Esimerkillä johtamista

Turun Palloseuran jalkapallohistorian kovin maalintekijä ja seuraikoni Heikki Suhonen vieraili kertomassa urastaan TPS Kannattajien Vartti ja Forteen podcastissa. https://open.spotify.com/episode/3QxFbxktuYFuGUhaJjkt8X Podcastin toinen osa keskittyi Seuran nykyiseen tilaan ja siitä tilasta käytyyn keskusteluun: https://open.spotify.com/episode/1b9RJhGzD4jrUlkzEkEJFg

Suhosen sydäntä riipaiseva tilitys siitä kuinka hän kokee nykyisen tilanteen ja kuinka hänen huoleensa on vastattu oli niin voimakas, että Räpymieskin nousi kuopastaan vuosien uinumisen jälkeen. Podcastissa nousi toistuvasti esiin mitä Suhonen itse voisi tehdä Seuran parhaaksi ja mitä ylipäätään kukaan voi tehdä jotta nykyinen kurssi saataisiin kääntymään.

Minun näkemykseni mukaan Hessun ei tarvitse olla seuran hallituksessa, ei käydä näyttämässä junnuille maalinteon mallia tai tehdä muitakaan sirkustemppuja nykyistä enempää. Hän on tehnyt jo kaiken sen mitä seuralegendan tarvitsee tehdä tällaisessa tilanteessa. Hän on noussut esiin, ilmaissut välittämisensä ja huolensa Seuran tilasta ja nyt on meidän kaikkien muiden aika seurata legendan esimerkkiä ja osoittaa, että välitämme, olemme huolissamme ja haluamme osoittaa vilpittömän tukemme ja ymmärryksemme sille, että Suhosen esittämä kritiikki ei ole millään muotoa pahantahtoista tai ilkeää Seuraa kohtaan vaan nousee syvältä läpikotaisin mustavalkoisesta sydämestä.

TPS Kannattajat julkaisivatkin jo oman näkemyksensä: https://tps-kannattajat.net/site/avoin-kirje-tps-jalkapallon-johdolle-tpsn-on-muututtava/

Seuralla on vastuuhenkilöt ja -roolit joiden perusteella vastuu vallitsevasta tilanteesta jakautuu. Minä en ole ikinä ollut kovinkaan kiinnostunut nimistä ja naamoista, niistä keskusteleminen ja sormella osoittelu on tässäkin tilanteessa mielestäni turhaa. Ainoastaan siltä osin henkilöt ovat oleellisia, että toivon tämän kaiken julkisen keskustelun kantautuvan heidän korviinsa siinä muodossa, että heidän tekemisistään välitetään ja heidän päätöksillään on seurauksia, jotka vaikuttavat laajalle koko seurayhteisöön. Luonnollisestikin on kohtuullista kysyä minkä kokoisella kauhalla voidaan vaatia ja minkä kokoinen se saamapuolen lusikka on ollut, mutta siitä huolimatta aina voidaan vaatia avoimuutta, rehellisyyttä ja välittämistä ja kaikkein huolestuttavinta nykyisessä tilanteessa on se, että juuri edellä mainituista tuntuu olevan vajausta.

Nyt siihen oleelliseen.

Mitä me voimme konkreettisesti tehdä?

Luonnollisestikin ne joilla on varoja voivat liittyä tukemaan seuraa yhteistyökumppaneina, mutta me emme nyt käsittele sitä vaan meitä ihan tavallisia huolissamme olevia kannattajia.

1. Osta lippu ja mene peliin. Aina ja ikuisesti se kohta 1.
2. Tykkää, jaa, kommentoi. Ihan sama mitä Seura tuuttaa some kanaviinsa pistä se kiertoon. Ei tarvitse olla samaa mieltä, ei tarvitse kommentoida pelkkää naminamia, pääasia on, että Seura trendaa ja kaikki näkevät, että välitetään.
3. Raahaa kaveritkin matsiin.
4. Someta itse. Kuvia matsista, kommentteja twitterissä, ihan sama mitä kunhan saadaan lisää virtaa mallia kohta 2.
5. Tykkää, jaa, kommentoi kaikkiin Seuraa koskeviin posteihin mitkä muut kannattajat tai kuka vaan on laittanut julkiseksi. Ei ole taaskaan mitään väliä mitä se sisältö on kunhan se saa reaktioita, jos olet eri mieltä kerro sekin, koska keskustelu aina nostaa postauksia esiin entistä enemmän.
6. Osta Seuran yhteistyökumppaneiden tuotteita ja palveluita ja reagoi heidän some markkinointiinsa.

Tärkeintä on välttää apatia ja pahinta on, että apatiaa tuntuu jo valtaavan osaa Seuran yhteisöstä. Oli asiat sektoreittain miten hyvänsä ja oltiinpa joillakin osa-alueilla kuinka kaukana Suomen huipusta hyvänsä, se mitä me voimme silti kaikki yhdessä tehdä on osoittaa niin toimivalle seurajohdolle, valmennukselle, pelaajille ja koko suomalaiselle jalkapallo perheelle, että TPS yhteisö kuuluu Suomen huipulle ja se ei muutu, vaikka sijoitus sarjassa olisi mikä ja peli kentällä näyttäisi miltä.

Futisperheen ottopoika

Kolumni julkaistu Elmo lehden numerossa 11. 16.11.2017

Vuosituhannen alussa kaikkialla oli juttuja, joissa futisihmiset valittivat kuinka vaikeaa on löytää päteviä ja sitoutuneita valmentajia, varsinkin juniorijalkapalloon. Päätin tarjota aikaani ja osaamistani futisperheen käyttöön. Minulla oli vuosien kokemus erilaiseta harrastutoiminnan ohjaamisesta, mutta ei jalkapallotaustaa. Julkisen keskustelun ja kotimaisen jalkapallon tilan perusteella yhtälö ei kuitenkaan vaikuttanut mahdottomalta. Ikimuistoinen Andorra – Suomi maaottelu kypsytti päätökseni lopullisesti.

