Hyvä Räpy!

Vihdoinkin on tullut aika. Kaiken tämän puppeloinnin ja junnuvalmennus intoilun keskellä olen kokonaan unohtanut minuuteni ytimen. Sen perimmäisen syyn miksi tämä blogi  ylipäätään on olemassa. Kaikilla suurilla tarinoilla, jopa myyteillä ja legendoilla, on alkunsa ja tämä on yksi sellainen.

Kaikki alkoi Walter Zengasta, mutta hypätään siitä 15v. eteenpäin ja Veritakselle. Pahaa-aavistamaton mieshuora hoippui vihdoin viimein Kupittaan jalkapallostadionille katsomaan paikallismatsia ja jäi sille tielleen. Tuo mieshuora olin minä ja silloin sydämmessäni oli vielä värit. En muista ottelusta juuri mitään, paitsi että se päättyi 2-2. Hinaajat taisivat olla hiukan parempia, mutta Tepsi taisteli tasurin. Paikallismatsibuumi oli orastamassa ja minä olin juuri ryhtynyt sanoista tekoihin nostaakseni, vaikka yksin, suomalaisen jalkapallon pimeyden alhosta. Ensimmäinen askel oli paikallisen futiksen kannattaminen. Minä en ajatellut mitä futis voi tehdä minulle. Minä ajattelin mitä minä voin tehdä futikselle. Tuolloin en osannut kuitenkaan vielä valita seuraa sen paremmin kuin katsomoakaan. Enää minusta ei saa hinaajaa, eikä ”jäähallin” puolelta katsojaa. Molempiin on sama syy: Muovi ei maistu!

Myönnetään, olin jo heti alkuun latentisti Tepsi-kannattaja, mutta kendo taustani johdosta minulle oli hyvin vaikeaa alkaa kannattamaan isoa pahaa mustavalkoista mörköä. Olinhan itse pelannut Turun Kisa-Veikoissa ja kannattanut aina mielummin TuToa kuin aatteellista ja pelillistä pääharjoitusvastustajaa Tepsiä. Lopulta seuran perinteet ja ennenkaikkea läpitunkeva turkulaisuus sai minut tekemään lopullisen valinnan. Jotenkin ne katsomossani selkäni takana istuvat turkulaisukot, jotka ovat käyneet samoilla paikoilla varmaan 60-luvulta, ovat vakuuttaneet minut. Heidän syväluotaavat analyysinsä tukevalla turunmurteella siitä miten kaikki on aina ihan paskaa, saavat myös minut palaamaan uudestaan penkilleni uskomaan, että tänään ei olisikaan.

Alkuun olin skeptinen. Suhtauduin koko touhuun jopa hieman humoristisesti ja kännis, läpäl. Kaikki tietävät ilmiön. Se on vähän niinkuin huomaisi pitävänsä oikeasti Nylon Beatista. Ensin alkuun koko homman vakavuutta vähättelee, vaikka ihan hyvin tietää miten aikaa ja rahaa kuluu harrastukseen jatkuvasti enemmän. Sitä huomaa kuin varkain miettivänsä joukkueen kokoonpanoa ja mahdollisia pelaajahankintoja silloinkin kun pitäisi ajatella jotakin ihan muuta.  Lopulta onneksi päädyin juniorivalmentajaksi Tepsiin ja silloin sain hyvän syyn heittäytyä täysillä mustavalkoisuuden lumoihin. Samalla myös tulin oppineeksi mistä hommassa oikeasti on kysymys. Tunteesta vain ja ainostaan. Vain sitoutumalla yla-ja alamäkiin ja elämällä ne seuransa kanssa saa voitoista ja tappioista kaiken irti. Mestareidenliigan finaali on yhdentekevä oman jengin harjoitusotteluun verrattuna.

Minulla tuo kaikki kiteytyy yhteen hetkeen. Kaikki todelliset Palloseuran kannattajat tietävät sen tilanteen. Oman joukkueen kulman jälkeen irtopallo putoaa hieman rankkarialueen rajan ulkopuolelle. Siellä vaanii ja saalistaa Räpy. Tuo mustavalkoinen tiikeri liikehtii levottomasti ja odottaa iskun paikkaa. Pallo putoaa Räpyn iskuetäisyydelle ja huippuunsa viritetty tappajanvaisto aktivoituu. Räpy singahtaa kohti palloa ja tempaisee hirvittävällä voimalla sen kohti maalia, lommottaen yleensä ainakin kahta tai kolmea stadionin parkkipaikalla olevaa ajoneuvoa. Tuo hetki ennen kuin pallo leijailee kohti Kupittaa vitosta on se maaginen hetki. Kun joku miljoonia vuodessa ansaitseva primadonna on samassa tilanteessa on jotenkin täysin yhdentekevää onnistuuko hän vai ei. Yleensä sitä pettyy raskaasti aina syystä tai toisesta, mutta kun asialla on Räpy, sitä jaksaa aina uskoa; josko tänään! Näiden tilanteiden takia on alunperin syntynyt HYVÄ RÄPY-huuto ja kuten ystäväni huomautti, aluksi siinä oli mukana paljon enemmän sarkasmia, mutta nykyään vain uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja silloin kun se pommi sitten osuus on tunne täysin poikkeuksellinen. Se on hieman parempaa kuin poikuuden menettäminen ja sen pääsee kokemaan melkein yhtä usein.

