Hei olen Räpymies ja olen väärinkannattaja

Olen joskus mennyt tyhmyyksissäni sanomaan jollekkin urosprostituoidulle, uusiutuvaenergia päähineelle tai ihan vaan sattumalta juuri viime kauden Valioliigamestaria kannattavalle hc supporterille, että kuinka hienoa olisi, jos he laittaisivat saman ajan, energian ja rahan johonkin paikalliseen seuraan. Vastaan olen saanut välittömän tylytyksen siitä, että koitanko kertoa heille miten kuuluu kannattaa ja että he ovat katsoneet suosikkiseuransa otteluita mustavalkokidekoneen viittomakielisistä lähetyksistä alkaen, jolloin juuri arsenhampool united ja sen punaviiksinen irlantilaissentteri teki lähtemättömän vaikutuksen tuuletuksellaan. Mitäpä siihen sitten lisäämään. Onhan se totta että itsenikin on futiksen maailmaan houkutellut Italian maajoukkueen hyökkäyspeli, Lee Bowyerin herrasmiesmäisyys, Alan Smithin eleganttius ja Harry Kewellin monipuolisuus.

Tässä piileekin jännä ero, jos taas tiedustelet paikallista seuraa fanittavalta hänen suosikkiseuraansa niin vastauksena on pitkin seiniä kulkeva katse ja mumina: Mää kannatan tota, emmätiä ooksä kuullukkaan siitä, mut tota HJK:a. Se on semmonen Veikkausliigassa pelaava potkupalloseura. Pelasin siellä joskus junnuna joku ehkä 15 vuotta tai jotain ja sit mulla on ollu niitten kausari semmoset 25 vuotta, mutta se nyt on semmonen tapa. Emmä niinku tosissani mutku oon aina siellä käyny. Tämä on kärjistys, joskus kyse on jostakin toisesta surasta kuin Klubista.

Itselleni on tullut pienestä pitäen selväksi, että kannatan väärin. Sen on minulle ilmaissut milloin kukakin. Pikkusällinä kavereiden mielestä oli ihan väärin kannattaa Italiaa kun Brasilia oli paljon parempi. Keskivertokadunmiehen mielestä on tyhmää kannattaa Suomen maajoukkuetta kun se ei kuitenkaan pääse koskaan kisoihin. Samat terävät analyytikot ovat leimanneet juuri vuonna -73 näkemänsä matsin perusteella Veikkausliigan potkupalloksi ja sen kannattaminen se vasta väärin onkin. Palloliiton mielestä kannatan maajoukkuetta ihan väärin kun en ole halukas maksamaan törkeää ylihintaa siitä, että pääsen poliisin ja järjestysmiehien kyykytettäväksi ja jonottamaan olutta jota en ikinä saa. Oma vikahan se on, että olen niin persaukinen ettei mulla ole varaa kannattaa aitiossa golftaputtaen.

Hullunkuriseksi homma pämähtääkin siinä kohtaa kun törmää joihinkin tosi kannattajiin katsomossa, kaduilla tai baareissa. Heidän standardiensa mukaan olen ihan väärinkannattaja kun en käy vierasmatseissa ja salakuljeta pyroja katsomoon tai liimaile tarroja ympäri kylää. Myös se, etten pidä vastustajan seksuaalisen suuntautumisen tai pirin käytön ruotimista relevanttina chanttiaiheena koetaan väärinkannattamisena joisskin piireissä. Maajoukkueen kohdalla mikä tahansa muu kuin uskonnollisenomainen palvonta lasketaan väärinkannattamiseksi.

Olen jopa joutunut omalla kausikorttipaikallani todistamaan sitä kuinka järjestysmies tulee kertomaan minulle, että väärinkannatan kun olen huudellut jotakin sopimatonta. Rehellisesti voin myöntää etteivät ne minun huutoni aina ihan pyhäkoulukelpoisia ole, mutta ei niissä mitään jalkapallokatsomoon sopimatontakaan ole puuttumiskynnyksen ylittävällä tasolla vilissyt. Olisin ehkä voinut jättää kuittaamatta siitä, että Tomi Maanojan perse näytti isolta niissä sortseissa, mutta kun se näytti. Väitän kuitenkin kaikesta huolimatta, että olen tuonut muutaman ylilyönnin kuittavan määrän myös eloa ja hyvää meininkiä muuten niin hiljaiseen L-lohkoon.