Ensimmäinen ongelmani oli, että paikkoja joissa aloittaa valmentajaksi kouluttautuminen on vähän. Moni vanhempivalmentaja aloittaa uransa “tuossa kassillinen palloja ja 30 peluria, mene ja valmenna.”- tyylillä, mutta edes näihin hommiin ei ulkopuolista ummikkoa oteta. Koulutuspolulle pääseminen on liki mahdotonta ilman pelaajataustaa tai seuraa. Sauraan pääseminen taas on hankalaa ilman koulutusta. Ensimmäiset 3 vuotta valmentajan urallani kuluivat näin itsenäiseen opiskeluun, matsien katsomiseen ja kaiken mahdollisen jalkapallo- ja valemennustiedon imuroimiseen. Yksikään taho johin olin yhteydessä ei vaikuttanut olevan kiinnostunut palveluksistani.

Vuonna 2008 löytyi viimein valmennuspäällikkö jonka ennakkoluulottomuus riitti -Pääsin kouluttautumaan ja tekemään hommia ison valmennustiimin 7.jäsenenä. Tuppauduin kaikkialle missä voin oppia, avustin kykyvalmennuksissa ja kiersin kaikki seuran, piirin ja liiton koulutukset. Tästä huolimatta palveluksiani ei katsottu tarvittavan ja sain häipyä seurasta alle kahden vuoden rupeaman jälkeen, ilman selityksiä tai kiitosta panoksestani.

Hetken ihmeteltyäni löysin puolivahingossa paikan lähikunnan pienemmästä seurasta. Hyppäsin suoraan syvään päähän ja vastuuvalmentajan tehtäviin, vaikka en, näin jälkikäteen katsottuna, ollut siihen valmis. Sain kokea uuden tekijäin toisen ongelman: Ketään ei kiinnostanut osasinko tai mitä oikeasti tein, koska olin tehtävässä vain siksi, että siihen ei löytynyt ketään muutakaan. Tukea tehtävän hoitamiseen ei tullut juuri keneltäkään, kritiikkiä ja vaatimuksia sen sijaan kaikilta.

Tuosta hetkestä tähän päivään olenkin sitten kiertänyt siellä ja täällä. Olen saanut tehdä hommia motivoituneiden vapaaehtoisten, sekä myös leipääntyneiden ammattilaisten kanssa. Vaatimuksien ja näkemysten esittäjiä on riittänyt, mutta tukea ja resursseja vaatimusten täyttämiseen ei niinkään. Minua on matkallani suojannut näyttelijänä hankkimani paksu nahka. Vähemmän luupäinen olisi jo luovuttanut, sen verran tylysti futisperhe ulkopuolisiin suhtautuu.

Kokemuksieni pohjalta vaikuttaa siltä, että futisperheessä ei juuri pysähdytä miettimään miten harrastuksesta tehtäisiin mielekästä myös toimihenkilöille. Haastattelussa on helppoa toivoa enemmän tekijöitä, sitoutumista ja intohimoa, välittämättä onko toiveen toteutuminen kenttätasolla realistista.

Jos sitoutuneita ja innokkaita uusia valmentajia todella halutaan, futisperheen tulisi ajatella tarkemmin miten tulokkaisiin suhtaudutaan. Valmentajien tulisi toivottaa tulokkaat tervetulleiksi ja saada nämä kokemaan itsensä tärkeiksi, nyt vallalla olevan reviirin puolustamisen sijaan. Tämän vaikeus johtunee siitä, että futisperhe ei tunnista omaa sisäänpäinläpeävyyttään. Puheissa ollaan syli avoinna vieraiden tulla, mutta arjessa maltti ei riitä horjahtelevien ensiaskelten tukemiseen. Lajiperhettä voi kuvailla koiralaumaksi, joka ei ymmärrä olevansa pelottava, koska ei itse koe itseään pelottavaksi.

Johtavan sokea piste

Tommy ”Höntsä-Tommi” Lindgren ja Petteri ”Johtava” Sihvonen aloittivat 14.8. 2015 http://areena.yle.fi/1-2941610 toisen kauden mainiosta kokeilevan urheilupuheen radio-ohjelmastaan YLE Puheella. Minun on pakko myöntää, että suorastaan fanitan Sihvosta ja pidän hänen tinkimättömästä tavastaan ajatella urheilua ja urheilijoita. Yhdessä asiassa olen hänen kanssaan jyrkästi eri mieltä, ja edellisessä lähetyksessä Sihvonen alitti riman suorastaan hävettävän nolosti niin journalistina, urheiluihmisenä ja valmentajanakin, juuri tässä asiassa.

Petteri ”Saari” Sihvonen on aina johdonmukaisesti pitänyt kiinni linjastaan, jossa hän vaatii urheilun täydellistä irrottamista kaikesta muusta yhteiskunnallisesta elämästä. Osittain tällainen linja on hyvin perusteltu. Eritoten silloin kun puhutaan itse suorituksista, asian pitääkin olla niin. Urheilijoiden tai kilpailujen järjestäjien taustat, olosuhteet, poliittiset tai uskonnolliset näkemykset eivät saa vaikuttaa sentteihin, minuutteihin tai erotuomaritoimintaan millään tavalla. Tällainen suoritusten ja varsinaisen urheilun täydellinen sulkeminen ympäröivän maailman vaikutuksilta on osa urheilun ideaa ja oikeuskäsitystä. Tältä osin olen Sihvosen kanssa täysin samaa mieltä.

Urheilu ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole irti ympäröivästä maailmasta, kaikkea muuta. Urheilu elää ympäröivän yhteiskunnan osana ihan niin kuin kaikki muukin inhimillinen toiminta. Urheilu on merkittävässä asemassa ja myös nauttii konkreettista taloudellista tukea yhteiskunnalta ja on siltä osin käytännön tasolla osa politiikkaa ja poliittista toimintaa. Se on toisinaan politiikan kohteena, mutta hyvin usein myös politiikan toimijana. Tämä riippuvuussuhde asettaa urheilun myös vastuuseen vaikutuksistaan yhteiskuntaan. Vaikuttavuussuhde toimii molempiin suuntiin.

Sihvonen on usein korostanut sitä, kuinka urheilua ei saa valjastaa urheiluun kuulumattomien poliittisten tavoitteiden, aatteiden tai liikkeiden maskotiksi ja keppihevoseksi. Tästä olen ehdottomasti Sihvosen kanssa samaa mieltä. Yksittäinen urheilija saa kuitenkin olla juuri niin poliittinen kuin omasta aloitteestaan haluaa, mutta aivan yhtäläisesti yksittäisellä urheilijalla on oikeus sanoutua irti kaikesta ulkourheilullisesta niin halutessaan. Sihvosen tärkein peruste sille, miksi olisi parempi, että urheilijat ja urheilu aina valitsisi automaattisesti täydellisen irtisanoutumisen, on pelko siitä, että urheilua käytettäisiin väärin ja vahingollisten aatteiden levittämiseen. Edellisessä lähetyksessä hän kuitenkin astuu omaan ansaansa ja asettaa itsensä tukemaan vahingollisia aatteita ja arvoja.