HYVÄ RÄPY!

Advertisement

Kiitoksia Mikko Eskeliselle ja HJK:lle

Kun toiset puhuvat toiset tekevät. HJK C14 Akatemia kävi pelaamassa Hollannissa ja joukkueen valmentaja Mikko Eskelinen toi sieltä seuraavia terveisiä http://www.hjk.fi/uutiset/3-1660/Mikko+Eskelisen+ajatuksia+suomalaisesta+junnufutiksesta ja HJK jatkoi omalta osaltaan onnistumisten ketjua ja julkaisi kommentit omalla nettisivustollaan. Itse olen huomannut, että juuri tällaisia ulostuloja ja seurojen tiedottamista yleensäkin on aivan liian vähän. Tällaisia kokemuksia jaetaan toki valmentajien kesken, mutta se tapahtuu yleensä seuran saunailloissa ja noin kaksi kertaa vuodessa. Ylipäätään toiminta on, kuten tässäkin jutussa sanotaan, aivan liian henkilökeskeistä ja yhteistyötä niin seurojen välillä kuin sisälläkin on aivan liian vähän. Siksi haluankin nyt omalta osaltani vastata näihin esiin tuotuihin asioihin omien havaintojeni perusteella.

1. Suomalaisten pelaajien fyysinen alivoima.

Valmentajat kiinnittävät tähän vain yksinkertaisesti liian vähän huomiota. Ei katsota pelaajien vanhempia ja heidän fyysisiä ominaisuuksiaan. Saatikka että kysyttäisiin millaisia ennusteita on neuvolassa ja kouluterveydehoidossa pelurille annettu. Kaikkein karuiten tämä näkyy maalivahdeissa. Suomessa on aivan liikaa liian lyhyitä maalivahteja kun raaka tosiasia on, että alle 185cm maalivahti voi pärjätä Veikkausliigassa, mutta kv. kentille ei ole mitään asiaa. Ei siksi etteikö pienikin maalivahti voi olla todella taitava vaan siksi, että muualla tähän jo kiinnitetään niin paljon huomiota, että yhtä hyviä yli 190cm maalivahteja on tarjolla niin paljon, että ohi on mahdoton päästä. Käykääpä huviksenne läpi lähivuosina maailman huipulle murtautuneet nuoret veskarit, jos ette usko minua. Sama koskee vasenjalkaisuutta ja molempijalkaisuutta näitäkään fyysisiä erityispiirteitä ei arvosteta läheskään tarpeeksi.  Valmentajat eivät usein myöskään anna pelaajien kamppailla fyysisesti treeneissä tarpeeksi näin ollen isokokoisille pelaajille ei tule riittävästi onnistumisen kokemuksia ja pahimmillaan tämä voi johtaa jopa toisen nimeltämainitsemattoman lajin valintaan.

2. Lupaavimpien pelaajien löytäminen.

Tässä ollaan Turunseudulla ehkä hiukan eri tilanteessa kuin HJK vaikutusalueella. Täällä kyllä seutukunnan parhaat pelurit ovat melko hyvin paikallisten Veikkausliigaseurojen tutkan kantamalla. Palaajia tulee Turkuun kauempaakin hakemaan laadukasta valmennusta ja kovia pelejä. Toisaalta tilanne on kuitenkin taas myös yksittäisten valmentajien käsissä, jos joku valmentaja ei satu arvostamaan pelaajaa, jonka toinen valmentaja taas näkisi lupaavaksi. Ei tällaista peluria kukaan tule joukkueesta poiskaan hakemaan. Tässä korostuu myös hyvin paljon vanhempien rooli. Toiset vanhemmat kärräävät lapsiaan näytille ympäri maakuntaa ilman sen suurempia näyttöjä ja toiset taas eivät osallistu harrastukseen mitenkään. Tässäkin kohtaa kommunikaatio niin seurojen kuin valmentajienkin osalta perheiden suuntaan on usein suorastaan surkealla tasolla. Harvalla seuralla myöskään on mitään suunnitelmaa siitä miten yksittäisen innokkaan pelurin lisätreenimahdollisuudet toteutetaan yhteistyössa niin alueen johtavien seurojen kuin Palloliiton piirinkin kanssa. Jokainen peluri onkin tällaisessa tilanteessa yksittäistapaus ja prosessit perustuvat ennenkaikkea sattumaan ja improvisointiin. TPS toki pyörittää SWU projektia, mutta senkin aktiivisuus on vaihdellut vielä melko paljon riippuen kuka hommaa milloinkin pyörittää. Idea on toki loistava, mutta jatkuvuutta kaivataan.