Aivan viimesimpänä minut leimasi väärinkannattajaksi Jesse Saarinen kolumnissaan ”http://takavasara.wordpress.com/2013/10/19/kunnioituksen-puutetta-ja-kiiretta-ei-mihinkaan/. Kunnioitan Saarista ja kaikkea mitä hän tekee lajin ja palloseuran hyväksi ja olen täydellisessä maailmassa hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Kirjoituksen viimeisen kappaleen lukeminen saa alahuulen nykimään, mutta alkuosasta tulee vastaavasti suoranainen vitutus. Koen kunnioittaneeni peliä ja pelaajia melkoisen monta kertaa hytistessäni pakkasessa, pimeydessä ja vaakasuorassa lumisateessa katsomassa liiga-cup otteluita tai kun olen läpi tuulen ja tuiskun pyöräillyt Paraisilta joukkueen edesottamuksia seuraamaan. Minun ottelukokemukseeni kuuluu olut, kanssakannattajien kanssa paskan puhuminen ja välihuutelu. Minua ei kiinnosta katsella myötähäpeää tuottavaa tanssishowta tai sitä kuinka pelaajat tuijottelevat kengänkärkiinsä ja ovat muka tervehtivinään katsojia samalla kun kenttäkuuluttaja keskittyy tarkemmin sponsorin kuin pelaajan nimen tavaamiseen.

Saarinen on kirjoittanut ottelulehteen todella ansiokkaita kolumneja ja kutakuinkin kaiken ennen tätä kirjoitusta olisin voinut allekirjoittaa ilmeenkään värähtämättä. Haluan kuitenkin esittää rehdin kysymyksen Saariselle, Palloliitolle, seuroille ja tosikannattajille, eikö ne Veikkausliigan ja maajoukkueen todelliset väärinkannattajat ole ne jotka eivät koskaan edes tule stadionille? Olisikohan ihan oikeasti aika ryhtyä kutsumaan kansaa mukaan joukkoon yhteisen asian puolesta sen sijaan, että kulutetaan kannattajien ja toimijoiden kesken energiaa siitä kuittailemiseen miten oikeaoppinen kannattaminen tulee suorittaa?

HYVÄ RÄPY! KIITOS TÄMÄN KAUDEN KOTIOTTELUISTA! ON VAIN YKSI!

Advertisement

Meidän Tepsi

Joskus suorastaan ketuttaa olla turkulainen. Kaikkein pahimmilaan tilanne on kun aletaan puhua Kupittaan jalkapallostadionista. On täydellisen käsittämätöntä, että yksi valtakunnan ainoista todellisista jalpalloareenoista on lapsellisen työpaikkakiusaamisen välikappale. En viitsi lähteä asiaa sen enempää puimaan koska siitä tulee niin kamala päänsärky, etten sitä toivoisi edes pahimmalle hinaajalle. Kirjoitan siis jostakin tärkeämmästä.

Kuten olen aikaisemmin todennut olen vasta aloitteleva Tepsi kannattaja. Ne takanani Olympiakatsomossa istuvat herrat ovat käyneet siellä jo ennen syntymääni ja se on osa Tepsin vahvuutta ja identiteettiä. Silti minäkin olen nähnyt jo kaksi aikakautta ja nyt valmistaudun kolmanteen. Pakkohan tässä on koittaa jäsennellä sitä mitä toivoo ja mitä omasta mielestä pitäisi tehdä, jotta oma vaikeasti rakastettava suosikkijoukkue nousee taas kerran siitä kuopasta jossa tällä kertaa ollaan.