Kritisoidessaan Suomen miesten koripallomaajoukkueen osallistumista #MeilläOnUnelma-mielenosoitukseen Petteri Sihvonen asettuu tukemaan Putinia, Lukašenkaa, Platteria, Kiinaa, Qataria ja kaikkia muita niitä tahoja, jotka täysin häikäilemättömästi ajavat poliittisia etujaan urheilua hyväksikäyttäen. Juuri tämä on se ongelma joka kohdataan, jos irtisanoutuminen politiikasta, aatteista ja uskonnosta on täysin ehdottoman yksisilmäistä. Sihvonen unohtaa hajatelmassaan sen mikä oli #MeilläOnUnelman viesti. Sihvonen rinnastaa tapahtuman suoraan puoluepolitiikkaan ja tämä arvio on ratkaisevalla tavalla väärä. Sihvonen syyllistyy myös lievää törkeämpään journalistiseen virheeseen puhuessaan ”suvaitsevaistosta” mikä on rasistien ja monikulttuurisuuskriitikoiden keksimä termi halventamaan kuvitteellista vastapuoltaan ja luomaan viholliskuvia. En olisi ikinä uskonut fiksun, akateemisen toimittajan toimivan näin harkitsemattomasti.

Perustavanlaatuisin virhe Sihvosen kritiikissä on sen ohittaminen, että Susijengi asettui tukemaan Suomen perustuslakia ja Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien julistusta, ei siis mitään puoluepoliittista tai aatteellista liikehdintää vaan niitä perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia joiden pohjalta politiikan tekeminen alkaa. Koko olympialiike perustaa toimintansa yhdenvertaisuuden, rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistämiselle. http://www.sport.fi/olympiakomitea/mita-teemme/kansainvalinen-olympialiike Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on pitänyt rasismin vastustamista kärkihankkeenaan jo jonkin aikaa. Todellisuudessa siis kaikki ne urheilijat ja urheilujoukkueet jotka eivät sitoudu #MeilläOnUnelman ajamiin arvoihin, ovat ne jotka politisoivat itsensä.

Petteri Sihvonen, ja suureksi hämmästyksekseni myös palkittu urheilutoimittaja Pekka Holopainen syyllistyvät keskustelussa kannattamaan sitä toimintatapaa, joka on johtanut tilanteeseen, jossa joudutaan järjestämään #MeilläOnUnelman kaltainen tapahtuma. Toisin sanoen he syyllistyvät pitämään ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta itsestäänselvyytenä. Ajattelun tausta tulee esiin Holopaisen kenraali Ehrnrooth-vertauksessa. Kenraali Ehrnrooth ei osallistunut kaikkiin mahdollisiin isänmaallisiin tapahtumiin osoittaakseen olevansa itse isänmaallinen mies, vaan siksi, että hän halusi muistuttaa kaikille ettei itsenäisyys ole itsestäänselvyys. Samalla logiikalla Susijengi ei osallistunut #MeilläOnUnelma-toritapahtumaan kertoakseen olevansa maailman antirasistisinta lajia harjoittava joukkue, vaan kertoakseen, että tasa-arvo, ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä. Sihvosen ja Holopaisen ajattelutapa on osa sitä syytä miksi rasismi, fasismi ja vihapuhe ovat saaneet niin vakaan jalansijan julkisessa keskustelussa. He erehtyvät pitämään ihmisoikeuksia itsestäänselvyytenä.

Sitä ihmisoikeudet valitettavasti eivät vieläkään ole.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ SUSIJENGI! HYVÄ HÖNTSÄ-TOMMI !

Jalkapalloyhteiskunta

Räpymies on ehdolla eduskuntaan Varsinais-Suomesta Vasemmistoliiton listalta numerolla 137. Tässä keskeisimmät liikunta-ja urheilupoliittiset linjaukseni.

Olemme yhteiskuntana matkalla kohti kansanterveydellistä katastrofia. Tätä katastrofia voidaan kutsua, vaikka tuki-ja liikuntaelimien kestävyysvaajeeksi tai vatsan ja jalkojen keskinäisen huoltosuhteen heikkenemiseksi. En halua lietsoa hysteriaa tai vääristellä totuutta. Haluan kertoa siitä todellisuudesta joka yhteiskunnassamme vallitsee. Lasten ja nuorten liikkumattomuus ja huonot elintavat ovat pommi jonka räjähdyksen ensimmäiset paineaallot kulkevat jo läpi yhteiskunnan kaikkien rakenteiden.

Lapsilla havaitaan aikuisiän diabetesta ja teinit joutuvat vakaviin selkäleikkauksiin. Kansallisen liikuntatutkimuksen tulokset ovat kauhutarinoita fyysisen terveyden rappiosta. Ryhti, kävely- ja juoksutaito ovat katoavaa kansanperinnettä. Samaan aikaan resursseja ennaltaehkäisevästä työstä laikataan ja kaikille lapsille ja nuorille avoimia liikuntamahdollisuuksia on jatkuvasti vähemmän. Istuminen ja ruutuaika lisääntyvät.

Törkeimmät silmienummistajat syyllistävät digipelaamista ja televisiota. Todellisuus on kuitenkin se, että syyllisiä olemme me kaikki aikuiset. Me omalla esimerkillämme ja toisaalta kieltämällä, holhoamalla ja rajoittamalla olemme halunneet lastemme jäävän ruutujen vangeiksi. Ruutua tuijottava pentu on hiljainen ja helppohoitonen eikä meidän aikuisten tarvitse tinkiä omista tekemisistämme kun laatikkolastenhoitaja tekee työn meidän puolestamme. Sama koskee epäterveellisiä elintapoja. Tutkimukset osittavat kiistatta sen, että lasten passivoituminen ja lihominen ovat seurausta heikosta ravinnosta ei päinvastoin kuten usein väitetään.