3. Laadukkaiden pelien määrän nostaminen.

Tämä on todella suuri ongelma. Sarjoista ei voi mitenkään tietää minkä tasoisilla joukkueilla kukakin niissä pelaa. Piiri tyytyy vain järjestämään sarjat, mutta peluutuksia ei ohjeisteta juuri mitenkään ja jos ohjeistetaan niin niitä ohjeita harvoin noudatetaan. Sarjoihin ilmottauduttaessa on täysin mahdoton tietää mitä saa. Eri ikäisiä joukkueita peluutetaan sekaisin melko holtittomasti ja sarjojen sisäiset tasoerot ovat aivan liian suuria. Sama koskee myös joukkueita ja valmentajille tuntuu olevan aivan liian tärkeää voittaa yksittäisiä pelejä ja siksi joukkueissa peluutetaan pelaajia jotka kuuluisivat kovempiin sarjoihin. Voittamaan oppiminen on toki tärkeää, mutta kun tällaista peluuttamista tehdään säännöllisen epäsäännöllisesti pelaajille ei synny käsitystä omasta tasosta, eikä näin ollen kykyä arvioida omia kehitystarpeitä. Suuria puutteita on myös onnenkantamoisten ja rakenteella hankittujen tuloksien erottamisessa. Esimerkiksi huono maalivahti voi tuhota junioritasolla oikeinkin hyvin pelaavan joukkueen tulokset käytännössä yksinään ja vastaavasti loistava maalivahti voi tuoda surkeasti pelaavalle joukkueelle voittoja. Jos tällaista ei tunnisteta ja osata analysoida pelaajille heille jää tulosten valossa aivan väärä kuva omasta tekemisestään.

4. Harjoittelun laadun parantaminen.

Tässä kohdassa jo otsikko on varsin tyhjentävä. Tämä on täysin välttämätöntä ja erityisesti pitää parantaa pelaajien harjoitteluvalmiutta eli ruokailua, lepoa, varustautumista ja muita harjoittelua edistäviä oheistoimintoja. Aivan liian usein pelaajat tulevat treeneihin väsyneinä, nälkäisinä, liian vähän juoneina ja varusteita ei vaihdeta ennen ja jälkeen treenien. Ei ole nuorelle pelurille todellakaan hyväksi kulkea treeneihin, treenata ja tulla pois treeneistä koko ajan päällään kireät pelikengät, sukat ja säärisuojat. Kaikki tällaiset helposti korjattavat rutiinit parantavat treenien tehoa ja pelaajien valmiutta kestää kuormittavaa treeniä ilman loukkantumisia. Sitten näiden asioiden päälle on helppo alkaa vaatimaan myös valmentajilta tasokkaampaa suunnittelu ja ohjaustyötä. Useasti itsellenikin on käynyt niin, että kunnianhimoisetkin treenit lässähtävät pannukakuksi kun pelaajat eivät ole lainkaan valmiita ottamaan treeniä vastaan. Tällaiset tilanteet ovat todella turhauttavia, mutta valitettavasti arkipäivää. Ylipäätään pelaajien ja vanhempien kunnioitus vapaaehtoistyötä tekeviä toimihenkilöitä kohtaan on välillä luvattoman heikkoa.

Tällaisia havaintoja minä olen tehnyt. Toivottavasti keskustelu jatkuu ja asioihin saadaan parannusta. En missään nimessä usko, että kukaan laji-ihminen tahallaan on estämässä jalkapallon kehitystä Suomessa, mutta nykyinen kulttuuri on vain toimintatavoiltaan niin kirjavaa, että joukkoon mahtuu jos jonkin näköistä touhuajaa.

In vino Veritas

Jokakesäinen europelihuuma on taas ajoissa ohi ja kaikki suomalaisseurat saavat keskittyä mestaruuden tavoitteluun kotoisessa  (Ei saatana, en pysty käyttämään siltikään tuota noloa termiä.) Veikkausliigassa. Olin jo miettinyt miten kirjoitan syväluotaavaa analyysiä syistä ja seurauksita, mutta sitten tajusin, että kymmenet minua viisaammat ovat sitä jo koittaneet ja tulos on pelkkää noloa mukakeskustelua. Vain muutamalla harvalla asiantuntijalla on ollut selkärankaa sanoa kylmä totuus: Tämä on se taso! Minä kerron millä tästä noustaan.

Itse nautin Veikkausliigapelien seuraamisesta suunnattomasti, vaikka pelin taso toisinaan aiheuttaa myötähäpeää. Kaikenkaikkiaan viihteenä Veikkausliiga on kuitenkin erinomaista. Kannattajan tunteet heilahtelevat laidasta laitaan niin otteluiden kuin kausienkin aikana. Sarja on erittäin tasainen ja, toisin kuin monessa kovemmassa sarjassa, mikä tahansa joukkue voi voittaa minkä tahansa pelin. Näistä syistä olen monasti miettinyt miksi tuote ei sittenkään kiinnosta.