Sairasen aikakaudella tänne haettiin rahalla ulkoa parempaa osaamista. Ostettiin kaikkea mitä ostaa voi ja nyt tiedämme, että se mikä on ostettua lähtee rahojen mukana, identiteetti ei. Casagrande otti kapulan haltuunsa kun se oli putoamassa kovaa ja korkealta. Siirryttiin aikaan jolloin katsottiin keihin voidaan luottaa ja toisaalta myös keihin ollaan valmiit sitoutumaan. Mustavalkoinen sydän punnittiin Marcon vaa’alla ja toisessa kupissa ei ollut montaa kolikkoa vastapainona. Minä itse tiedän etten ole lainkaan kunnon Tepsiläinen. Asia tuli minulle hyvin selväksi kahden seurassa toimihenkilönä viettämäni vuoden aikana. Tepsin sisäpiiri on veljeskunta jossa historia on nykyisyyttä painavampaa ja lojaalius ajaa aina totuuden edelle. Nämä ovat tärkeitä arvoja seuratoiminnassa ja minulle ei kohtelustani jäänyt mitään hampaankoloon, mutta tiedän etteivät kaikki ole yhtä ymmärtäväisiä kuin minä.

Mitä nyt sitten voidaan tehdä? Rahat on loppu ja pelaajille on kerrottu, ettei seura pistä vastaan jos joku haluaa lähteä. Uutta Sairasta tuskin löytyy, joten ulkopuolinen raha on tiukassa. Casagranden tiivistysmetodi on puristettu maksimi tiukkuuteen. Olisiko aika tehdä jotakin mikä on varmasti tuskallisen vaikeaa Tepsiläiselle ajatusmaailmalle? Olisiko aika tunnustaa avoimesti, että tarvitaan jokaisen apua? Olisiko aika muuttua ulos sulkevasta veljeskunnasta joukkoon kutsuvaksi mustavalkoiseksi heimoksi? Mitä minä siis ehdotan?

Minä ehdotan, että jokainen nykyinen, entinen ja tuleva Tepsiläinen kutsutaan joukkueen avuksi. Ensimmäinen ja erinomainen keino on ryhtyä Tepsin juniorijalkapallon jäseneksi, mutta se on vasta alku. Seuran pitää keksiä täysin uusia tapoja ottaa kansa yhteyteensä. Juniorien vanhemmat, toimihenkilöt, entiset pelurit, entiset toimarit ja kaikki näiden kaverit ja kaverinkaverit on kutsuttava talkoisiin auttamaan seuraa ja samalla myös viestittävä, ettei ketään ole unohdettu. SWU yhteistyö on vietävä myös markkinoinnin puolelle aktiivisemmin ja kutsuttava myös kaikki SWU joukkueiden sidosrhmät mukaan nostamaan Tepsiä takaisin sinne minne se perinteiden ja vaikuttavuutensa puolesta kuuluu. Ylimielisyyden aika on ohi.

Tiedän että Tepsiläiseen identiteettiin kuuluu tietty ylpeys, mutta se ei saa olla esteenä tosiasioiden tunnustamiselle ja tosiasia on, että maksupohjan on laajenuttava. Tosiasia on myös, että Tepsillä on valtavasti ihmisiä joiden elämään vaikutetaan tai on vaikutettu. Aivan liian monet nauttivat Tepsin tuottamista palveluista ja elämyksistä Turussa, mutta eivät osallistu niiden tuottamien kustannusten maksamiseen. Liian moni pitää Tepsiä itsetäänselvyytenä.

Ei anneta yhden katkeran hinaajan ajaa koko turkulaista futista ahdinkoon vaan noustaan yhdessä pelastamaan ensin Räpy ja Kyösti ja sitten koko Tepsi. Tää kaupunki on mustavalkoinen ja se oli sitä jo ennen muovia ja se tulee olemaan vielä silloinkin kun muovi on jo mennyt.

HYVÄ RÄPY!