Nämä ongelmat voidaan ratkaista vain täydellisesti uudistamalla koko suhtautuminen liikuntaan ja urheiluun. Meidän on vihdoinkin käsitettävä, että urbanisoitumisen liikkumiselle aiheuttamia muutoksia ei pysty kompensoimaan ilman aktiivisia toimia. Tärkeimmässä roolissa on peruskoulu ja urheiluseurat.

Peruskoulun opinto-ohjelmaan on lisättävä päivittäinen liikunta ja urheiluseurojen lasten ja nuorten toiminnan edellytyksiä on tuettava siten, että seuroilla on nykyistä paremmat edellytykset sekä varainhankintaan että täysipäiväisten ammattiohjaajien palkkaamiseen.

Urheiluseurojen verokohtelun muutoksilla ja kuntien liikuntapaikkojen käyttömaksujen nostoilla on ollut kammottavat seuraukset urheiluseurojen taloudella ja sen hinnan maksavat lapset ja nuoret harrastusmaksujen nousunua ja siitä seuraavana eriarvoistumisena. Lopullinen lasku näkyy vuosien kuluttua kansanterveyden syöksykierteenä ja terveydenhuollon kustannuksien kasvuna.

Otsikko on jalkapalloyhteiskunta kuitenkin ihan syystä, vaikka kirjoitus onkin tähän asti keskittynyt liikuntaan ja liikkumattomuuteen yleisellä tasolla. Jalkapallo on se laji joka parhaiten pystyy vastaamaan näihin esittelemiini haasteisiin. En väitä tatä siksi, että olen itse sydämmestäni jalkapalloihminen ja -valmentaja vaan siksi, että jalkapallon näytöt niin ihmisten liikuttajana kuin globaalina kulttuuri-ilmiönä ovat kiistattomat. Jalkapallo tarjoaa sellaisen kokonaisuuden johon muut lajit eivät pysty. Olennaisinpana etuna on, että jalkapallo kehittää fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia taitoja ja sitä voidaan harrastaa vähillä välineillä kutakuinkin missä tahansa olosuhteissa. Tämän lisäksi jalkapallon poliittiset ja taloudelliset yhteydet ja mahdollisuudet ovat vertaansa vailla maailmanlaajuisessa tarkastelussa. Näistä syistä minä haluaisin nähdä jalkapallon johtamassa sitä suunnanmuutosta jolla yllä mainitut kansanterveydelliset ongelmat pystytään ratkomaan.

Yksinkertaistettuna haluan Suomen nousevan maailman jalkapalloyhteiskuntien joukkoon ja opettaa kaikille kansakuntamme lapsille jalkapallon universaalin kielen.

Jokainen voi huoletta rykäistä herneen pois nenästään, koska en ole ajamassa jalkapallolle etua muiden lajien kustannuksella. Kaikkia ihmisiä liikuttavia lajeja tarvitaan ja niille on tarjottava mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa. Oikeastaan ajan entistäkin tasa-arvoisempaa urheilun ja liikunnan tukemista. Minun mielessäni yhteiskunnan tulisi tukea urheilua ja liikuntaa samantapaisilla periaatteilla kuin kulttuuriakin tuetaan. Pääpainon tulisi olla lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksissa, infrastruktuurissa ja koulutuksessa. Ammattiurheilun tulisi tältä pohjalta kyetä kantamaan itse itseään.

Käytännössä tämä vaatisi vähintäänkin urheilijoiden ammatillisen koulutuksen voimaksta kehittämistä nykyisestä yhteistyössä seurojen kanssa. Urheilijat, valmentajat ja tukihenkilöstö pitää hyväksyä aidoiksi ammattikunniksi yhteiskunnan silmissä. Näillä toimilla turvattaisiin nykyistä laajapohjaisempi liikuntakenttä ja kyettäisiin torjumaan liikkumattomuuden kansanterveydelle aiheuttamia rasitteita.

Urheilujärjestöt pursuavat poliitikkoja ja silti tilanne on tämä. On perusteltua kysyä miten minä sitten eroan näistä kaikista muista aikaisemmista urheilun poliittisista lähettiläistä. Kahdella merkittävällä tavalla. Ensinnäkin minä tulen haalarihommista kentän laidalta, en kabineteista ja broilerifarmilta. Toisekseen minä pyrin politiikalla vaikuttamaan urheiluun ja liikunnalliseen yhteiskuntaan kun taas nämä toiset käyttävät urheilua keinona vaikuttaa politiikassa. Siinä on vissi ero.

Ei itketä lauantaina!

Huomenna mennään oikeen tosissaan.

On ollut outoa elää ilman liigacuppia ja valmistautua kauteen ilman kunnollista yhteyttä joukkueen prosessin etenemiseen. Pääsin lämmittelemään sentään Suomen cupin TPV-ottelun striimin äärellä Pikku-Torressa. Valitettavasti tasoero joukkueiden väillä oli niin valtava, että johtopäätöksiä joukkueen nykytilasta oli mahdotonta tehdä.

Ainoa asia jonka pystyi  varmasti havaitsemaan ottelusta oli suomalaisen futiskultuurin ohuus. Tepsillä oli todella suuria vaikeuksia pelata tasollaan, vaikka juuri tällaisten harjoitusotteluiden tärkein anti on toimia harjoitustapahtumana oman peli-identiteetin selkärankatason omaksumiselle. Tämä prosessi ei toimi toivotulla tavalla, jos pelaajat vähänkään lipsuvat pelikurista ja alkavat pelailemaan juuri ja juuri riittävällä intensiteetillä. Tällaisen kurinalaisuuden on oltava pelaajille sisäsyntyistä. Yksikään valmentaja ei voi huutamalla tai millään muullakaan sirkustempulla pelaajia piiskata kurinalaisuuteen sellaisessa olosuhteessa jossa itse peli kuitenkin on selvästi hallussa. Pelissä harjoittelemisen ja jatkuvan itseltä vaatimisen synty on pitkä, suoraan harjoittelu- ja lajikulttuuriin linkittyvä, prosessi.

Sitten huomiseen!

Huomenna päästään itse asiaan. Ulos, uudelle kotikentälle ja pelaamaan lauantaina. On vakavissaan pakko ihmetellä kenelle Veikkausliigaa pelataan? Miksi vuodesta toiseen otteluohjelma on ammuttu haulikolla kalenteriin. Julkisuudessa tästä asiasta ollaan kuultu vain huonoja ja röhönaurattavan huonoja selityksiä. Itselläni ei ainakaan ole asiasta pienintäkään käsitystä ja olen  Veikkausliigaa seurannut jo pari vuotta. Onneksi meillä on toisin!