Maajoukueella on kivasti katsojia huolimatta siitä, että Palloliitto tekee kaikkensa karsiakseen orastavaa kannattajakulttuuria. Valioliiga ja muut euroopan suuret sarjat keräävät laajaa ihailua televisioiden vältyksellä ja kannatus kulminoituu paikallisten kannattajaryhmien seuramatkoihin ja erilaisiin tempauksiin. Viimeisimpänä todistuksena jalkapallon markkina-arvosta voidaan pitää Arsenalin ja ManCityn välisen markkinointihöntsän saamaa suosiota. Meillä on siis varmaa tietoa siitä, että futis saa ihmiset ja ihmisten rahat liikkeelle. Samalla tiedämme myös, että Veikkausliiga ei saa.

Syy tähän tilanteeseen on lapsellisen yksinkertainen. Veikkausliigaotteluita seurataan liikaa selvinpäin. Veikkausliigamatsin pitäisi olla ennenkaikkea mahdollisuus päästä pois kotoa ja ottaa pikkuisen olutta. Rentoutua hyvässä seurassa ja siinä sivussa katsella peli. Kaljalasien läpi peli näyttää paremmalta ja kun on hieman liikuttuneessa tilassa tulee myös reagoitua tilanteisiin tunteikkaammin. Hilpeässä hönössä heiluvalsta faniporukasta lähtee myös aina enemmän ääntä ja se nostaisi muidenkin ottelutunnelmaa. Sen lisäksi olisi paljon helpompi perustella työpaikan kahvihuoneessa miksi ylipäätään käy pelejä katsomassa. Eihän kukaan nyt vakavissaan Veikkausliigaa seuraa. Samalla myös seurat saisivat oheismyynneistään lisää tuloja.

Ensi kaudella Veikkausliigan otteluohjelman runkopäiviksi onkin otettava perjantai ja lauantai, jotta hönöttelylle on parhaat mahdolliset edellytykset. Tämän lisäksi on vielä otettava vetoapua mieshuorilta ja sijoitettava lauantain ottelut, Valioliigan ollessa käynnissa, kello kolmeen, jotta pelin jälkeen ehtii vielä huoraamaan. Sinä aikana kun Valioliigaa ei pelata  ottelut voisivat alkaa lauantaina viideltä, jotta saadaan käytettyä hyväksi toimivaa yhtälöa lauantai, kello viisi, jalkapallo ja olut. Ihminen joka on ehdollistunut tiettyyn rytmiin on kuitenkin kohtuullisen helppo ehdollistaa johonkin mikä tarjoaa rytmille jatkoa. Näillä eväillä saamme varmasti kotimaisen jalkapallon uuteen nousuun tai vähintäänkin kannattajat ja kuten kaikki tietävät Räpymies elää kuten opettaa. Kaikki siis otsikon sanoin: Piänes viinis Veritakselle!

HYVÄ RÄPY!

Lukijapalaute

Sain FutisForumin kautta rakentavaa palutetta blogistani ja koska haluan palvella lukijoitani maksimaalisella kapasiteettilla julkaisen seuraavassa palautteen kokonaisuudessaan. Julkaisen samassa myös vastineeni. Toivonkin että kaikki lukijani uskaltavat ottaa rohkeasti minuun yhteyttä ja kommentoivat blogiani kaikilla foorumeilla joilla huomiohuoraan. Ainoa toiveeni on, että kukaan ei halua antaa analogista palutetta suoraan monitoriini peleissä tai peleihin valmistautumisen tai niistä toipumisen aikana. Tänään on taas kaunispäivä ja Räpymies on kuultavissa livenä vain ja ainostaan Turussa, Kupittaalla, L-lohkossa.

Tässä siis lukijan palaute: On kyllä ruma teema ja fontti.

Nooin ja sitten vastaukseni: Kiitos loistavasta palautteestasi. Koitan parantaa. On pakko sanoa, että tältä pohjalta uskon pystyväni viemään blogini täysin uudelle tasolle ja tarjoamaan lukijoille aivan uudenlaisia wow-efektejä.

Aion panostaa erityisen paljon siihen, että teema olisi vähemmän ruma. Miten tarkalleen tempun teen ei ole minulle vielä täysin selvää, mutta veikkaan että joudun palkkaamaan jonkun ulkolaisen ammattilaisen hoitamaan hommaa. Rahaa kippaan luonnollisesti projektiin täysin tolkuttomasti ja toivon näin saavani kriittisimmätkin esteetikot puolelleni.

Mitä taas tulee fonttiin, niin sen hiomiseen tulen sijoittamaan aikaa ja energiaa jatkossa täysin eri innolla. Uskoisin että jos alan tänään keräämään laajapohjaista huippufontinmuutos työryhmää niin fontin tason paraneminen on sitten ihan vaan parin vuoden ja muutaman miljoonan euron projekti ja siinä sitten todella pistetään fontti keskiöön ja katsotaan mistä se fontin polku lopulta muodostuu. Homma alkaa heti aineiston keräämisellä ja haastattelututkimuksella siitä miten nykyisten huippufonttien ura on kehittynyt.

Kiitoksia ja on ilo olla avuksi.