Kun sisältö ei riitä

YLE on tuutannut verkokalvoillemme viime aikoina suorastaan ihailtavasti futista ja vieläpä suomalaista futista. On maajoukkuepelejä, Suomen-Cupia ja kaikenlaista muutakin kivaa, jopa junnumaajoukkueen otteita on voinut seurata Areena nettipalvelun välityksellä. Hienoa kehitystä. Ehkä häkellyttävintä on ollut kuitenkin futisdokkareiden yllättävä ilmestyminen YLE:n ohjelmistoon. On ollut Huikeita Helmareita, Moisanderin Nikken hellyyttävää taivalta Turusta maailmalle, Lahelaisten kannattajien elämää seurannut Jalkapallomaa, josta jo horisinkin aikaisemmin https://rapymies.wordpress.com/2013/09/29/syyllinen-kunnes-lakkaa-kannattamasta/ ja sitten kruununjalokivenä Tero Karhun Klubi-dokumentti Kun mestaruus ei riitä.

Aivan ensimmäinen asia, joka nousi mieleen Kun mestaruus ei riitä dokumentista oli se että Tero Karhulla täytyy olla hyviä kavereita. Muuten ei oikein pysty selittämään miten teos on saatu tuotettua ja vielä esitykseen YLE:lle. Rosoisen ja ristiriitaisen Jalkapallomaa projektin olemassaolon ymmärtäminen oli paljon helpompaa. Olen itse ollut melko paljonkin tekemisissä erilaisen taiteen tekemisen kanssa ja tiedän hyvin miten nihkeää rahoituksen hankkiminen hyvilekkin projekteille on. Toivon kuitenkin vilpittömästi, että tuotantotiimi käyttää kontaktejaan ja tuottaa lisää juttua suomalaisesta seurajalkapalloilusta ja mielellään jatkossa hieman laajemmasta näkökulmasta. Tällaisia dokumentteja ei missään nimessä ole liikaa.

Kun mestaaruus ei riitä on hämmentävä teos ja myönnän aivan suoraan, että minun ongelmani teoksen suhteen on se etten ole kohderyhmää. Uskon että tuo dokumentin kaapuun puettu mainoselokuva puhuttelee varmasti pääkaupunkiseutulaisia teinejä, joille se että Suomessa edes pelataan Mestareiden liigaa on uutta tietoa. Kaltaiselleni muuta seuraa kuin Klubia kannattavalle jokapäiväisesti suomifutista seuraavalle hörhölle teos ei tarjoa juuri mitään uutta.

Mielenkiintoisinta sisältöä on ehdottomasti se, että Olli-Pekka Lyytikäinen saa kerrankin rauhassa omin sanoin linjata sitä mitä hän Klubilta odottaa ja mihin hän haluaa Klubia viedä. Samalla hänelle myös siunaantui mahdollisuus osoittaa sisältöosaamisensa olevan paremmalla tasolla kuin juoruilijat haluavat antaa ymmärtää.

Röhönaurattavinta paskapuhetta taas edustaa päävalmentaja Boströmin itku siitä, että joukkueen harteille asetettiin liikaa paineita. Valmentajat aliarvioivat usein katsojia törkeästi, mutta jos Boström ihan tosissaan on sitä mieltä, että nelinkertaiselle mestarille on liikaa vaadittu mennä ensimmäiseltä Mestareiden liigan karsintakierrokselta jatkoon, olisi hänelle oikea työpaikka Helsingin Järkijättöjen Klubi.

Pari ihan aitoa teknistä mokaakin on lipsahtanut joukkoon. Musiikin käyttö on dokumentissa epäonnistunut pahoin ja varsinkin lopun T2-tuomionpäivä teema ja heti sitä seuraava Boulevard of broken dreams jättivät suuhun kitkerän kakan maun. On esittävän taiteen perussääntöjä, että liiallinen alleviivaus saa katsojan tuntemaan itsensä idootiksi ja se tuskin on tekijän tarkoituksena. On todella tyylitöntä tykittää tarina, kuva ja musiikki katsojan naamalle täysin samalla tunteella. Minulle ainakin tuli sellainen olo kuin tekijät kuvittelisivat etten tajua mitä juuri tapahtui, vaikka sitä hirvittävää katastrofia pakkosyötettiin kaikille aisteilleni.

