltaiselleni muuta seuraa kuin Klubia kannattavalle jokapäiväisesti suomifutista seuraavalle hörhölle teos ei tarjoa juuri mitään uutta.
Mielenkiintoisinta sisältöä on ehdottomasti se, että Olli-Pekka Lyytikäinen saa kerrankin rauhassa omin sanoin linjata sitä mitä hän Klubilta odottaa ja mihin hän haluaa Klubia viedä. Samalla hänelle myös siunaantui mahdollisuus osoittaa sisältöosaamisensa olevan paremmalla tasolla kuin juoruilijat haluavat antaa ymmärtää.
Röhönaurattavinta paskapuhetta taas edustaa päävalmentaja Boströmin itku siitä, että joukkueen harteille asetettiin liikaa paineita. Valmentajat aliarvioivat usein katsojia törkeästi, mutta jos Boström ihan tosissaan on sitä mieltä, että nelinkertaiselle mestarille on liikaa vaadittu mennä ensimmäiseltä Mestareiden liigan karsintakierrokselta jatkoon, olisi hänelle oikea työpaikka Helsingin Järkijättöjen Klubi.
Pari ihan aitoa teknistä mokaakin on lipsahtanut joukkoon. Musiikin käyttö on dokumentissa epäonnistunut pahoin ja varsinkin lopun T2-tuomionpäivä teema ja heti sitä seuraava Boulevard of broken dreams jättivät suuhun kitkerän kakan maun. On esittävän taiteen perussääntöjä, että liiallinen alleviivaus saa katsojan tuntemaan itsensä idootiksi ja se tuskin on tekijän tarkoituksena. On todella tyylitöntä tykittää tarina, kuva ja musiikki katsojan naamalle täysin samalla tunteella. Minulle ainakin tuli sellainen olo kuin tekijät kuvittelisivat etten tajua mitä juuri tapahtui, vaikka sitä hirvittävää katastrofia pakkosyötettiin kaikille aisteilleni.
Toinen kämmi liittyy black box haastatteluihin. Idea on erinomainen ja on todella hyvä, että tekijät uskaltavat luottaa raakaan ja pelkistettyyn puheeseen ja ihmisten mielipiteisiin. On kuitenkin katsottava tarkkaan miltä puhujat näyttävät taustaa vasten tai koko idea kääntyy itseään vastaan. Muiden haastateltujen kohdalla homma toimi ja henkilöiden sanoma oli pääosassa, mutta Sari Mikkonen-Mannilan ja Timo Innasen kohdalla huomion veivät täysin väärät asiat. Mikkonen-Mannila oli istutettu tuoliin valkoisissa housuissa ja ainakin minulle jäi hänen osuudestaan mieleen vain valtavat reidet mustaa taustaa vasten. Tämä tuskin oli tarkoitus ja hänen reitensä tuskin edes ovat valtavat, mutta puhdas valkoinen mustalla taustalla tekee raakaa jälkeä. Innanen puolestaan toi mieleen Irvikissan. Hänen tummat vaattensa ja hiuksensa hävisivät täysin taustaan ja hänestä jäi jäljelle vain ilmassa leijuvat kasvot. En muista Innasen puheista sanaakaan. Muistan vain häiritsevät tyhjyydessä lipuvat vaaleat kasvot.
Dokumenttiin on joissakin uutisissa viitattu sanalla kohudokumentti. Minulle jäi täysin auki mikä dokumentissa oli sitä kohu osuutta. Tietysti, Klubin oma köyhän miehen Räpy, Sakari Mattila sanoi, että joukkue kusi ja paskoi housuunsa, mutta minusta se ei ihan riitä kohu tason saavuttamiseen. Lähestulkoon kaikki mitä dokumentissa esitettiin oli varsin avoimesti käsitelty jo jossakin muuallakin ja itselleni ainakin yllätyksen kokemukset tai kuohutukset jäivät puuttumaan. Suurimmaksi kummastuksen aiheeksi jäikin se, että millainen dokumentti olisi ollut, jos kaikki olisi mennyt niinkuin piti? Mistä olisi syntynyt draama ja ristiriidat, jos Klubi olisi marssinut torvien soidessa lohkovaiheeseen. Silloin koko dokumentti olisi muuttunut vielä leimallisemmin pelkäksi fanihehkutukseksi vailla minkäänlaista vastakkainasettelua. Voikin sanoa, että Klubin puppelointi oli Tero Karhun onni ja dokumentin mielenkiinnolle valtava piristysruiske.
Loppuun haluan vielä lähettää terveiseni tekijöille. On loistavaa että tällainen dokumentti on tehty ja toivon sydämmestäni, että tällaisia tehdään lisää, mieluiten ihan joka joukkueesta. Kaikki kritiikki on esitetty kärkkäydestä huolimatta rakentavalla ajatuksella ja on aivan huikeaa, että Tero Karhu on esikoistyössään pystynyt saavuttamaan näin korkean tason. Kaikesta huolimatta on sanottava, että ainakin minua kiinnostaisi vaikkapa ykkösdivaripelaajan käytännön arki suomalaisessa toimintaympäristössä paljon enemmän kuin Väykän musiikin kuuntelu Turkissa. Tämä voi olla tekijöille yllätys, mutta HJK nauttii niin yliverteisesta mediahuomiosta Suomessa, että on hyvin hankalaa löytää Klubista jotakin uutta kerrottavaa. Vastaavasti löytyy tuhansia intohimoisia omasta selkänahastaan raatavia laji-niiloja joille kukaan ei anna ääntä. Se ryhmä ansaitsisi omat dokumenttinsa, koska jokaisen Klubi-pelaajankin taustalta löytyy tuhansia laskemattomia tunteja töitä. Suomessa on jalkapalloa myös Töölön takana.
HYVÄ RÄPY! HYVÄ TERO!
Räpymies 