Tepsillä on 11 lauantaiottelua mikä on enemmän kuin koko Veikkausliigalla yhteensä! Tämä antaa huikeille TPS-kannattajille mahdollisuuden osoittaa Veikkausliigan johdolle minkälainen elämys jalkapallo todella Suomessakin voi olla. Itse olenkin jo leukaillu, että jos otteluohjelmat ovat jatkossakin tällaisia Tepsin ei kannata nousta Veikkausliigaan lainkaan. Vaikka ymmärränkin ettei lauantai ole kaikille yhtä hyvä päivä katsoa pelejä kuin se minulle on, niin silti uskon edustavani enemmistöä tässä asiassa.

On aivan toisenlainen kokemus voida käyttää koko päivä rauhassa otteluun valmistautumiseen hyvässä seurassa, katsoa peli ja lähteä voitolla yöhön jälkipelaamaan. Arkipeliin joutuu ryntäämään kiireellä, suorittamaan katselun tehokkaasti ja joutuu lähtemään suoraan ottelusta kotiin nukkumaan tulevaa työpäivää jo puoliksi miettien.

Jalkapallo on kokonaisvaltainen kokemus jonka tyydyttävään nauttimiseen kuluu aika, rauha, hyvä seura, ruoka ja juoma. Parhaiten kokonaisvaltaiseen kokemukseen pääsee sellaisena päivänä jolloin voi uhrata vähintäänkin illan ja seuraavan aamun naatiskelulle. Tätä herkkua onkin luvassa poikkeuksellisen paljon tulevalla kaudella.

Bonuksena vieraskannattajilla on paljon paremmat mahdollisuudet tulla myös paikalle ja se nostaa tunnelmaa ja gyldyyriä, jos mikä.

Siksi esitänkin: Tepsin ei edes kannata nousta Veikkausliigan, jos otteluohjelmat ovat jatkossakin tällaiset. Kannattaa pelata mielummin Ykköstä lauantaisin, voittaa Suomen Cup, hankkiutua sieltä Eurooppaliigaan, voittaa Eurooppaliiga ja sieltä Mestareiden liigaan. Samalla voi kehittää pelaajia ja pelitapaa Ykkösessä ja on mahdollisuus oikeasti panostaa tärkeisiin cup-kilpailuihin täysillä.

Nikke ja Reiska tän idean saa varastaa.

HYVÄ RÄPY! #EiItketäLauantaina !

Jälkiviisastelua

Sain niin kauniin palautteen toimistani FutisForumin viestiketjuuni, että oli suorastaan pakko kirjoittaa jotakin. Ongelma ei nimittäin ole siinä etteikö olisi sanottavaa vaan siinä ettei ole aikaa. Julkaisen palautteen kuitenkin tässä. Niin lämpimän tunteen se sisääni toi.

jaahas. Politiikka on vienyt yhden lupaavan futisjournalistin jonnekin SKDL:n saunavuoron vartijaksi, kun ei ajatusten Aurajoki enää virtaa. Sääli.

Kirjoittaja on siinä täysin oikeassa, että osasyyllinen blogihiljaisuuteen on kansanedustajaehdokkuuteni Vasemmistoliiton Varsinais-Suomen ehdokaslistalla. Ajatusten Aurajoesta hän kuitenkin on väärässä. Räpymiehen ajatukset räpiköivät yhä vastavirtaa, vaikka blogosfääriin asti ne eivät olekkaan virranneet. Turkulaisena ymmärrän, että palaute, pintapuolisesta tylyydestään huolimatta,  on lähimpänä kehua mihin suomalainen selvinpäin kykenee. Siksi jotakin on kirjoitettava ja mikäpä olisi blogistille mieluisampaa kuin jälkiviisastelu.

Otetaan tarkasteluun Reinin aika toistaiseksi. Voidaan perustellusti sanoa jälkikäteen, että Tepsin kriisin perimmäinen syy on toimitusjohtajan vaihdon ajankohta. Casagranden riskipeli oli perusteltua, vaikka joistakin ratkaisuista voidaankin esittää kysymyksiä. Eniten siitä miksi joukkueessa oli kaksi Veikkausliigan ykkösmaalivahtia ja Suomen lupaavimpiin junnuveskareihin kuuluva oma kasvatti annettii suosiolla pois. Siinä kuitenkin mennään niin syvälle tepsiläisyyden ytimeen ettei edes tämä blogisti halua lähteä niin pimeisiin paikkoihin. Tämänhetkisillä tiedoilla on selvää, että kriisiä ei olisi voinut kukaan toimitusjohtaja täysin välttää. Voidaan kuitenkin pohtia sitä olisiko nopeammalla tilannekuvan muodostuksella ja reagoimisella siihen pystytty pienentämään iskun kovuutta. Varmaa ei ole kuin epävarmuus.

Kausikorttilaisten glögitilaisuudessa vuosi sitten kysyn Reiniltä suoraan onko ajateltu osakeantia. Silloin ei ollut. Sellainen tehtiin reilu puoli vuotta myöhemmin. Väitän että joukkueen rakentamisen ja seuran stabiliteetin kannalta se olisi ollut parempi tehdä aikaisemmin. Joukkue olisi päässyt rauhallisemmissa tunnelmissa valmistautumaan kauteen ja ulospäin olisi ollut edes jotakin myönteistä uutisoitavaa. Lisäksi voidaan olettaa että juuri silloin solidaarisuutta olisi ollut liikkeella kaikkein eniten. Monet kyselivät tilanteen paljastuttua mitä asialle voisi tehdä. Itse vitsailin, että olisi edes kiviä missä on Tepsin logo päällä niin niitäkin olis voinut ostaa. Seura kuitenkin epäonnistui toimittamaan markkinoille mitään millä kannattajat olisivat voineet osoittaa tukeaan. Tätä toki pahensi rakkaan harjoitusvastustajan omistusportaan suunnaton ripeys uuden stadionsopimuksen neuvotteluissa. Tästä johtuen ei ollut edes kausikortteja tarjota halukkaille. Mikään näistä edellä mainituista ei olisi yksinään juttu eikä mikään, mutta yhdessä ja muiden ongelmien päällä jokainen oli omiaan antamaan kuvaa suoranaisesta toivottomuudesta.