Toinen kämmi liittyy black box haastatteluihin. Idea on erinomainen ja on todella hyvä, että tekijät uskaltavat luottaa raakaan ja pelkistettyyn puheeseen ja ihmisten mielipiteisiin. On kuitenkin katsottava tarkkaan miltä puhujat näyttävät taustaa vasten tai koko idea kääntyy itseään vastaan. Muiden haastateltujen kohdalla homma toimi ja henkilöiden sanoma oli pääosassa, mutta Sari Mikkonen-Mannilan ja Timo Innasen kohdalla huomion veivät täysin väärät asiat. Mikkonen-Mannila oli istutettu tuoliin valkoisissa housuissa ja ainakin minulle jäi hänen osuudestaan mieleen vain valtavat reidet mustaa taustaa vasten. Tämä tuskin oli tarkoitus ja hänen reitensä tuskin edes ovat valtavat, mutta puhdas valkoinen mustalla taustalla tekee raakaa jälkeä. Innanen puolestaan toi mieleen Irvikissan. Hänen tummat vaattensa ja hiuksensa hävisivät täysin taustaan ja hänestä jäi jäljelle vain ilmassa leijuvat kasvot. En muista Innasen puheista sanaakaan. Muistan vain häiritsevät tyhjyydessä lipuvat vaaleat kasvot.

Dokumenttiin on joissakin uutisissa viitattu sanalla kohudokumentti. Minulle jäi täysin auki mikä dokumentissa oli sitä kohu osuutta. Tietysti, Klubin oma köyhän miehen Räpy, Sakari Mattila sanoi, että joukkue kusi ja paskoi housuunsa, mutta minusta se ei ihan riitä kohu tason saavuttamiseen. Lähestulkoon kaikki mitä dokumentissa esitettiin oli varsin avoimesti käsitelty jo jossakin muuallakin ja itselleni ainakin yllätyksen kokemukset tai kuohutukset jäivät puuttumaan. Suurimmaksi kummastuksen aiheeksi jäikin se, että millainen dokumentti olisi ollut, jos kaikki olisi mennyt niinkuin piti? Mistä olisi syntynyt draama ja ristiriidat, jos Klubi olisi marssinut torvien soidessa lohkovaiheeseen. Silloin koko dokumentti olisi muuttunut vielä leimallisemmin pelkäksi fanihehkutukseksi vailla minkäänlaista vastakkainasettelua. Voikin sanoa, että Klubin puppelointi oli Tero Karhun onni ja dokumentin mielenkiinnolle valtava piristysruiske.

Loppuun haluan vielä lähettää terveiseni tekijöille. On loistavaa että tällainen dokumentti on tehty ja toivon sydämmestäni, että tällaisia tehdään lisää, mieluiten ihan joka joukkueesta. Kaikki kritiikki on esitetty kärkkäydestä huolimatta rakentavalla ajatuksella ja on aivan huikeaa, että Tero Karhu on esikoistyössään pystynyt saavuttamaan näin korkean tason. Kaikesta huolimatta on sanottava, että ainakin minua kiinnostaisi vaikkapa ykkösdivaripelaajan käytännön arki suomalaisessa toimintaympäristössä paljon enemmän kuin Väykän musiikin kuuntelu Turkissa. Tämä voi olla tekijöille yllätys, mutta HJK nauttii niin yliverteisesta mediahuomiosta Suomessa, että on hyvin hankalaa löytää Klubista jotakin uutta kerrottavaa. Vastaavasti löytyy tuhansia intohimoisia omasta selkänahastaan raatavia laji-niiloja joille kukaan ei anna ääntä. Se ryhmä ansaitsisi omat dokumenttinsa, koska jokaisen Klubi-pelaajankin taustalta löytyy tuhansia laskemattomia tunteja töitä. Suomessa on jalkapalloa myös Töölön takana.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ TERO!

Leipää ja sirkushuveja

Myös Räpymies on ristiretkellä paremman sisällön puolesta. Futiskansa on fiksua porukkaa meidän aliarvioimisemme on loputtava.