Visio 19.7.2013

Olen päättänyt nousta tällä päivämäärällä johtavaksi jalkapalloblogistiksi Suomessa. Strategiani on selvä: Minun täytyy itse asettamieni normien puitteissa olla tämän blogin loppuun mennessa Suomen kovin futisblogisti. Faktoja siis pöytään. En osaa oikeinkirjoitusta, saati oikeakilisyyttä. Se toki laskee hieman suoritukseni tasoa, mutta toisaalta olen TPS kannataja blogistiksi siitä huolimatta aika kova luu. Minulla ei ole heittää pöytään mitään kovinkaan merkittäviä valmennuksellisia tai pelaaja saavutuksia, mutta toisaalta olen kuitenkin paraislaiseksi TPS kannattajaksi varsin meritoitunut kentänlaidalla meuhkaaja. En ehkä ihan paras, mutta kärkikastia kuitenkin. Sisällöllisen osaamisenkin joutuu jokainen lukija arvioimaan ihan itse ja väittäisin, että joku tykkää ja toinen taas ei, mutta jos ajatellaan blogistitasoani kaikkien paraislaisten TPS kannattajien osalta, jotka käyvät katsomassa Tepsin kotipelit olympiakatsomon L-lohkossa alan olemaan jo aivan terävimmän kärjen iskuetäisyydellä. Enää tarvitaankin viimeinen puristus ja voin julistautua Suomen kovimmaksi futisblogistiksi. Voin nimittäin täysin varauksettomasti sanoa, että olen Suomen kovin futisblogisti, joka tulee Paraisilta kannattaa Tepsiä, istuu Olympiakatsomon L-lohkossa ja huutaa HYVÄ RÄPY!

HYVÄ RÄPY!

Karu herätys

Katsoin tiistaina Suomen naisten jalkapallomaajoukkueen ottelua Tanskan vastaavaa vastaan. Näin kentällä jotakin tuttua, jotakin minkä olen nähnyt jo liian monta kertaa ja silloin kuin taikaiskusta silmäni avautuivat.

Mitä minä sitten näin? Näin taas kerran jalkapallojoukkueen jonka yksilöt taistelivat ja antoivat kaikkensa, mutta kokonaisuus oli sittenkin hajanainen ja jatkuvissa suurissa vaikeuksissa. Tämänkin ottelun jälkeen otteluraporteissa puhutaan siitä miten Tanskalaiset olivat taidossa edellä. Se ei pidä paikkaansa. Se ei pidä paikkaansa sen enempää miesten maajoukkueen kohdalla tai ylipäätään suomalaisten pelaajien kohdalla. Suomalaipelaajat ovat todennäköisesti taitavampia kuin koskaan ennen. Kyse on ihan jostakin muusta, nimittäin siitä, että he eivät osaa pelata jalkapalloa ja se on valmennusjärjestelmän vika.

Jos yksi joukkue ei osaa pelata se on yleensä vastuuvalmentajan vika, mutta silloin jos kokonaisen kansakunnan maajoukkuetason pelaajisto niin miehissä, naisissa kuin pojissakin painii saman ongelman kanssa ei kyse ole enää yksittäisten valmentajien tekemisistä vaan koko järjestelmästä ja sen pelaajille ja valmentajille opettamista asioista. Varsinkin kun ongelmat ovat ihan samat. On jotenkin jopa turhauttavaa katsoa kuinka pelaajat tekevät parhaansa niin taitojensa puolesta kuin myös valmentajan pelisuunnitelman noudattamisessa, mutta silti hommasta puuttuu niin harmonia, tasapino kuin ideakin.

Kun suomalaiset puhuvat suomalaisen jalkapallon ja pelaajien suurimmista puutteista he puhuvat aina taidosta ja sitoutumisesta. Kun ulkomaiset valmentaja ja pelaaja vieraat puhuvat suomalaisista pelaajista he lähes aina kehuvat taitotasoa, mutta näkevät puutteet taktisessa osaamisessa ja keskittymisessä. Minä olen oman kannattaja- ja valmentajakokemukseni pohjalta valmis tukemaan näiden ulkomaanvieraiden käsitystä. Monet suomalaispelaajat jo ihan pikkujunnuista lähtien ovat fantastisen taitavia, mutta pelaajina täysiä surffareita koska pelaajan pallollinen aika on keskimäärin vain 2% peliajasta. Tähän kun lisätään se, että pelaajat eivät osaa valita kentällä oikeita ratkaisumalleja supistuu sen 2% todellinen vaikutus entuudestaan. Tästä syystä valmentajat päätyvät suosimaan yleisurheilullisesti vahvoja, helposti valmennettavia ja  nöyrän tottelevaisia pelaajia, koska heitä peluuttamalla saadaan aikaan tuloksia ja näiden taitavien pörriäisten opettaminen hyödyntämään taitojaan myös tehokkaasti on yksinkertaisesti liikaa pyydetty valtaosan valmentajien omalta osaamiselta.