Sitten veljet hei! Tää on kova juttu. Kirjoitin tämän artikkelin 9.10.2013 https://rapymies.wordpress.com/2013/10/09/meidan-tepsi/ Tekstin sisältö on kutakuinkin tismalleen sama kuin se mitä Don Tami, Aurinkokunigas, Urheilevan Turun suurruhtinas ja kaikkien edelläkäviöiden tavallisesti elävä johtotähti lateli suraavan vuoden elokuussa Annetaan poikien pelata talkoissaan  http://fc.tps.fi/annetaan_poikien.3156.html . Räpymies oli siis edelläkäviää lähes vuoden edellä. Millaiseksi kausi olisikaan muodostunut, jos tämä pöhinä olisi saatu aikaan jo niin paljon aikaisemmin. En halua ottaa mitään pois ylipäällikkösuurmarskigladiaattorileijona Tammiselta. Toteampa vaan.

Viimeisenä haluan vielä jälkiviisestella pelillisellä puolella. Miten olisikaan käynyt jos seura olis asettanut kylmästi tavoitteekseen valmistautumisen Ykköseen? Tämä olis tarkoittanut sitä, että alkukauden kokoonpano olisi ollut lähempänä loppukauden kokoonpanoa ja jokin määrä ylimääräistä pelaajaliikennettä olisi jäänyt pois. Nuoret pelaajat eivät kasva vastuuseen kuin joutumalla sitä kantamaan. Olisiko tällainen linjaus voinut jotenkin huonontaa tilannetta vai olisiko ollut jopa mahdollista, että nuoret pojat olisivat kehittyneet nopeammin paineettomammassa ilmapiirissä. Varmasti kuitenkin tiedetään se, että yhtenäiset ja vakaana pysyvät joukkueet hitsaantuvat paremmin toteuttamaan pelitapaa. Toisaalta loukkaantumisia oli niin paljon, että jotakin turbulenssia olisi ollut kuitenkin. Perustellusti voidaan kuitenkin kysyä olisiko tuolla linjauksella saatu vahvempi joukkue ensi kauden avaukseen kentälle kuin mitä nyt saadaan.

Siinä oli aivan riittävä annos itseterapiointia tekstimuodossa. Mennyt on nyt mennyttä ja voin huoletta alkaa valmistautua uuteen kauteen, uuteen sarjaan ja uuteen joukkueeseen. Sen kunniaksi blogillanikin on uusi ja entistäkin kauniimpi ulkoasu ja lupaan jatkossakin kirjoittaa olin sitten eduskunnassa tai viemärirassina.

Loppuun vielä innokkaimille Räpymies diggareille pari extraherkkua:

Räpymiehen poliittisia linjauksia:

Indie-poliitikko

Jalkapalloyhteiskunta

ja Räpymies vierailee #Pahaihminen vlogissa:

Hyvä Räpy! Uuteen nousuun!

Miron tenho

Tenho tarkoittaa viehätystä tai lumoa ja sitä on käytetty myös kuvaamaan lappalaista taikuutta. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tenho  Tepsille Tenho tarkoittaa lumoavinta kehitystarinaa tällä vähemmän viehättävällä kaudella.

Minulle jä kammottavan hyvin mieleen se kun ensimmäisen kerran näin Miro Tenhon pelaavan. Se tapahtui tammikuun helteisellä Kupittaa vitosella tässä ottelussa http://tpstv.fi/kooste-fc-inter-tps-3-2-24-01-2014/ . Ottelun kymmenennellä minuutilla Interin elegantti herrasmiespelaaja Irakli Sirbiladze pistää kokemattoman Tenhon tylysti taskuunsa ja hölköttelee maalinedustalle josta tarjoilee Ihana-Severille maalisyötön. Miroa ei nähdä seuraavassa ottelussa ja silloinen huippumotivoitunut päävalmentaja Marko Rajamäki kuvailee minulle Tenhon kärsineen ottelussa kolhuja niin henkisesti kuin fyysisestikin. Voin rehellisesti myöntää, että olin melko varma tarinan päättymisestä siihen.

Kirjoitin talvella siitä miten Tepsin surkea tilanne tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden nousta liigapelaajaksi niille joilta löytyy tahtoa ja selkärankaa. Valitettavan harvalta on löytynyt. Todellisuudessa muutama kauden aluksi varmalta vastuunkantajalta vaikuttanut pelaaja on mennyt jopa taaksepäin.

Meiltä herkästi unohtuu se tosiasia, että vaikka näemme kansainvaälisillä kentillä yhä nuorempia ammattilaisia, hyppy miesten pääsarjaan junnupeleistä ei ole niin helppo miltä se näyttää. Tepsinkin tapauksessa talviharjoittelun kovuudesta jouduttiin tinkimään kun monen pelaajan pohjakunto ja -kestävyys eivät riittäneet ammattilaistason treenaamiseen. On haastava yhtälö valmennukselle tasapainoilla aika- ja tulospaineiden kanssa ja samalla koittaa pitää jalat ja päät ehjinä.

Älkää käsittäkö väärin. Moni nuori pelaaja on nostanut tasoaan, mutta päävastuun ovat kuitenki kantaneet jo ennestään ammattimaiseen tekemiseen tottuneet pelaajat. Ohituskaistalta ei varsinaisia superylättäjiä ole tullut, vaikka paikka olisikin ollut. Ainoa poikkeus, joka on pystynyt tasaisesti parantamaan ja pitämään tasonsa, on Miro Tenho. Ei hänkään vielä uusi Jallu ole, mutta tällä menolla hänestä voi kasvaa jotakin vielä suurempaa.

Tenho on kuvaillut parhaaksi ominaisuudekseen vahvan henkisen puolen. Tämä on nähdyn perusteella helppo uskoa. Minä heitin hänen osaltaan pyyhkeen kehään jo ensimmäisen matsin jälkeen, niin kammottavassa vienissä nuorimies oli. Onneksi hänellä itsellän oli kovempi pää. Näyttääkin siltä, että ”I kill you”n oppitunti veikkausliigatason pelikovuudesta toimi kimmokkeena, jonka kautta Miro löysi tenhonsa. Kun edellisessä ottelussa porotokkaa vastaan näin Miron viimeistelevän kylmän viileällä puskulla liigauransa ensimmäisen maalin tuntui todellakin siltä, että hän oli langettanut lumouksensa koko stadionin ylle. http://tpstv.fi/kooste-tps-rops-4-2-31-08-2014  Miestä ei pystynyt enää tunnistamaan samaksi eksyneeksi pikkupojaksi, joka oli hortoillut ympäri Kupittaata vain puoli vuotta aikaisemmin. Tällaiset tarinat jäävät liian usein syntymättä kun pelaajille ei uskalleta antaa vastuuta.

Kävi Tepsille säilymistaistossa kuinka vaan on täysin varmaa, että Miro Tenho on tehnyt läpimurtonsa Veikkausliigassa. Tämä tosiasia toimii myös muistutuksena siitä, että muitakin nuoria lupauksia varmasti löytyy Suomesta niiden kuumimpien ja itsestäänselvimpien ”lahjakkuuksien” takaa. Toivottavasti ainakin Tepsissä uskalletaan jatkossakin antaa kokeilupaikkoja laajasti nuorille pelaajille ja uskalletaan luotta myös hiukan epävarmempiin kortteihin. Pelaajatarkkailu on Suomessa toistaiseksi niin epämääräistä, että Tenhoja ja Tukiaisia http://www.iltasanomat.fi/jalkapallo/art-1288729734856.html  on varmasti löydettävissä enemmänkin. Valitettavasti seurat tuntuvat arvostavan enemmän tonnin vierastyölaisia ja pelaajatarkkailua youtubessa.

HYVÄ RÄPY! After football i put a tenho on you!

 

Rakas Jouluägä

Suomalaisessa jalkapallossa tuli joulu nyt kesän keskelle ja laitettiin myös pesä kehitykselle. Kokokansanklubin edistysjuna puksutteli uudelle pysäkille, vastoin kansallisen rautatieyhtiön esimerkkiä, etuajassa. Tämä kehitys ja saavutus henkilöityy hyvin vahvasti HJK:n toimitusjohtajaan Aki Riihilahteen ja siksi haluankin kirjoittaa hänelle toivomuslistan siitä mitä pikku Räpymies toivoisi Klubin menestyksellään tekevän.

Edellinen suuri seikkailu jossa Riihilahti itsekin sai olla mukana tuotti paljon kerrottavaa jälkipolville ja monta hienoa pelaajauraa, mutta hyvin vähän pysyvää iloa jalkapallon perustekemiseen Suomessa. Toivottavasti tällä kertaa asioita tehdään toisin. On ollut jo tähän mennessä hienoa seurata mitä ja minkälaisilla tavoitteilla Klubi käyttää rahojaan ja vaikutusvaltaansa suomalaisessa jalkapallossa. Muutama juttu tulee kuitenkin vielä mieleen joihin kaivataan Klubin selkeää mielipidettä.

Olisi kansallisen lajikulttuurin mukaista keskittyä oman asemansa pönkittämiseen muiden kustannuksella. Klubilla on jo urheilullinen ja markkinoinnillinen ylivalta Suomessa. Eurooppaliigan lohkovaiheen myötä Klubin taloudellinen etumatka muihin repeää entisestään. Samalla Veikkausliigassa puuhastelu jatkaa rehottamistaan ja perustekemisen taso kyntää yhä röhönaurattavan ja itkettävän välimaastossa.

Toivoisin että Klubi valitsee strategiaksi koko suomalaisen jalkapallon toimintaympäristön kehittämisen siitäkin huolimatta, että asioiden nykyinen tila antaa mahdollisuuden tujottaa vain omaa napaa. Klubi voi olla sokeiden valtakunnan silmäpuoli Litmanen tai koittaa saada muutkin näkemään. Valinta on teidän.

Käytännössä tämä tarkoittaa kilpailullisten sääntöjen tiukentamista ja seurojen toiminnan taloudellisen kestävyyden tarkempaa valvontaa. Tepsin junnujoukkue on pystynyt osoittamaan, ettei Veikkausliigan rahankäytössä ole juurikaan järkeä. Seurat lahjoittavat rahaa keskinkertaisille pelaajille ja saavat vastineeksi väsynyttä surffailua. Vain osa seuroista kehittää pitkäjänteisesti junioriorganisaatioitaan ja pyrkivät tuottamaan pelaajia edustusjoukkuettaan varten.

Tähän Klubi on jo vastannut omassa organisaatiossaan. Toivon että Klubi pyrkii myös jakamaan osaamistaan laajasti koko jalkapalloilevan Suomen hyväksi. Toivon Klubilta rohkeutta vaatia entistä laajempaa ja tiukempaa home grown säännöstöä ja pelaajien työehtosopimusta. Tällaiset säännöt ovat varmasti kova pala monelle seuralle, mutta nähdyn toiminnan perusteella ainoa keino saada kaikki ymmärtämään ettei rahan kaataminen edustusjoukkueeseen pitkällä tähtäimellä tuota yhtään mitään pysyvää.

Jääkiekon puolella taloudellisen vakauden ja suoranaisen protektionismin nimissä on urheilulla ja kilpailemisella pyyhitty pöytää. Toivottavasti Klubin kanta on täysin päivastainen ja Klubi ajaa omalta osaltaan urheilemisen ja kilpailemisen asiaa. Kaikesta bisneksestä ja viihteellisyydestä huolimatta urheilun ydin on kilpailu ja vaikka se väistämättä tuottaa kaaosta ja anarkiaa se myös sytyttää sen kuumimman palon urheilun seuraamiseen.

Klubin kohdalla on jo nyt nähtävissä, että jatkuva voittaminen ja isot pelit ovat saaneet osan katsojista ylenkatsomaan tavallisia sarjaotteluita. Tämä kehitys tulee vain kiihtymään, jos koko Veikkausliigaa ei saada ammattimaisemmaksi. Skotlannin esimerkki on raaka. Rangersin häviäminen pääsarjasta on syönyt Celticin pelillisen laadun häkellyttävän nopeasti. Tämä sama ongelma tulee vastaan Klubille Suomessa hyvin äkkiä. Ainoa tapa jatkaa kehittymistä on saada entistä kovempaa kilpailua kotimaassa.