Maa jossa pelaajat tekevät valmentajat

Käytin kerran eräässä koulutustilaisuudessa termiä ”tehdä pelaajia”. Kouluttajana ollut piirin toimihenkilö tarttui tähän heti ja nollasi minut kertomalla ”hauskan” jutun, jonka pointtina oli se, että jos valmentajat kerran tekevät pelaajia. Miksei Litmasen valmentajat ole tehneet enempää Litmasia? Menin tyrmistyksestä sanattomaksi ja se on jotakin mitä ei helposti tapahdu. Kyseinen tapaus kertoo oikeastaan aika paljonkin suomalaisesta valmentaja skenestä ja siellä vallitsevasta ilmapiiristä ja kulttuurista. Valmentajia vähätellään törkeästi ja se vähättelyn kulttuuri lähtee jo valmentajien omasta piiristä. Tuon jälkeen olen surannut tarkkaan juuri sitä miten homma oikeasti toimii ja olen tullut siihen lopputulokseen, että tottahan tuossa tarinassa on puolet. Oikea kysymys vain on: Miksei Litmanen tehnyt enempää valmentajia?

Suomalaisen valmentajan osaamista ei nimittäin mitata osaamisena jalkapallossa vaan diplomatiassa. Se valmentaja joka osaa sumplia itselleen parhaan joukkueen, tavalla tai toisella, ja osaa pitää kaikki vanhemmat tyytyväisinä on kuningas. Samaan aikaan täytyy vielä huolehtia siitä ettei vahingossakaan ole liikaa mitään mieltä mistään, koska piirit ovat niin pienet, että eilisen vastsutaja voi hyvinkin olla huomisen oma seura. Ulkopelilliset asiat asettavat muutenkin valmentajat jatkuvien kompromissien syöksykierteeseen kun harvalla on selkärankaa pitää puoliaan ja helpommalla pääsee kun tinkii vaatimustasosta. Voin rehellisesti sanoa, että teatterin tai tanssin harrastajilla on paljon kovempi vaatimustaso niin henkisesti kuin fyysisestikin mitä jalkapallossa.

Kaikkein pahinta on kuitenkin menestymien. Se kuuluisa ihmisen pahin vihollinen: Satunnainen onnistuminen. Niin pelaajien kuin valmentajienkin kyvyssä tunnistaa syy-seuraus-suhteita on vakavia puutteita. Pelaajat eivät opi hahmottamaan kentällä tapahtuvia tapahtumaketjuja ja opi sitä kautta mitä ja miten tulisi harjotella ja valmentajat eivät osaa ajatella lähellekkään tarpeeksi pitkällä aikavälillä. Sita turnausvoittoa tai jotakin piirisarjan ottelutulosta arvostetaan aivan liikaa. Voittamaan oppiminen ja paine hyvään pelaamiseen tulee tietenkin olla kokoajan läsnä, mutta pitäisi käsittää, että se todellinen maali on vasta siellä miesten kilpatasolla. Siksi pelaajat valikoituvat liikaa pelaamaan oman ikäluokkansa sekasotkujoukkueissa sen sijaan, että pelaajat jaettaisiin sitoutumisen perusteella kilpa-ja harrastejoukkueisiin. Tämä johtaa siihen, että joukkueiden niin sisäiset kuin toistensa väliset tasoerot ovat liian suuria ja pelaaminen toimii liiaksi yksilöiden ei kollektiivien tasolla. Näistä syistä suomalaispelaajat voivat hyvinkin pärjätä A-juniori/2divari-tasolle asti ja sitten tulee täysin seinä vastaan. Samalla nämä ”voittavat” valmentajat saavat ansiotonta arvonnousua kun todellisuudessa tulokset tekevät pelaajat ei valmentaja. Jo 2-3 poikkeuksellisen kovaa ja motivoitunutta peluria voi nostaa heikostikkin valmennetun joukkueen pitkälle junnutasolla.

HYVÄ RÄPY!

Maailman paras futismaa

Takana on synkin viikko suomalaisessa futiksessa, jonka minä olen elänyt aktiivisena seuraajana. On tuomarisotku, surkeaa tulosta, surkeaa taloutta ja siihen vielä päälle erittäin perusteltu epäily ottelumanipuloinnista. Naisten maajoukkue on sentään antanut jotakin positiivista sanottavaa, vaikkei siltäkään rintamalta vielä mitään hurmoshenkeä aiheuttavaa ole tarjottu.

Meinasin ensin purkaa pahaa oloani valittamalla ja kitisemällä siitä miten kaikki on paskaa. Sitten tajusin, että siihen peliin ei minun lahjani riitä. Suomesta on löytynyt tällä viikolla varmaan  miljoona futisasiantuntijaa, jotka tunsivat jo munaskuissaan silloin -70 luvulla kun viimeksi kävivät peleissä, että suomalainen futis on aina tuomittu olemaan ihan paskaa ja pelaajat on paskoja ja tuomarit ja valmentajat ja palloliitto ja stadionit ja maajoukkue ja kannattajatkin ovat ihan paskoja kun käyvät peleissä.

Yhdessä asiassa olemmekin varmasti maailman paras futismaa ja se asia on oman jalkapallo kulttuurin vähättely. Missään muualla, ei edes Fäärsaarilla tai Luxenbourgissa, pidetä omaa tekemistä niin sysihuonona kuin täällä. Olikin todella selkärankaista Jeunesse maalivahti Oberweisilta kuittailla suomalaiselle medialle joukkueen vähättelystä. Täällä pelaajat ja valmentajat sietävät tätä alistamista ihan liian nöyrästi. Noin sainhan minäkin hiukan haukuttua omiani.

Mikä täällä sitten mättää? Suuri nongelma on juuri oman tekemisen vähättely. Miten ihmeessä voimme olettaa kenenkään arvostavan tekemisiämme, jos me laji-ihmiset itse vähättelemme itseämme. Minä ainakin sanon suoraan olevani ylpeä -06 syntyneiden poikanappuloiden valmentaja ja aijon käyttää aikaa ja energiaa siihen, että pojat saavat kunnollista valmennusta. Tässä tullaankin siihen konkretian tasolla suurimpaan ongelmaan, joka on alle 12v. pelaajien valmennus.  Aika ennen tuota ikää on kriittisen tärkeä pelaajan kehityksen kannalta ja juuri siihen aikaan suomalaisessa valmennuksessa on budjetoitu kaikkein vähiten valmennusosaamista. (suhteessa luonnollisesti koska tuonikäisiä pelureita on kaikkein eniten).

Palloliiton valmentajakurssitkin lähtevät tarkastelemaan valmennusta aikuisten kilpajoukkueen valmentamisen, ei pelin opettamisen näkökulmasta. Kyse on periaatteellisesta asiasta, mutta jo tuosta periaatteesta nähdään asioiden painoarvo. Näkökulma on toki siinä suhteessa varsin luonnollinen, että vastoin kaikkea pelaajakehityksen logiikkaa meidän ammattivalmentajamme valmentavat nimenomaan aikuisten kilpajoukkueita. Synkkä totuus kuitenkin on, että yli 16v. pelaajan lajiosaamisen kehittäminen on jo hyvin vaikeaa ja vaatii järjettömän työmäärän verrattuna 10v pelaajaan.

Näistä syistä korjausliike onkin tehtävä heti. Niin seurojen kuin liitonkin on siirettävä panostusta kaikkein pieninpien junnujen valmennuksen laadun parantamiseen. Tarjottava laadukkaita kursseja jotka on suunnattu nimenomaan niille korvaamattomille isä/äitivalmentajille. Uudessa Palloliiton valmennuslinjauksessa oli sentää korjattu se suuri epäkohta, että yhteistyö sidosryhmien eli kodin, koulun ja muiden harrastuksien kanssa on otettu osaksi pelaajan polkua.  Tämä nappuloiden parissa tinkimätöntä työta tekevä massa on muutenkin koko lajiperheen suurin hyödyntämätön voimavara ja sieltä löytyisi ratkaisuja moniin jalkapallon ongelmiin kunhan lakattaisiin tujottamassta kohti taivaita ja vilkaistaisiin siihen kultakasaan, joka lojuu jalkojen juuressa. Tämä kuitenkin tuntuu olevan liikaa vaadittu lajin suomalaisilta huippu osaajilta.

Paras tapa auttaa  on kuitenkin mennä sinne peleihin, ostaa lippu ja kannustaa! Jos jokainen hoitaa oman osansa valittamisen sijaan jalkapallo nousee Suomessakin. Kyseessä on kuitenkin maailman kiinnostavin urheiluviihde tuote ja se vetää jo omana itsenään kiinnostusta. Kyse on siitä miten se lajin karisma hyödynnetään.

HYVÄ RÄPY!

Ei jossiteltavaa

Rakas Tepsini tuotti minulle yhden pahimmista pettymyksistä seuran kannattamisen aikana. Kerrankin arpa heitti syötön lapaan kuin Essi Keskinen aikanaan ja ainakin kolmannelle kierrokselle Eurooppaliigassa olisi ollut erinomaiset saumat. Samalla seuran kassaan olisi kolissut sievoinen summa riihikuivaa. Ei kolissut. Kolisi omissa!

En nähnyt kuin koosteen vieraspelistä ja 70 minuuttia kotipelistä, mutta näin silti tarpeeksi. Se mitä näin oli kamalaa. Oli silmilläni miten mustavalkoiset linssit tahansa näin jo heti istuessani paikalleni, että tässä pelissä ei hyvä heilu. Tätä ei edes Räpy pelasta, vaikka lähellähän se oli. Toki uskoin ja toivoin aina viimeiselle minuutille asti, mutta kyyninen, analyyttinen minä teki jo surutyötä hiljaa sisäänpäin. Meni miten meni ”Hyvä Räpy” ei hiljene.