Lopuksi haluan toivottaa valtavasti onnea kerrassaan huikeasta saavutuksesta. Toivoin Klubilta ja sinulta Aki Riihilahti aikaisemmin riman nostamista korkeammalle kuin koskaan ennen ja te olette nyt sen tehneet. Toivottavasti muiden seurojen johtajat jaksavat analysoida tekemisenne syitä ja seurauksia ja esimerkkinne osoittaa etteivat asiat tapahdu sattumalta. Jalkapallon suurimpia hienouksia on se, että kilpailullinen haaste ei lopu koskaan. Laji on niin laajasti harrastettu ja myös bisneksenä niin valtava, että absoluuttista huippua on käytännössä mahdoton saavuttaa pysyvästi. Toivottavasti sinulta ja Klubilta löytyy oikeaa kunnioitusta ja kunnianhimoa tätä taivaisiin nousevaa vuorta kohtaan. Huipulle pääseminen on mahdotonta, mutta se ei saa estää yrittämästä.

HYVÄ RÄPY! HYVÄ ÄGÄ!

Hyvä jalkapallo ja viihdyttävä jalkapallo eivät ole synonyymeja

Takavasara heilahtaa vastustamattomalla tarkkuudella bussin kylkeen.

TAKAVASARA

Kuten monet päivittäin käytettävät asiat, myös kielikuvat kuluvat käytössä. Yksi kuluneimmista on jalkapallossa lähellä omaa maalia puolustamisesta käytettävä ”joukkue X parkkeerasi bussin omalle rangaistusalueelleen”.

Tosi asiassa syvältä puolustettaessa ei virnuilla bussin ikkunoista ja ilkuta vastustajalle että ”mitäs nyt teet”. Se on raastava tapa pelata, mahdolliset virheet tapahtuvat niin lähellä maalia että niiden korjaamiseen on aikaa ja tilaa enää hyvin vähän.

Henkisen ja fyysisen jaksamisen lisäksi syvällä puolustaminen vaatii myös kovaa itsekuria, hyvää kommunikaatiota ja taktista ymmärrystä puolustuspelistä. ”Bussin parkkeeraaminen” terminä halventaa sen vaikeutta. Alasarjoissa harvemmin näkee onnistunutta 90 minuutin syvällä puolustamista, jossain vaiheessa virhe tulee. Olen muutaman kerran nähnyt Suomen Regions Cupissa (Suomen Cup korkeintaan Kolmosessa pelaaville joukkueille) kun tätä yritetään.

Vaarallisinta on syvällä puolustamisen leimaaminen ”antifutikseksi”. Ylipäätään jaottelu oikeaan ja väärään jalkapalloon on ehkä läpinäkyvin tapa paljastaa oma tietämättömyytensä. Esimerkiksi pallonhallinta-jalkapallo on yleisessä mielipiteessä suhteellisen pienessä ajassa heilahtanut ainoasta oikeasta tavasta pelata idealistiseksi hieromiseksi vailla tuloksia.

Syvällä puolustaminen ei…

View original post 559 more words

Häiritseekö Messiä suomalainen potkupallo?

Urheilu-Sanomien toimittaja Saku-Pekka Sundelin kirjoitti tuoreimmassa (#24-2014 ) NappulaKengässä kolumnissa ihan olennaisesta asiasta. Hän hämmästeli sitä miksi futisihmiset kinastelevat kansainvälisten näytösotteluiden merkityksestä ja ennenkaikkea vaikutuksesta suomifutikselle. Artikkelin perusajatuksesta olen ihan samaa mieltä. Kinastelu, nimittely ja suoranainen keskinäinen halveksunta on ihan  turhaa kansainvälisen jalkapallon ja paikallisen jalkapallon kannattajien välillä. Olen itsekin kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin. https://rapymies.wordpress.com/2013/08/11/valtavan-merkittava-kirjoitus/ https://rapymies.wordpress.com/2014/03/22/henkiloprostituutio-on-jalkapallon-pahanlaatuinen-kasvain/ https://rapymies.wordpress.com/2014/01/28/myrsky-puolityhjassa-vesilasissa/

Sundelin kirjoituksessa on kuitenkin pieni, mutta merkittävä virhe. Hän antaa aivan liian suuren vastuun nokittelusta sille pienellä ja äänekkäälle suomifutiksen kannattajakunnalle joka puolustaa omiaan hyvinkin agressiivisesti. Tämä pieni tulkinta antaa aivan väärän kuvan suomifutiksen kannattajista ja samalla koko asiasta.

Minun kokemukseni mukaan tilanne on niin, että juuri suomifutiskannattajien keskuudessa ollaan avarakatseisia kaiken futiksen suhteen. Monet katsovat hyvin paljon kansainvälistä jalkapalloa niin maaotteluita kuin ulkomaisia liigojakin. Monet osallistuvat itse paikalliseen futikseen puulaakipelaajina, toimihenkilöinä tai junnujen vanhempina. Suomifutiksen puolestapuhujat ovat myös yleensä melkoisen valistuneita lajin virtauksista ja myös suurimpien otsikoiden ulkopuolisista tapahtumista.

Minun käsitykseni mukaan vastakkainasettelu on  lähtöisin näiltä henkilöprostituoiduilta jotka seuraavat vain huippufutista ja puhuvat suomalaisesta potkupallosata. Heidän ylenkatseensa ja pilkkansa on  se liikkeellepaneva voima, joka on saanut pienen ääriryhmän suomifutispuristeja huutamaan mieshuoraa.  Tähän on vaikuttanut myös kannattamisen trendit ulkomailla.

Minä ymmärrän itse paljon paremmin näitä suomifutispuristeja. On päivänselvää, että pienenä vähemmistönä valtavirran keskellä on pakko puolustaa omia kantojaan paljon agressiivisemmin kuin kansaivälisen futiksen ystävät. Kaikki kuitenkin ymmärtävät hyvin miksi on niin jumalattoman hienoa mennä katsomaan Englannin ja Viron välistä harjoitusottelua samalla kun Suomi pelaa karsintapeliä Helsingissä. Sitä taas ei ymmärrä kukaan, jos valitsee paikallisen divariseuran matsin mestareidenliigan sijaan.

Tästä syystä toivoisinkin, että Sundelinin kaltaiset toimittajat jotka ihan hyvin tietävät miten asiat oikeasti ovat eivät automaationomaisesti osoittelisi syyttävällä sormella sitä pientä vähemmistöä tämän vastakkainasettelun ylläpidosta. Vaan kysyisivät rohkeasti sen olleellisen kysymyksen: Häiritseekö Messiä suomalainen potkupallo?

HYVÄ RÄPY! Ole Messi! OI Suomi ON! Forza Italia!