Mikä pelissä sitten mätti niin pahsti? Keskikenttä. Ottelun alussa Tepsillä oli harvinaisen selkeä 6-0-4 systeemi. Pallon alla 3 pelaajaa,  vastustajan kahden alemman linjan edessa 3 pelaajaa  ja sitten loput neljä kiltisti pitämässa puolustuslinjaa kädestä. Tämä on nähty niin monta kertaa. Rapan Tepsi ei osaa hallita pelejä. Pallollisen vaiheen ja pitkien hyökkäyksien pelikirja on yhtä pitkä kuin Jallun hiustenhoitovinkit. Nopeassa pallonriistossa joukkue osaa reagoida edes jotenkin, mutta kontrolloidussa tilassa miehistö on aivan jäässä. On turha syyttää huolimattomuutta, jos ei ole organisoitua suunnitelmaa. Tepsi teki pelin todella helpoksi sitkeälle vastustajalle. Rumasti sanottuna jopa pelkkien pitkien pommittaminen alusta loppuun olisi ollut parempi vaihtoehto.  Se olisi sentään väsyttänyt vastustajaa ja antanut nopeille ja teknisille pelaajille paikkoja 1v1-tilanteisiin ja tuuri olisi voinut pelastaa. Nyt näennäinen kontrolli toimi täysin joukkuetta itseään vastaan. Jokainen joka ei usko minua voi katsoa ottelukoosteen ja kiinnittää huomiota valtavaan tyhjään reikään pelialueen keskellä.

Kamalinta oli kuitenkin katsoa sitä järjetöntä latausta ja yritystä mikä pelaajista huokui katsomoon asti ja millainen tuska heidän pelaamisestaan paistoi kun he eivät kertakaikkiaan tienneet mitä tehdä. Ei ole Roopen vika, että 60m syöttöjen haltuunottaminen seläntakaa ei ole ihan peruskauraa, ei ole Jaken vika, että selkäpuolelta puolustaminen johtaa virheisiin, eikä varsinkaan ole Jukan vika, että 12 metristä ammuttu kuti painuu takanurkkaan. Jopa Wäinön rankkari epäonnistui selkesti ylivarman tekemisen takia, ei löysyyttä tai lepsuutta. Hirveintä oli silti kuulla omien buuaukset Juholle kun hän joutui pelin lopussa pelaamaan taaksepäin kun syöttölinjoja ei kertakaikkiaan ollut.

Kylmä totuus on se, että Jeunesse oli parempi joukkue. Ei jossiteltavaa. Jalkapallossa ei ole mitään merkitystä sillä miten kovia kukin on erikseen, vain kollektiivin yhteinen vahvuus merkitsee. On surkuhupaisinta koko tilanteessa, että Jeunesse voitti Tepsin omilla aseilla. Ei voi kuin ajatella niitä upeita reissuja sille jalkapalloareenan irvikuvalle itäräjalla, joilta tuomisena on ollut molempien cupien pokaalit. Niissä peleissä Tepsi haki voiton juuri kuten Jeunesse nyt; sitkeydellä, sitoutumisella, yhtenäisyydellä ja uskolla.

Viimeisenä haluan sanoa, että en pidä jalkapallon ”mies vaihtoon, jos homma ei toimi”- mentaliteetista. Silti ymmärrän #Rapaulos huutelun. Rapan kiistattomat vahvuudet on tiedossa ihan kuten heikkoudetkin, mutta jos esimerkiksi Wäinöä vielä tsempataan ja motivoidaan hiukkaakaan niin mieshän menee itsenäisesti jo ennen peliä juoksemaan 50km lenkin Ruissaloon. Puolet lenkistä on 30m täysvauhtispurtteja ja samalla hän ruoskii itseään vuoden Veikkausliigapelaajan palkinnolla. Rapan sydän on mustavalkoinen kuin Persujen maailmankuva, mutta antakaaa joku miehelle pelikirja joka on väreissä!

Räpymiehen ääninäyte

Tämän videon ensimmäisen n.45 s. aikana voi kuunnella Räpymiehen konsultaatiota jalkapallon pelaamisesta Honka valmentaja Mika Lehkosuolle.

Esan hamekangas

Muutama vuosi sitten Kupittaan jalkapallostadionilla kohtasivat Tepsi ja Kupsi ihan kuten eilenkin. Peli oli kiihkeä ja tapahtumarikas ihan kuten eilenkin. Ottelun ratkaisuksi muodostui tapaus jossa Kupsin kokenut kehäkettu Miikka Ilo käveli ihan omaa tyhmyyttään Riku Riskin asettamaan miinaan, hän marssi hyvin agressiivisen oloisesti kohti Riskiä ja teki potkua muistuttaneen eleen. Liike ei ollut kovinkaan suuri, mutta Riski oli tilanteen tasalla ja korosti virheen näyttävällä reaktiollaan. Tuomari teki juuri niin kuin pitikin ja poisti Ilon kentältä.

Ottelun jälkeen Kupsin tempperamenttinen päävalmentaja Esa Pekonen puhisi kiukusta ja lupasi toimittaa Riskille hamekankaan. Tätä Pekosen toimitusta saatiin odottaa aina eiliseen asti. Pekosen hamekangas paljastui 1,5 metrin pituiseksi, väriltään liilaksi ja siihen oli painettu sana Pöntinen.

Julkaistu ensimmäisen kerran http://pahaihminen.wordpress.com/2013/06/28/esan-hamekangas/ 28.6.2013